Teen maallikkona hieman rohkeutta vaativan aloitteen aiheesta, joka on aina minua kiehtonut. Jo lapsena, varsinkin maaseudulla, luonnon lähellä kasvaneet lapset näkevät ympäristössään kasvillisuuden ja eläinten runsauden.
Jo hyönteisten kirjo maassa, ilmassa ja vedessä on valtava. Ei tarvitse kuin seistä aukealla paikalla, nähdä puusto, pensaisto ja aluskasvillisuus, niin ollaan jo keskellä sellaista runsautta, joka ihastuttaa silmää !
No luontokuvaukset tv :stä tuovat eteemme merenpohjat, napajäätiköt eläimineen kaikkineen. Minusta on ollut hauskaa katsella merenpohjalla työskentelevää kuoriaistako, sehän oli kuin kaivinkone pienoiskoossa :D
Kiehtooko luonto monimuotoisuudessaan teitä ? Olisi kiva kuulla mitä olette ajatelleet silloin.
Jo hyönteisten kirjo maassa, ilmassa ja vedessä on valtava. Ei tarvitse kuin seistä aukealla paikalla, nähdä puusto, pensaisto ja aluskasvillisuus, niin ollaan jo keskellä sellaista runsautta, joka ihastuttaa silmää !
No luontokuvaukset tv :stä tuovat eteemme merenpohjat, napajäätiköt eläimineen kaikkineen. Minusta on ollut hauskaa katsella merenpohjalla työskentelevää kuoriaistako, sehän oli kuin kaivinkone pienoiskoossa :D
Kiehtooko luonto monimuotoisuudessaan teitä ? Olisi kiva kuulla mitä olette ajatelleet silloin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ihmeellistä on seurata olemassaolon kamppailua vaikkapa piharuohikossa.
Kerran katselin 4 cm pitkää tuhatjalkaista joka ilmiselvästi kauhuissaan pakeni jotakin, näin toisen nopean monijalkaisen madon 2 cm pitkän ajavan sitä takaa, tämä musta pieni mato sai isomman purtua hengiltä. Tämä kaikki tapahtui muutamassa sekunnissa, eipä ollut kunnon kameraa toimintavalmiina tietenkään.
Saarella katselin lehtimatoa kuinka puhtaan vihreä sen väri oli. Pintaa peitti aika pitkät vaaleat karvapiikit, ja silmät suuret ja mustat. Oli se sitten soma kun sen keskivartalo nousi ja se liikkui työntämällä etuvartaloa eteenpäin ja loput perässään, taas nousten.D Söpö kuin mikä isoine silmineen.
Töyhtöangervon lehdet ovat sellaisen 1-1,5cm pitkien "ötököiden" herkkua. En ole välittänyt niitä paljon silmiin katsella kun olen antanut suihkepullosta toluliuosta niskaan.
Totta muuten on, että luonto on valtavan monimuotoinen. Se on monien taiteilijoiden innoituksen lähde. Kuvataiteilijoiden, sekä kirjailijoiden. Eino Leinon runot ovat mielestäni erittäin lyyrisiä luontokuvauksia.
Tuli mieleeni jokin säe hänen tuotannostaan :
"Mitä ne miettivät pienet linnut metsässä syksyisessä, kun pilvet riippuu
ja mätäs on märkä ja kuuset on kyynelissä".
valloittavaa aitoudessaan on Leinon luontorunot. Pikkulinnut pärjäilevät hyvin luonnollisessa ympäristössään, niillä kun on korkeampi ruumiinlämpö kuin meillä. Ja sulkapeitteensä alla vielä untukerros.
Sudenkorentoa on kiva katsella auringossa kun sen siivistä heijastuu sateenkaaren sävyjä. Läpinäkyvät ja hienon hienoja suonikuvioitakin. Kokoonsa nähden valtavat siivet, ilmankos se pyrähtää hujauksessa paikasta toiseen.
katselinkin elokuussa, sairaalasta tultuani, kun istuin rullatuolissa.
Niitä oli vieläpä erittäin paljon tuossa meidän pihapiirissämme.
Eräänä iltana kiinnitin katseeni lattialla olevaan omituiseen "olioon")
Se oli sudenkorento, jonka koira oli napannut suuhunsa ulkoa. Ihmettelimme kuinka se on ollut nopea, (siis koira)
Muutama päivä sitten lintuset nakuttelivat ikkunaani ja oletin niiden tarvitsevan jo syötävää. Laitoin automaattiin auringonkukan siemeniä ja nyt on vilskettä riittänyt.
Siilille hain vielä kissanruokaa, kun joka ilta se tulee katsomaan. On vielä niin pikkuinenkin, että tarvitsee tankkausta talven varalle. On sille kotikin tarjolla. Nettiohjeiden mukaan rakennettu homeeton omakotitalo odottaa ja vuokraa ei tarvitse maksaa!
siilit ovat niin hauskoja veitikoita, kun ne sieltä piikkihattunsa alta alkavat kurkkia! Pikkuinen musta kostea kuono ensimmäisenä, kapea hienon mallinen ja s i l m ä t sitten! Kaksi terhakkaa mustaa pikkusilmää tapittaa tarkkana. Monta kertaa on siiliherra tai neito ollut sylissäni, siinä katseltu toisiamme:D Rohkea se on, antaa koskettaakin päätään, ensiksi kyllä otsapiikit painuvat, mutta sitten se antaa, nätisti kun lähestyy vähän kuononsyrjää silittää.
Olet laittanut siilille talvipesän? siihen on varmaan ohjeetkin, täällä rivitalon sisäpihallani on kerran ollut siili. Tuli esiin pallotuijan alta, kun kahvia siemailin rauhassa terassin reunalla istuen.
Se oli isokokoinen,
ja löysi heti reitin mistä pääsi edelleen, joten oli paikat sille tuttuja.
Viime keväänä istuin samassa paikassa kun katseeni kiinnittyi kolmeen telmivään karvapalloon. Pikkuisia oravanpoikasia leikki keskenään laatoituksella. Niin pieniä, ehkä itse vartalo ilman häntää 8-9 cm.
Yksi niistä huomasi minut ja lähti reippaana tutkiman ihmeotusta:)
Kuinka luottavainen, se tuli ihan käteni viereen, jolla nojasin terassin lattiaan. Siinä se vain nökötti ja päätin silittää sitä toisella kädelläni. Jännää, että se sävähti tulevaa kättä, mutta antoi koskettaa itseään.
sitten kipitti siskojen luo varmuuden vuoksi. Osaa ne olla suloisia pienet nisäkkäät ystävämme!
Maanläheisiin luontoihmisiin minäkin lukeudun, ja parhaiten luonnon ihmeisiin tutustuu pikkuväen seurassa. Tänä kesänä on ollut erityisen paljon perhosia, varsinkin mäkimeirami kukkiessaan vallan kuhisi : amiraaleja, neitoperhoja ja varsinkin ohdakeperhosia. Huikaisevan keltainen sitruunaperhonen on kevään airut, ja vieläkin niitä syyskukissa lentelee. Perhonen on taiteilijoittenkin innoituksen lähde, laitan tähän nyt lapsenmielisenä mummina lastenlaulun sanat. Laulu on hyvin nuorena syöpään kuolleen Pekka Strengin albumista Kesämaa. Auringon lapsi on myös ihana laulu, samoin..ja Tuittu ruusut sai.
Perhonen
tshekkiläinen lastenruno, suomentanut Eeva-Liisa Manner
Kaunis heleä perhonen lentää kukasta kukkaan.
Lemmikistä neilikkaan, sinikellosta apilaan
ja siitä nurmen nukkaan.
Kaunis iloinen perhonen kukkien mettä maistaa.
Niityillä sinisillä aina on kiire sillä
ja ihana aurinko paistaa.
Kaunis iloinen perhonen kukkien mettä maistaa.
Niityillä sinisillä aina on kiire sillä
ja ihana aurinko paistaa.
Auringon lapsi
Kun uusi ihminen syntyy, hän on vapaa.
Hän itkee, nauraa, hän tanssii,
hän innostuu, aaa...
Niin pieninä äiti ja isä
kuun alta ylös katsoo lasta auringon.
taideteos. Katselin kesällä odotellessani kyytiä, kaivon kannella istuen koiranputken kukintaa.
Kuinka runsas ja viehättävästi se on muotoutunut. Tanakan ja pitkän varren päässä on säännöllinen jakauma uusia kapeita putkia, joiden päässä kuin pienoiskoossa pikkukukinintoja. Valkoisia kukkia kauttaaltaan ja kokonaisuus on kaunis.
Maisemassa se muodostaa harsomaisen hentouden, aidan vieriin, navetoiden seinustoille. Niityillä se luo tunnelmaa varsinkin hämärässä, jolloin kauempana tienoo jo on sinisen hämyn peittämä.
Niinä hetkinä jolloin kävelee metsaukioilla/kedoilla nousevat nuo valkoiset koiranputkien kukinnot, ilmavan harsomaiseksi keveydeksi, joka vaikuttaa sadunomaiselta! Polvenkorkuisena ne ympäröivät ohuessa kesälengissään kulkevaa katselijaa.
Nuo hetket tallentuvat muistiin koettuina, ilmestyvät tauluihin kuin sattumoisin ja kertovat suomalaisen
luonnon kesäyön taikaa.
Maitohorsma ja voikukka, voi mikä kauneus kun niitä on todella paljon tuolla tien varsilla.
Keltainen on voiman väri, vaikka yksittäiset voikukat omalla pihalla on ikäviä juurineen ne sieltä pitää kiskoa.
Rentunruusu, vertaansa vailla, upean värinen, minusta se punavoittoinen lila on hieno väri.
Entäs joku suolaheinä kasvaa jossain hoitamattomalla pellolla, luonnonniityllä joukossa harakankelloja ja pientareet kissankelloja. kauneutta on kun sen näkee.
Kaikilla näillä on omat pölyttäjät ja kanssaeläjät, ja me ihmiset niitä ihaillaan aivan syystä.