novelli (kommetoikaa vaan)

Oli viileä päivä ja syksy. Syksyn saattoi haistaa ja lehtiä lenteli ja ne leikkivät kisaaa keskenään. Ei ollut pilvistä ja vaikka olikin kylmä, samalla tunsi auringon lämmittävän. Kaikkealla oli ruskeaa ja ihmiset olivat jo pukeutuneet toppatakkeihin. (Päähenkilö on 15 v :D)


Istuinpuiston penkillä ja odottelin parasta kaveriani, Millaa. Ajattelimme veittää yhdessä rauhallisen illan ja puhua kaikesta mahdollisesta. Kun näin Millan kävelevän tänne päin, tunsin muljahduksen vatsassani. Hymyilin hänelle leveästi kun hän istuutui viereeni. Halasin häntä, mutta mieleni olisi tehnyt painaa huuleni hänen huuliinsa, mutta tiesin että Milla oli ihan hetero. Milla ei tiennyt, että olin aivan hulluna häneen. Sentään olin hänen paras ystävänsä, on sekin jotain, ajattelin yrittäen lohduttaa itseäni.
"Mitä sinä mietiskelet, Sara?" Milla sanoi hymyillen niin kaunista hymyään. Tuijotin hänen huuliaan kunnes tajusin lopettaa sen.
"Mitä?" Kysyin.
"Ei mitään. Mentäisiinkö kävelemään tästä?" Milla sanoi naureskellen hieman.
"Joo, mennään vaan", Sanoin Millalle. Tänään yrittäisin ottaa hieman selvää siitä, että tykkäsikö Milla minusta sillä tavalla.
"Tykkäätkö jostain pojasta meidän luokalla?" Kysyin varovaisesti Millalta. Hän naurahti vaivaantuneesti.
"En oikeastaan, sinä?" Milla sanoi hieman hämmentyneenä.
"En tykkää, haha", Sanoin naurahtaen mahdollisimman rennosti. Tunsin jo perhosia vatsassani. Oliko tämä jokin merkki? Oliko Milla hetero vai ei?
"Oletko koskaan rakastunut kehenkään poikaan tai seurustellut?"
"Öö.. en muistaakseni. Ehkä joskus pienenä, mutta en ole seurustellut. Miten niin?" Milla sanoi ja katsoi uteliaana minua.
"En tiedä, kiinnostaa vaan", Sanoin huolettomasti kädellä huitoen.
"Ahaa! Sinä tykkäät jostain pojasta?" Milla sanoi ja naurahti kovaan ääneen.
"En tykkää, minähän sanoin jo!" Sanoin hieman turhautuneena. Näköjään Milla ei tajunnut ollenkaan mitä yritin hänelle viitata.
"Ai niin... oliko tuossa jokin taka - ajatus? " Milla kysyi. Nyt minusta tuntui että hän ymmärsi, ehkä.. toivottavasti...
"Ömm, en oikein tiedä. Mitä luulet?" Sanoin ja katsoin Millaa tarkasti silmiin. Hänen silmänsä olivat niin hurmaavat. Vaaleansiniset, suuret ja kristallin kirkkaat.
"Mitä?" Milla sanoi selvästi ihmeissään.
"Äh, unohda koko juttu. Tänään on kiva ilma", Sanoin vaihtaen aihetta. Loput ajasta puhuimme, oikeastaan Milla puhui. Minä vain katselin ihaillen hänen huuliaan, silmiään, kasvojaan... ja olin samalla harmissani. Välillä hän huomasi kuinka herpahtamatta katsoin häntä ja laski leikkiä siitä.
"Minun pitää mennä nyt kotiin", Sanoin ja halasin tiukasti ja pitkään Millaa.
"Rakastan sinua", Sanoin, mutta tarkoitin sen vain ystävien välisellä rakkaudella, sanoin niin aina Millalle. Olimme todella läheisiä. Ja silti Milla satutti minua jatkuvasti. Ei tahalleen, ei se ollut hänen syytä. Se oli minunu syytä. Välillä en saanut koulussa häneltä huomiota. Hän ei huomioinut minua, vaikka hain koko ajan huomiota. Rakastin häntä niin paljon, halusin hänen koko huomionsa. Ala - asteella toivoin ettei luokalla olisi ollut muita poikia, Milla oli paljon heidän kanssaan. Milla oli niin kaunis, että pojat kiehnasivat tämän ruskea hiuksisen kauniin tytön kimpussa. Silloin rupesin pienenä joskus itkemään ja sanoin vaan että minua sattuu mahaan.
Sitten kun kasvoin ja sain lisää kavereita ja samoin sai Milla. Olimme samassa kaveripiirissä. Ja vaikka Milla sanoi että olen kaikista kaikkein kivoin, se ei tuntunut riittävän. Tuntui kuin se ei vain olisi tarpeeksi. Etten saisi tarpeeksi hänen huomiotaan, vaikka hän sai minulta huomiota koko ajan. Olin aina niin kateellinen kun hän valitsi jonkun muun parikseen. Silloin olisin voinut vaikka itkeä. Mutta silloin en ollut pikkutyttö, en voinut käyttää vatsakipua tekosyynä - jouduin pidättämään kaikkia tunteita sisälläni.
Nyt on sama tilanne. En saa Millalta tarpeeksi huomiota, ei hän minua rakasta. Välillä tuntuu siltä, välillä ei. Tietysti kuvittelen, kun toivon niin paljon sitä.
Lähdin kävelemään kotiin päin ja kun katsoin taakseni ja varmistin ettei Milla nähnyt, purskahdin itkuun. Niinkuin melkein joka päivä. Miksi piti olla niin ihania ihmisiä joita ei voi saada?
Kun oli rauhoittunut menin sisään ja säntäsin huoneeseeni, äidin huomaamatta. Hän ei edes huomioinut minua. Isää minulla ei ollut ja äiti vihasi minua. Sen huomasi. Makoilin huoneessani ajatuksissani, kun oveen koputettiin.
"Maito on lopussa, mene ostaamaan maitoa. Ja samalla voit ostaa suklaalevyn. Ja älä osta mitään ylimääräistä, äläkä jää kuhnailemaan, minä tarvitsen maitoa kahviin. Nopeasti nyt!" Äiti sanoi minulle kyllästyneeseen äänensävyyn.
Pukeuduin uudelleen toppatakkiin tämän päivän aikana ja melkein juoksin kauppaan. Palatessani äiti ei ollutkaan kotona ja hän oli jättänyt lapun jossa luki " menin sittenkin ystävälleni, älä syö suklaata, syln ne myöhemmin". Laitoin suklaan ja maidon huokaisten jääkaappiin. Menin koneelle kun kerrankin oli tilaisuus, koska äiti ei ollut kotona. Nautin iltapäivästä koneella ja kun menin nukkumaan nukahdin hetkessä matalaan ja rähjäiseen sänkyyni.
Aamulla herätessäni minua heikotti. Olin varmasti sairastunut, mutta en jaksanut välittää siitä vaan menin uudelleen eiliselle puistopenkille istumaan tunniksi. Kun olin varma että Milla oli hereillä soitin hänelle. Milla sanoi kuitenkin, että olisi tänään Tanjan kanssa. Minua suretti kamalasti ja päätin pari kyyneltä. Istuin pitkään penkillä, mietin ja mietin, miten kertoisin tunteistani Millalle.
Viereeni istui poika joka hieman hymyili minulle. Hymyilin takaisin.
"Olet istunut täällä jo kauan. Miksi sinä täällä istut?" Poika kysyi.
"Oletko seurannut jokaikistä liikettäni?" Sanoin huokaisten.
"En, mutta kun menin aamulla tästä ohi niin näin sinut ja kun tulin takaisin olit edelleen täällä. Ja nimeni on muuten Miko!" Miko sanoi hymyillen lämpimästi.
"Okei...hm...miksi tänne tulit ?" Kysyin typerästi.
"Sinun seuraksesi, onko sinulla kavereita?"
"On, ihan tarpeeksi! Ei sinun tarvi tulla säälimään!" Sanoin ja ääneni murtui viimeisen sanan kohdalla.
"Mikä sitten painaa sinua, hei, en mä pure! Voit ihan vapaasti kertoo, voin ehkä auttaa!" Miro sanoi ja katsoi minua syvälle silmiin. Tuntui kuin hän olisi voinut lukea ajatuksiani.
"No et sinä tajuaisi! Usko pois et halua tietää!" Sanoin jo hieman nyyhkuttäen.
"Kerro nyt vain" , Mikko sanoi hieman toivottomana.
"Äh, kun minä tykkään parhaasta kaveristani ja hän ei minusta ja tämä on niin sekavaa ja en haluaisi tykätä hänestä sillä tavalla!" Kiljaisin itkien. Miro halasi minua lohduttavasti.
"Mistä tiedät ettei tyttö tykkää sinusta?" Miro kysyi.
"Ja mistä sinä tiedät, että se on tyttö!" Huudahdin ihmeissäni.
"No ei heteroilla , jotka ovat yhtä viehättäviä kuin sinä ole vaikeuksia poikien kanssa. Tytöt ovat sitten eri asia", Miro sanoi hymyillen vinosti.
"Minua hävettää..." Sanoin harmissani.
"Turhaan! Meitä on monenlaisia ja olet tos ihana. Minä voisiin muuttua tytöksi takiasi, niin tykkäisit minusta!" Miro sanoi ja naurahti. Minunkin oli pakko nauraa. Miro oli hauska ja innokas, mutta Millaa minä rakastin.
"Kiitos Miro. Me voidaan joskus toiste puhua, mutta menen nyt kottin. Annan numeroni sinulle ja nimeni oli muuten Sara", Sanoin piristyneempänä. Huomenna sanoisin Millalle suoraan, ehkä hänkin sanoisi suoraan.
Annoin Mirolle numeroni ja hän suorastaan säteili. Miron oli pakko vielä saattaa minut kotiin, ettei tuuli kuulemma veisin minua kun oli niin hento. Minua nauratti hänen huolehtivaisuus. Hän vaati lopuksi vielä halin ja sitten lähti. Se sai poskeni kuumottamaan ja pääni sekaisin.
Seuraavana päivänä Milla pimpotti oveeni. Hän halasi minua ja haistelin hänen hiustensa tuoksua salaa. Menimme nuhjuiseen huoneeseemme ja Milla kertoi eilisestä päivästään.
"Milla, olisi kysymys. Oletko tykönnyt kenestäkään tytöstä..?" Kysyin ja minä rupesin tärisemään ja pelkäsin etten voisi enään puhua. En katsonut Millaa silmiin vain jonnekin hänen polviin.
"Ömm, siis tarkoitatko että rakastunut? En ole", Milla sanoi ja katsoi hämmästyneenä minua.
"Öh, siis et edes minuun?" Sanoin ääni täristen ja melkein itkin jo.
"En ole. Siis mitä?! Oletko sinä rakastunut minuun, sitäkö sinä yrität kertoa?" Milla huudahti kovaa, niin kovaa, että äitikin varmaan kuuli.
"Joo!!" Minä ulvahdin ja laitoin kädet kasvojeni peitoksi ja itkin lohduttomasti. Milla ei tuntunut tietävän mitä tehdä. Hän vain katsoi minua kun itkin ja yritti taputtaa lohduttavasti.
"Ehkä minä menen.." Milla sanoi vaivaantuneena.
"Tietysti, ei kukaan halua olla minun kanssa!Ei olisi edes pitänyt kertoa! Nyt sinäkin jätät minut!!!" Minä huusin itkien kovaan ääneen kuin pikkulapsi.
"Ei kun ajattelin että haluat olla yksin!" Milla hätääntyi reaktiostani.
"Jää, en halua olla yksin! Etkö tajua , rakastan sinua! Nyt olen rehellinen! Haluun nähän sun söpöt kasvot ja sun kauniit silmät! Haluun halata ja suudella sun kauniita pehmeitä huulia!" Minä sanoin itkien, mutta tällä kertaa olin hiljaa ja rupesin jo rauhoittumaan. Nyt vain silmäni vuotivat, mutta muuten äänestäni ei huomannut että olin itkenyt. Ääneni oli tavallista hennompi kuitenkin.
"Okei, tota noin. Mitä haluaisit tehdä?" Milla sanoi vaivaantuneena, tosi vaivaantuneena.
" Et halua kuulla. Voidaanko vain istua, saanko halata sinua?" Kysyin ja hymyilin itkuisesti. Milla nyökkäsi ja näytti hieman pelästyneeltä. Istuuduimme sänkyyn ja minä vain käperryin hänen kainaloonsa, vaikka hän ei rakastanut minua ja minä rakastin häntä.
Pian tunsin nukahtavani. Ja kun Milla ravisti minut hereille päähäni särki kamalasti ja heikotti. Se johtui ehkä itkusta.
"Olet nukkunut jo kauan SarA", Milla huomautti ja nousin istumaan ja jostain mielijohteesta suutelin Millaa. Sitten kauhistuin ja Milla hypähti sängyltä. Avasin suuni täristen, eikoen pyytää anteeksi.
"En minä oikeasti tarkoittanut! Kun heräsin vasta ja olin vähän sekaisin!" Yritin selittää. Toivoin että aikaa voisi kelata takaisin päin.
"Joo, mutta mä meen nytten!" Milla sanoi ja yritti hymyillä.
"Ei Millalä! Oikeesti anteeksi!" Minä sanoin hädissäni, "En halua menettää sinua, en enään koskaan tee näin!"
"Joo, mutta nukuit aika kauan, en halua että äiti huolestuu. Nähdään!" Milla sanoi pirteästi ja poistui huoneesta ja minä vain toljotin kauhuissani häntä. Kun Milla oli poistunut äitini tuli huoneeseen todella vihaisen näköisenä. Pidättelin itkua ja tunsin täriseväni ja olevani aivan voimaton. Päähän särki entistä enemmän ja huimasi.
"Mitä sinä huusit, saatana, eikö täällä saa olla rauhassa! Nyt riitti, Nuo typerät kaverisi eivät enään ikinä tule tänne riehumaan! Olen saanut tarpeekseni!" Äiti karjui ja minä en saanut sanaa suusta, olisimpa osannut hallita itseni.
"J - joo..." Mumisin ja katsoin maahan.
"Mene suihkuun, haiset", Äiti sanoi ja minua suututti.
"Kävin tänään aamulla, mene pois äiti", Sanoin vihaisena. Minullakin oli rajansa, ei hän minulle voinut tehdä kaikkea.
"Et puhu minulle tuohon sävyyn .. olet hemmoteltu kakara, ei sinua saa kunnolliseksi kasvatettua, olisipa isäsi pitämässä kuria täällä!" Äiti sanoi tiukasti häijy pilke silmissään.
"Niin! Kumpa isäni olisi täällä! Silloin minun ei tarvisi olla sinun kanssa kahdestaan!" Huusin ja sitten kaduin sanojani enkä pystynyt pidättämään itkua.
"Anteeksi!" Minä inahdin äidille, joka paukautti oven kiinni. Huokaisten menin makuulle, yritin unohtaa kivun päässä joka tuntui yhä kovempana. Päässäni rupesi pyörimään, tuntui että koko huone olisi alkanut pyörimään. Olin aivan sekaisin, en edes ymmärtänyt mitä tapahtui. Tunsin leijuvani pimeyteen.
Avasin silmäni hitaasti ja päähän palasi vihlova kipu, edessäni näkyi huoneeni katto. Huomasin olevani aivan hikinen ja nihkeä. Olin kai pyörtynyt. Menin suihkuun ja oksensin vielä.
Aamulla lähetin Millalle viestin heikoin sormin - minua heikotti kamalasti. "Anteeksi eilinen, ymmärrän jos et halua enään tavata minua."
Huomasin että Miro oli soittanut minulle. Hän oli lähettänyt myös viestin. Siinä luki "Oletko kunnossa?" Olin juuri kirjoittamassa että olen, mutta se ei ollut totta. Halusin puhua Mirolle, joten kirjoitin : "En, Milla vihaa minua. Voitaisiinko jutella, haluaisin viettää päivän kanssasi!"
Miro vastasi nopeasti. "Vihdoin vastasit! Tottakai voin olla! Tavataan puistossa!" Miro oli kirjoittanut ja tunsin pienen hellyyden pistoksen.
Miro seisoi nojaten puuhun ja tuli minua vastaan kun huomasi minut. Me menimme istumaan puiston penkille.
"Kuules Sara! Ei maailma siihen kaadu, täällä on sitä - tyttöä parempiakin ihmisiä! Varmasti löydät jonkun sinun arvoisesi.
"Ei, et ymmärrä. Milla on siis tosi mukava, oikeasti!" Sanoin ja se öpiti paikkansa. Milla vain ei ollut lesbo, tietenkään hän ei halunnut olla yhdessä.
"No uskon uskon! Mutta siis kyllä löydät parempiakin, minä voisin pitää sinusta huolta..." Miro sanoi ja katsoi minua hellyyttävästi. Hänellä oli ruskea tukka ja vihreät silmät, suuret kuten Millallakin. Kasvot olivat kauniit ja hän oli pitkä ja komea. Mutta ei, en rakastanut häntä... rakastin Millaa... en häntä.. olinhan lesbo, en voisi tykätä Mirosta...
"Niin..." Sanoin ja hymyilin hieman. Miro tarttui minua kädestä ja leikki sormillani. Pidin siitä.
"Tiesitkö että sinulla on kauniit kädet?" Miro sanoi ja katsoi minua taas ihanalla ilmeellään, taivaallisilla silmillään.
"Mmm..." Sanoin kun en keksinyt parempaakaan sanottavaa. Punastuin ja Miro huomasi sen.
"Mitäs sinä punastelet tyttö?" Miro sanoi leikkisästi.
"En punastunut!" Väitin vastaan. Päässäni vihlaisi kovaa, kovempaa kuin aikaisemmin, "Auts!"
"Mitä?" Miro valpastui.
"Ei mitään.." Sanoin ja tunsin itseni typeräksi kun en puhunut kunnolla.
"Äläs juksaa!" Miro sanoi ja siirtyi minuun kiinni ja tuijotti silmiini.
"Lopeta! Sinä olet kummallinen, tuo sinun katseesi!" Sanoin ja naurahdin. Miro rutisti minua häntä vasten. Huomasin ettei minua enään harmittanut, etten saanut Millaa.. oikeastaan...
"Miro, olet tosi kiva! Olet kivempi kuin.. kuin Milla!" Sanoin ja yritin unohtaa päässäni tuntuvan kivun ja vihlonnan.
"Niin sitä pitää!" Miro huudahti ja veti minut itseään vasten ja suuteli. Hän oli todella hyvä suutelia ja hänen lämmin sylinsä oli vain täydellinen. Olin onnellinen, onneeksi en ottanut Millaa, onneksi tapasin Miron. Istui Miron kainalossa ja me vain halimme toisiamme. Päässäni pyöri .. ja samalla vihloi ja minua heikotti. Kaikki rupesi pyörimään päässäni niinkuin edellisenä iltana. En saanut selkoa mistään, en tajunnut mitään. Kuulin vain ihanan pehmeän hunajaisen äänen "Sara? Oletko kunnossa?". Sitten kaikki sammui ympäriltäni.

Jatkoa? Rakentavia kommentteja!!! Ja kritiikkiä... tiedän en ole kovin kummoinen kirjotitaja mutta en jaksanut niin paljon keskittyä, toivottavasti kiinnosti...