Taas vietän viikonlopun yksin. Muutin opiskelujen perässä uudelle paikkakunnalle enkä ole saanut sellaisia kavereita joiden kanssa vietää aikaa myös vapaa-ajalla. Ahdistaa olla yksin kun kaikki muut ovat viihteellä ja itse yksin. Yksin en viitsi mennä mihinkään.
Tuleva viikonloppu ahdistaa
vömmelö
22982
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Sama juttu. Olen kyllä eri mieltä tuosta yksin sisälle jäämisestä, kannattaa lähteä ihmisten ilmoille vaikka sitten yksin.
Aloittaja, onko sun oppiaineessa jotain ainejärjestöä tms. jonka juttuihin voisit mennä? Siellä usein jutunjuurta löytyy suht helposti vaikka olisi vieraampiakin ihmisiä. Tai oletko miettinyt jotain harrastusta? Mikä sua kiinnostaisi? Siitä olisi hyvä lähteä liikkeelle.
Joku liikuntaharrastus olisi kiva aloittaa, kun löytäisi sopivan edullisen paikan mihin mennä. Varsinkin erilaiset tanssit kiinnostavat. Pitäisi vaan ottaa itseä niskasta kiinni ja lähteä rohkeasti mukaan, mutta ainakin vielä kynnys on ollut siihen liian suuri.
Yksin ei aina ole hauska mennä viettämään iltaa. Tulevat illat menevät käyden iltalenkillä ja sitten asunnolla. Ahdistaa minuakin jonkin verran ja lääkäriaika (lääkeannoksen lisääminen) vasta 3 vk:n kuluttua... :/.
Näen "huono suomi" puhujia neekereitä, joilla on tyttöystävä. Hankkisin sellaisen, mutta ei ole kavereita, joiden kanssa mennä baariin. Älyllisesti ja sosiaalisesti olen ylivertainen, mutta lahjat menevät hukkaan.
Ei sillä ihonvärillä, kansallisuudella tai meisselin koolla ole loppupeleissä merkitystä parisuhderintamalla. Se on tuurista ja rohkeudesta kiinni. Ne jotka uskaltavat, he saavat. Hiljaisten geenit jäävät lisääntymättä, luonto on sellainen ohjelma.
Nykyajan meedia antaa nuorille aikuisille mallia, millainen tulisi olla jotta saisi hyväksyntää. Näköradiossa kuulemma pyörii joku Pig Brother (PB) -niminen opetusohjelma. Siellä annetaan nykyajan ihmisille ohjeita sosiaaliseen elämään ja seksuaaliseen käyttäytymiseen. Siellä annetaan myös kotitalousohjeita uusavuttomille, vaikka että miten pestään sukat riisikattilassa. Minua kiinnostaa enemmän asiaohjelmat. Ylen Areenalla on kuultavissa eilen radiosta tullut Radioterapeutti-ohjelma. Toinen, jonka ehkä jo tänään katson näköradiosta on eilen esitetty "Elämä pelissä" onnellisuus-ohjelma.
Ainut elämänstrategia mihin minä uskon on oma terve järkeni. Olenhan kirjoittamassa kirjaa elämässä menestymisestä(?). Mutta miten vanhapoika Krusander tällaisen haasteen ylittää? lfmao. Kompa. Tiedän miten voittaa niin että itsetunto kasvaa ja saa kamuja ja taiteellisia suorituksia. Nooh elämä on hyvää että ei kai siinä sitten eikun vanhapoika Krusianteri vaan kirjoittamaan uutta kirjaa!(hehheh...)
itekin kaipaisin seuraa täältä pk-seudulta (vantaa ymp)...
en ole hirveen menevä tosin.. ja muutenkaan ei kiinosta kuin gay-baarit/yökerhot...
mut meneehän tämä viikonloppu kotonakin levätessä.... jepjep.
hauskaa aijon pitää. vaikkapa musiikkia kuunnellen, lukien!
kun oon sisällä ollu aina kaikki viikonloput...mutta eipä siinä mitään...
Jos kavereita ei ole, niin niitä ei ole. Hyväksy tilanne, ja ajattele että saat niitä todennäköisesti aikanaan. Vaikka olet nyt yksinäinen, niin tilanne ei välttämättä kestä loputtomasti. Ole aktiivinen, kotiin jäämällä et ainakaan korjaa yksinäisyyttäsi. Keksi mielekästä tekemistä. Mikä harrastus kiinnostaisi? Entäpä vapaaehtoistyö? Hyvin monenlaiset järjestöt hakevat vapaaehtoistyöntekijöitä, jokin kiinnostava juttu voisi löytyä. Vapaaehtoistyö pitää sisällään yleensä muutakin kuin työtä esim luentoja, virkistyspäiviä, lisäkoulutusta jne. ja voit tavata mukavia ihmisiä. Entäpä jotkut kurssit tai koulutukset? Eli vaikka yksinäisyys ei heti helpottaisikaan, niin tekeminen ja harrastaminen lisää arjen sujuvuutta ja mukavuutta. Pysyt paremmalla mielellä kun sinulla on kiinnostavaa tekemistä. Itse olen yksinäinen, mutta teen vapaaehtoistyötä ja käyn harrastuksissa. Tästä on ollut apua.
Ja silloin kun on edessä päivä ettei ole mitään tekemistä, niin nautin kun saan vain olla.
Ahdistaa olla yksin kun kaikki muut ovat viihteellä ja itse yksin.
Jos tarkoitat viihteellä baareja yms, niin et tule jaksamaan sitäkään pitkään edes kavereiden kanssa. Se on hyvin väsyttävää ja uuvut nopeasti, jos sinulla on opiskelut lisäksi. Myöskin ihan tekemättömiä päiviä tarvitaan välillä levähtämiseen.
Menetin juuri sen ainoan oikean ystävän. Ennen kuin tapasin hänet ja muita ihmisiä tämän kautta, olin hyvinkin yksinäinen. Aika meni aika paljon silleen että pyöräilin, kävelin ja kuljin bussilla kodin ja kirjaston väliä, kattelin paljon leffoja mitä lainasin kirjastosta ja muutenkin vietin yksikseni aikaa kaupungilla ettei tarvinnut heti palata yksinäiseen asuntooni. Nyt kun menetin tämän ystäväni erimielisyyksien takia, huomaan jo parin päivän sisällä kuinka sitä aikaa tulee taas enemmän ja enemmän vietettyä kulkien yksin kodin ja kirjasto väliä ja lainaamalla ja kattelemalla sieltä lainaamiani elokuvia. Muutenkin huomaan kuinka päivät matelee vanhaan tuttuun malliin, kun ei ole enää tätä ystävää, jonka kanssa tuli vietettyä erittäin paljon aikaa ja kesä tuli ja meni varsin mainiosti. Nyt sopivasti ystävyys päätty syksyyn ja alan vajota taas omaan yksinäisyyteni. Hänen lähipiiristään jäi yksi tuttava, omaa lähipiiriä kun en ole vuosiin omannut, mutta saa nähdä kuink hyvin ystävystyn tämän henkilön kanssa ja onnistunko edes luomaan uusia ystäväkontakteja.
Mutta nyt parin päivän ystävyyden päättymisen jälkeen, kun on tottunut että on ystävä joka kaipaa melkein päivittäin, olo taas hyvinkin yksinäiseltä ja kun tietää että viikonloppu ja viikko muutenkin tulee olemaan erittäin yksinäinen. Olen työvoimakoulutuksessa, mutta siellä olo oli vieläkin yksinäisempi, ja sitä vain päivittäin toivoi että voisi olla muualla ja tämän ystävän kanssa. Nyt tuntuu että matkapuhelinkin on vain turha jatke, kun mitään viestejä en tule enää tältä ystävältäni saamaan, tai ehdotuksia mitä voisi tehdä sen jälkeen kun pääsen pois täältä työvoimakoulutuksesta. Se ei auta yhtään, että harvoin löydän tällaisista yhteisöistä kuten koulut / kurssit yms mitään oman henkistä seuraa ja sielläkin tulee yleensä aina vietettyä paljon aikaa yksin. Monesti on jäänyt koulutkin kesken sen takia, enkä jaksa aina esimerkiksi työvoimakoulutuksessakaan käydä, kun tietää että sielläkään ei ole ketään jonka kanssa hengailla. Paras aika, yksinäisyydelle, on mun mielestä yö. Mutta yöt tuntuu aina menevän liian nopeasti, ja kun pystyisi edes jonkin aikaa vuorokaudesta olemaan yksin ajatuksineen, niin pian joutuu heräämään taas uuteen yksinäiseen päivään milloin pitää pakottaa itsensä ylös ja uuteen tylsään ja yksinäiseen päivään. :(
Masentunut? En yhtään...
sama tilanne kuin monella muullakin täällä. Ei kukaan haluaisi vaikka vaihtaa sähköpostiosoitteita, mistä sitä tietää vaikka ystävystyttäis?
t.tyttö18v
Kannattaa ainakin hylätä ajatus siitä, mitä "kaikki muut" nyt juuri tekevät. Yksinäisyyteen virittyy helposti jonkinmoinen paitsijäämisen tunne, mikä lopulta voi kärjistyä aika masentaviin mittasuhteisiin. Vähitellen alkaa tuntua siltä, että kaikki kaupungin ihmiset naapurin leskimummoa myöten riemuitsevat ja viettävät illasta toiseen shamppanjan kyllästämiä iltamia laajan, fiksun ja filmaattisen ystäväpiirinsä kanssa, verkostoituen soljuvan small talkin virrassa. Tosiasia kuitenkin mitä todennäköisimmin on, että arkitodellisuus on aika tasapaksua, harmaata ja jopa yksinäistä ihmettelyä useimmilla ihmisillä. Sosiaaliset suhteetkaan eivät aina ole auvoisia, vaan pahimmillaan niistä tulee ahdistusta ainakin vastaava ahdistus kuin yksinäisyydeestäkin. Väittäisin, että nykymediat (ne kuuluisat Facebookit ja Big Brotherit) vääristävät etenkin yksinäisten käsitystä sosiaalisuuden laadusta ja siitä mitä sen pitäsi olla.
Yhtä kaikki, yksinäisyys on vaikea vaihe elämässä. Kuten joku hyvin sanoikin, se pitää nähdä yhtenä vaiheena, joka on ohimenevä. Vaikenta on kai päästä alkuun, hankkia ensimmäinen ihmiskontakti. Siihen asti pitää vain keksiä mielekästä tekemistä. Tai ehkä juuri sen kautta niitä ystäviä saa.
Helppo täällä on tietysti kirjoitella yleispäteviä ratkaisuita maailman ongelmiin kuin mikäkin karpo. Mutta epätoivoon ei kannata vaipua, itseironia on sallittua, itselleen voi nauraa ja elämän pikkuasioista voi hyvin nauttia yksinkin. On ainakin aikaa opetella vaikka suahilia tai mandoliininsoittoa. Sen tyhjän asunnon voi täyttää vaikka musiikilla. Jos ei muuten. Cheers! :)
Taas se viikonloppu alkoi ja samoissa merkeissä kuin aina ennenkin. Tosin yksinäisempänä, sillä pari-kolme viikkoa sitten tuli ero "poika"ystävästä.
Olen erakoitunut, enkä uskalla oikein lähteä ulos yksin, edes kauppaan. Alkaa ahdistamaan. Tänäänkin kun pöyrähdin kaupungilla sydän vaan pamppaili vimmatusti.
Lähinnä näen lähisukulaisia, mutten heitäkään joka päivä.
Kaikki kaverit ovat muuttaneet täältä pois ja olen armottoman huono hankkimaan uusia.
Varmaan olis syytä muuttaa paikkakunnalle jossa pari vuotta asuin, siellä sentään on silloiset kaverini.
Kynnys ottaa ihmisiin yhteyttä kasvaa kasvamistaan...
Onhan tämä ainainen yksinäisyys ahdistavaa, varsinkin kun ei ole enää kumppaniakaan.
Ei tähän yksinäisyyteen ikinä totu...
Oon 22-vuotias nuori mies Espoosta, itekin pyörin aika paljon yksin kun ei vaan oikein samanhenkistä seuraa. Harrastuskaveria ja satunnaisia juttukavereita koululla jne. riittäs mutta jostain syystä ei tuu muulla ajalla oikee oltua yhdessä. :/
Itse pidän itseäni ihan fiksuna, huumorintajuisena ja leppoisana kaverina, mutta "ihihihiii kato ton hiuksia"-tyhjännaurajien ja bimbojen kanssa en viihdy. Ois kiva käydä vaikka kahvilla tai kävelyllä jonkun kanssa ja jutella niitä näitä ilman sen kummempia... :)
Olet oikeassa, yksinäisyyteen ei totu. Kolmekymmentä vuotta olen ollut olemassa ja seurustellut muutaman kuukauden jotain 5 vuotta sitten. Yksinäisyys, sosiaaliset pelot, arkuus ahdistaa. Mutta ei hätää, kun tunteita rajoitetaan lääkärin määräämillä kapseleilla. Be häpy, eiku happy!
Olen seurustellut 0 kertaa. En uskalla haaveilla omasta perheestä, koska tiedän että petyn. Siksi elän haavemaailmassa, vaikka uskon että normaalin elämän tavoittamiseen mahdollisuuteni ovat jotain alle 0%. Olen kyllä huippuälykäs ja huippusosiaalinen ja minulla on paljon kavereita tai hyvän päivän tuttuja. Olen vain henkisesti toisenlainen kuin suomalaiset.
Sitä vaan istuu kotona ja miettii mitä kaikkea vois tehä, jos vaan jaksais ja ois ihmisiä joiden kanssa olla. Juhlapäivät ja lomat ne vasta pahoja onkin.
Tuollaisessa tilanteessa on masennus ja ahdistus merkki terveydestä. Ne kertovat, että jotakin tärkeää puuttuu, ja etteivät asiat ole kunnossa. Ahdistuneisuus onkin varma merkki siitä, että ihmisen minä on olemassa. Paras keino olisi selvittää ahdistusta aiheuttava asia ja korjata se. Kaikissa tapauksissa se ei aina ole mahdollista, ja silloin voidaan käyttää apuna kemiallista hoitomuotoa, eli vähentää tunteiden voimakkuutta.
Mitä sinä taas hourit? Mitä mömmöjä olet taas vetänyt?
ahdistus on terve merkki minusta myös, vaikeassa tilanteessa. Itselläni ahdistusta on aiheuttanut vaikea isäsuhde (äidin kuoltua koen velvollisuudeksi käydä isää katsomassa, ja ehkä myös oikeastikin haluaisin saada suhdettamme hieman läheisemmäksi... en ole varma, mutta velvollisuus ainakin painaa).
Jokatapauksessa, tuo aiheutti minulle ahdistusta, mutta lääkkeitä vain tuputtivat. Olin sitä mieltä että ei ne mitään auta tuohon. Tiesin syyn ahdistukseen, mutta en osannut sitä korjata.. ainakaan vielä. Luulin että ajan kanssa....
Olisin tarvinnut tukea joltain ihmiseltä, mutta kävi niin, että mieheni jätti minut (hän oli tärkein tukeni ja turvani, ja kuvittelin että hänen tukemana saisin myös isäsuhdettani paremmalle tolalle)
mutta kuinkas kävikään... jäin yksin, ja nyt huomaan olevani aivan lukossa, ja masentunut. Tuo aiempi ahdistus oli mielestäni merkki siitä, että muutosta oli tapahtumassa.....
nyt vain olen masentunut, ja mietin miksi minulle piti näin käydä. Miksi en saanut mahdollisuutta parempaan elämään, miksi mieheni jätti, juuri kun olisin häntä eniten tarvinnut??!
En kykene yksin kohtaamaan isääni... hän oli pelottava hahmo lapsuudessani, huusi ja mitätöi meitä lapsia. Aioin sanoa hänelle suorat sanat, kunhan olisin kerännyt tarpeeksi rohkeutta. Mutta tukea olisin siihen tarvinnut.
nyt olen jättänyt koko asian mielestäni. ei ahdista enää, vaan masentaa. Nyt ei kai auta kun lääkkeitä alkaa syömään. Ahdistuskin kaikessa kauheudessaan oli parempaa kuin tämä, mikään ei tunnu miltään.
Niin tuttua. Itse muutin opiskelujen perässä Espooseen ja yksin sitä ollaan päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Koulussa on peräti muutama ihminen, joiden kanssa vietän taukoja ja juttelen, mutta siihen se sitten jää. Muutamina viikonloppuina olen hetkeksi unohtanut ujouteni ja lähtenyt keikkoja katsomaan ja etsimään samanhenkistä seuraa, mutta illan aikana tehdyt tuttavuudet jäävät yhden illan tutuiksi. Olisi mukavaa, jos joskus joku jopa haluaisi tutustua paremmin eikä jättää leikkiä kesken. En jaksaisi enää olla yksin itseni kanssa.