pakkoajatukset ulkonäöstä

Sama homma. Minua haukuttiin koulussa rumaksi, en tiedä olenko oikeasti ruma vai en. Tuntuu, että kukaan ei voisi pitää minusta ja olen ruma ihminen ja jokainen ihminen joka minut näkee kokee minut niin rumaksi että kääntävät katseen pois. On myös aamuja jolloin koen, että on vaikea mennä ovesta ulos, koska luulen olevani niin ruma, etten kehtaa mennä ihmisten ilmoille ja kaikki nauravat minulle. Samalla kuitenkin vertailen toisten ulkonäköä omaani. Lisäksi lähipiirissä on ihminen, joka arvostelee muita ulkonäöllisesti ja sen kuuleminen tekee itselleni todella pahaa.

Olen myös mies ja muuta paniikkihäiriötä / pakko-oireita, joihin en häpeän takia pysty hakemaan apua.

Minulla on ollut ulkonäköön liittyviä pakkoajatuksia jo todella kauan, ja vaikka muista pakko-oireista pääsin eroon nämä jäivät. Luulen niiden liittyvän todella vahvasti huonoon itsetuntoon. Tottakai pakko-oireinen ajattelu edesauttaa asiaa, mutta jos ei ole muita oireita kysymys on vain ulkonäkökomplekseista. Minua on läpi elämäni kehuttu ulkonäöstä ja ystävät sanovat vieläkin olevansa kateellisia- mutta ei se mitään auta, asia kun on omassa päässä niin se on ennenkuin itse saa sen työstettyä.

Minä olen 20 v. nainen ja minulla on ollut jo varmaan useamman vuoden samaa... Kuvia en itsestäni juuri ota koska useimmiten vain petyn niihin mutta usein tulee kyllä möllötettyä itseäni peilistä ja mietittyä olenko oikeasti ruma vai en. Koulussa sain kuulla että olen ja siihen uskoin siihen asti kun aloin saada positiivista kehua miesten suunnalta. Nykyään tuommoiset kehujat ym. lähinnä vituttaa, ajatuksena etkö sä oikeasti tajua kuinka ruma mä olen. Semmoinen häiriö on vain jäänyt päälle että olen ruma enkä muuksi muutu, ja kaikki kehu tuntuu valehtelulta. Minulla on myös semmoista etten voi lähteä ulos ellei tukkani ole tietyssä asennossa, kasvot tietyllä tapaa ehostetut jne. Joskus kanssaihmiset on meinanneet (ja näin on käynytkin) saada raivareita kun jokainen hiussuortuva on saatava millilleen siihen paikkaan missä tuntuu hyvältä. Minulle todella sanonta Tukka hyvin, kaikki hyvin on täydellisen totta.

Nuorempana - ylä-aste, lukio-ikäisenä koin samankaltaisia ongelmia. Itsetuntoni oli aivan olematon ilmeisesti. Olin koulukiusattu (lihavuuden takia kaiketi). Pidin itseäni rumana. Ajattelin, ettei kukaan tyttö koskaan huoli minua, koska olen yksinkertaisesti niin ruma tai kamalan ällöttävä. Itseäni rauhoittaakseni ajattelin jopa, ettei tytöt katso ulkonäköä niinkuin pojat tekee.

No. Laihduin massiivisen urheilun tuloksena normaalin näköiseksi, mutten ollut silti tyytyväinen itseeni. Ruma mikä ruma. Kuulin ihmisiltä ihmettelyjä ja kehotuksia, että miksen ala malliksi, kun olen niin komea ja muuta vastaavaa. Sain noista kommenteista todella pahan mielen, koska en uskonut asiaa. Näihin aikoihin olin muistaakseni aika neuroottinen ulkonäöstäni. En pystynyt lähtemään ulos laittautumatta, hiukset puhtaina ja geelillä tms laitettuina, vaatteet mietittiin tarkkaan. Sain kommentteja "miehiä saa aina odottaa" -tyyliin. :) Kaverini hermostuivat kun minulla kesti todella kauan lähteä mihinkään ja olin aina myöhässä, koska laittauduin niin tarkkaan.

Vihdoin, 18-vuotiaana löysin tyttöystävän netistä (sattumalta, en hakenut miltään deittipalstoilta tms.). Ennen kuin tapasimme ekaa kertaa, hän ei ollut nähnyt minua kuvista, koska en sellaisia uskaltanut laittaa. Pelkäsin että hän hylkää minut jos näkee kuinka ruma olen. Pian tutustuttuamme kuitenkin tapasimme jne. Hän pitikin minua hyvännäköisenä, kuin myös kaikki hänen kaverinsa ja tuttunsa. Lopulta omaankin tajuntaani iskostui tieto, että olen kuin olenkin hyvännäköinen. Aloin välittää vähemmän ja vähemmän siitä, minkä näköisenä lähden ovesta ulos. Välinpitämättömyyttä jatkui senkin jälkeen kun erosimme.

Nykyään välitän taas ulkonäöstäni, laitan hiukset ja katson, mitä puen päälleni, mutten ole neuroottinen asian suhteen. No, ehkä välillä, mutta olen pakko-oireisiin taipuvainen - ajoittain en yhtään, toisinaan paljonkin. Tykkään olla tyylikäs. ;) Olen kadottanut turhan tietoisuuden ulkonäöstäni. En ainakaan missään nimessä ajattele olevani ruma.

Tällainen ruma ankanpoikanen-tarina minulla. Mikä on tarinan opetus? Vaiheita on kaikenlaisia. Ne menevät ohi. Nuoren minäkuva rakentuu sen varaan, mitä muut sanovat itsestä. Kun vielä nyky-yhteiskunnassa ulkonäkö näyttelee valitettavan suurta roolia, ei ole ihme, että ihmiset ovat herkkiä ulkonäkönsä suhteen. Itsetunto kuitenkin kasvaa elämässä (ja mahdollisesti positiivisissa kommenteissa). Ulkonäkökin tulee sisältäpäin. Itsevarmuus ja olemus merkitsee helposti enemmän kuin tuhat kuvaa itsestä. Haluatko todella olla ulkonäkösi vanki!? Unoda ylenpalttinen itsetietoisuus ja anna palaa. Ajan kanssa kaikista kasvaa joutsenia.

Voi olla "normaalia" teini-iän elämää, hormonien ja ajatusten sekamelskaa tai sitten normaalia syvempi itsetunto-ongelma joka juontaa aikaisempiin kokemuksiin. Oletko kokenut kiusaamista tai onko vanhempasi vähätelleet sinua tai eivätko ole kehuneet sinua tarpeeksi? Ihminen kääntyy helposti omaan kroppaansa tai sisäisiin ristiriitoihin jos joskus ulkoisesti on kohdannut "traumoja" tai liian vähän hyväksyntää.

Siitä johtuu nykymaailmassa syömishäiriöt, nuorten miesten lähes sairaalloinen treenaaminen jne. Kun media näyttää vain kauniita ihmisiä - heikolla itsetunnolla varustettu ihminen vertaa itseään niihin.

Se että sanoit vertailevasi, kertoo juuri tämän laisesta tekijästä. Voi mennä ohi tai sitten tarvitset hieman apua. Yritä ensin analysoida miksi teet näin, mitä tuntemuksia mistäkin tulee. Voit toki yrittää treenata jne mutta silloin keskityt seurauksiin - et syihin, etkä ehkä pääse eroon alkuperäisesti ongelmasta ja sinusta voi kehittyä narsisti ulkonäön suhteen. Kun itse olet lopulta kaunis/komea, arvostelet muita ja vertaat miten paljon parempi olet kuin he. Siksi tärkeää päästä syystä eroon.

Aloita harrastus joka vie ajatuksia pois tuosta. Jos ei oikeasti ole komea/kaunis tai jopa ruma(eikä vain mielikuvissasi), moni ihminen saa aikaan positiivisia ajatuksia jos on hyvä jollain muulla alueella. Esim. luovuus, viisaus jne. Ne ovat tärkeämpiä asioita ihmiselle sisältä käsin kuin ulkonäkö joka meillä kaikilla rupsahtaa joskus. Nykymaailmassa toki kaunis ihminen pärjää jopa työmarkkinoilla mutta se johtuu vain siitä että tarpeeksi moni palvoo lihan symmetriaa.

Itse en valitse ystäviäni kauneuden perusteella koska jos niin tekisin, ympärilläni olisi vain bimboja ja/tai itseään täynnä olevia ihmisiä. Ystäväni saavat olla kauniita mutta arvostan sitä mitä suusta tulee ulos.

Minullakin on ollut nuorempana ulkonäkö ongelmia. Tunsin aina itseni rumemmaksi kuin muut ja muutenkin huonommaksi, mutta aikuistuessani asia on lieventynyt. Voi kuulua normaaliin murrosikään, mutta jos itseään se kovasti häiritsee ja, jos tuota masennustakin on, niin toki voi hakea apua.