ehdottaisin sellaista kokeilua että keräisitte esmimerkiksi samasta ongelmasta kärsivien kesken vaikka kolmen hengen ryhmän ja kohtaatte yhdessä vaikeat tilanteet. minusta tuntuu että siitä on suuri hyöty ja helpompi olo vaikeassa tilanteessa varmasti.
menkää vaikeisiin tilanteisiin yhdessä
Panic-Boy
193293
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Paniikkihäiriö-nimiselle sairaudelle on ominaista, etteivät paniikkihäiriökohtaukset esinny mitenkään tilannesidonnaisesti, vaan yllättävät esim. omassa sängyssä keskellä yötä, kesken kolutunnin tai vaikka lenkkipolulla.
Tilanteisiin liittyvä ahdistuneisuus on vaikeaa sekin, mutta ei ole tekemistä paniikkihäiriön kanssa.
Kyllä paniikkihäiriön laukaisee jokin tietty tilannekkin. Minulla se oli pelko. Se johti hyperventilaatio kohtaukseen ja tajuttomuuteen.
Paranin ottamalla avioeron väkivaltaisesta miehestäni. Nyt ei kohtauksia yli kymmeneen vuoteen.
Ainoastaan kerran olen saanut kohtauksen sen jälkeen; pelkäsin lentokoneessa.
Kieltäydyin jo alunperin lääkityksestä koska tiesin missä oli ongelman ydin.
mieltä.
Mitä avoimemmin uskaltaa asiasta puhua ja harjoitella kaikkea vaikeaa, niin se alkaa helpottamaan.
Paniikki on suoraan verrannollinen siihen miten hyvin tuntuu, että hallitsee omaa elämäänsä.
Kannattaa mennä jonnekin ilmasutaidon tunneille, laittaa pystyys harrastelijateatteri eli harjoitella joka päivä vähän sosiaalisia taitoja.
Tehdä kaikenlaista vaikeaa mutta kimpassa ja yksinkin. Ryhmä voisi keksiä erilaisia tehtäviä ne voisivat olla ihan hauskojakin sellaisia jotka vaativat vähän rohkeutta.
Ja koirakin voisi auttaa. Ei saa istua kotona yksin miettimässä.
Paniikki on ylijännittämistä. Likuntakin auttaa, ja hyvä mieli nauraminen.
Sullakin on nyt sama väärinkäsitys...
Paniikkihäiriö ei tarkoita samaa kuin jännittäminen tai ahdistuneisuus, vaan se on kohtauksittain ilmenevä sairaus. Kohtaukset eivät ilmene esim. jännittävässä tai ahdistavassa tilanteessa vaan ihan vaikka yksin kotona. Paniikkihäiriö on yhteydessä mm. masennukseen ja alhaiseen serotoniiniaineenvaihduntaan.
Paniikkihäiriötä sairastava ei välttämättä jännitä ollenkaan esim. esiintymistä tai sosiaalisia tilanteita. Paniikkihäiriö sekoitetaan usein ihan tavallisiin jännittyneisyys- tai ahdistustiloihin, mutta kyseessä on erillinen, usein lääkitystä vaativa sairaus, josta on runsaasti tietoa saatavilla esim. täältä: http://www.gsk.fi/asiakaspalvelu/potohjeet/paniikkihairio.pdf
tai ei niin mikäli ei halua elämänmittaiseen lääkeriippuvuuteen, suosittelen asian hoitamista kotikonstein.
Itselläni oli paniikkioireita aikoinaan. Pääsin niistä aika hyvin pelkästään sillä että aloin säännöllisen liikunnan(auttaa masenukseen) ja jätin ylettömän kahvin, teen, coca colan juonnin pois eikä alkoholikaan hyväksi ole. Menin näytelmäkerhoon ja muutenkin sain elämäni paremmin hallintaan. Kävin terapiassa vuoden, eikä se auttanut yhtään. Suurin apu on tullut omasta järkeilystä ja siitä että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on eikä aseta älytömän korkeita tavotteita.
Kaikkein huonoin vaihtoehto olisi ollut alkaa syödä laakkeitä ja potea jotain kuviteltua sairautta.Lulen että kaikilla on jotain vaivoja. Naisten hormoonitoimintakin vaikuttaa asiaan.
Eriasia jos on kauhean masentunut jne mutta keskiasteisiin vaivoihin ei mielestäni kannata lääkkeitä popsia.
Itse en selvinnyt paniikkihäiriöistä omin konstein. Yritin hoitaa itseäni säännöllisellä liikunnalla, rentoutusharjoituksilla, vaikeisiin tilanteisiin menemällä, kahvinjuonnin vähentämisellä ym. kotikonsteilla. Tilanne vain kohdallani paheni ja johti sosiaaliseen eristymiseen. Hoitoon en osannut hakeutua, sillä pelkäsin tulevani leimatuksi hulluksi, jos nyt psykiatrille menisin. Siinä tein suuren virheen, sillä minulla meni monta elämäni nuoruusvuotta aivan kuin hukkaan.
Lopulta kerroin asiasta lääkärille, joka sitten määräsi Seronil-lääkettä hyvin pienellä päiväannoksella. Muutaman kuukauden kuluttua olin kuin toinen ihminen, paniikkihäiriöt pikku hiljaa hävisivät. Elämä alkoi hymyilemään ja mitään negatiivisia oireita ei minulle tullut lääkkeestä. Täällä monet pelottelee lääkkeillä ja kuvittelevat niiden turruttavan ja pilaavan lopullisesti elämän. Ja vielä virheellisesti kuvittelevat niiden aiheuttavan riippuvuutta. Samoin psykiatreja kohtaan on monella suorastaan käsittämättömiä ennakkoluuloja, joita sitten viljelevät vaikeuksissa oleville.
Elämä ei ole pitkä, joten älä anna sen mennä ohitse. Älä pelkää lääkkeitä! Itse ainakin syön mielummin pillerin päivässä ja voin hyvin, kuin että eläisin voiden huonosti ja menettäisin elämän ilon vain siitä syystä, että pelkään lääkkeitä.
Tärkeä pointti:
Niitä lääkkeitä ei todellakaan tarvi syödä lopun ikää vaan ne kyllä sitten pikkuhiljaa jäävät pois. Paniikkioireisiin, Luojan kiitos, löytyy erittäin hyviä ja nykyaikaisia lääkkeitä.
Tämä vain omien kokemuksieni kautta syntynyttä tarinaa. Tilanteita on monia ja hoitomuotoja myös monia. Yhdelle sopii yksi ja toiselle toinen.
Tsemppiä kaikille!
Tuosta kuvauksesta on vaikea sanoa, oliko kyseessä edes paniikkihäiriö. Sen diagnoosin tekeminen on melko usein yllättävän vaikeaa eikä yleensä onnistu itse itseään tulkiten. Omalla vastaanotollani tutkin _aina_ potilaan uudestaan, jos hän kertoo sairastavansa paniikkihäiriötä tai saaneensa joltaion lääkäriltä sellaisen diagnoosin. Noin 40-70% diagnooseista on vääriä.
Tässä järkeilyssäsi on siis sellainen vika että neuvot ihmisiä hoitamaan itseään kuten itse teit. Vaikka et välttämättä edes tiedä mitä sairastit.
Meni taas vähän affektin puolelle, mutta minua harmittaa niin pirusti kun ihmisille jaetaan täällä aivan väärää infoa mukamas tietona. Jos ihmiset edes sanoisivat että luulen näin, mutta ovat niin varmaa ja varmuudella haittaavat monen ihmisen asianmukaista hoitoa ja kuntoutumista työkykyiseksi.
minä tiedän:) mikä minulla oli, enkä ole tekemässä mitään diagnoosia muille. Kerroin vaan miten itse pääsin pikkuhiljaa eroon hankalasta vaivasta. Pari kertaa tuli vain sellainen olo että pakko päästä esim ulos bussista heti tai kaikki hajoaa tai jossain kaupassa karmea olo kassajonossa jne. Ja sydän hakkasi ja huimasi jne aivan kauhea olo.Mutta ei mitään pyörtymisiä tai hengenahdistusta eikä kuolemanpelkoa. Tiesin että se menee ohi jos pääsee pois kyseisestä tilanteesta. Enkä saanut apua psykiatrilta tai terapiasta. Nyt kaikki on aika ok. En tiedä auttasiko vielä jos alkaisin syödä jotain Serotonilia. Alkaisinkin jos tietäisin että se parantasi elämän laatua eikä siitä ole haittaa.
Minun kokemukseni lääkäreistä oli huonoja. En vieläkään tunne oloani hyväksi jos pitää olla ihmisjoukossa mutta sisulla se sujuu.
Voiko tuollaisen serotoninitason jotenkin mitata verestä?
Tuo kuulostaa tavalliselta lievältä paniikkityyppiseltä oireilulta, joka usein pysyy kurissa juuri noilla kotikonsteilla. Se voi joskus pahentua ja silloin voit tarvita tehokkaampaa hoitoa. Todennäköisesti hyötyisit esim sitalopraamista. Voisitko harkita sellaista vaihtoehtoa että kokeilisit vaikka 2-3 kk ja päättäisit kantasi lääkityksen pitkäkestoisuuteen vasta sitten?
Jos tarkoitat ettei ole kiva käydä lääkärissä niin ei minustakaan ole.
Serotoniinitason voi mitata verestä, mutta se ei kerro mitään paniikkihäiriön todennäköisyydeestä. Veikkaan että siinä on kyse aivojen eri mielialakeskusten serotonergisten solujen säätelystä, ovat liian herkkiä reagoimaan. Iän myötä hiadstuvat sen vuoksi paniikkihäiriökin paranee yleensä hitaasti ajan myötä.
paljon erilaisia lääkkeitä on kehitetty näihin oireisiin? Jos menen jollekin kallonkuristajalle hänellä varmaan on taas jokin oma itsepäinen näkemys asiaan?
Ehkä voisin kokeilla, jos elämä siitä paranisi, jotain läkettä. Miksi ehdotit juuri kyseistä lääkettä?
Miten yleensä parhaiten esitän asiani jollekin lääkärille, sanonko että serotoniini taso ei ole kohdallaan ?
Olen ajatellut kun on luova ihminen niin tälläiset penet vaivat kai sitten kuuluu asiaan. Alkoholia en käytä oikeastaan ollenkaan, tiedän että jotkut ihmiset lääkitsevät itseään oluella kun on lieviä pelkotiloja.
jostain syystä ottanut itsellesi nimimerkin,joka ei kuitenkaan kerro koulutuksestasi,eli itse henk.kohtaisesti en usko sinun olevan psykiatri,mutta,jos ei live-elämässä voi olla lääkäri,niin sitten vaikkapa netissä,miten vain...
Niin,tuohon serotoniinitason mittaukseen;se mitataan kylläkin selkäydinpunktiolla,sitä ei mitata verestä,aivojen serotoniinipitoisuus voidaan selvittää VAIN ja AINOASTAAN lumb.punktiolla!
Verestä toki voidaan mitata sertraliini-pitoisuus ym.
Sinun kanntaisi varmasti vaihtaa nickisi toiseen,joku voi vielä luulla sinua oikeaksi lekuriksi ja ottaa kirjoituksesi todesta.
Eli,verestä voidaan mitata lääkeainepitoisuuksia ym.,mutta oikean tuloksen antaa selväkäydinpunktiolla tehtävä koe,siinä selviää aivojen serotoniinipitoisuus ja se on se kaikkein TÄRKEIN tieto!
Julkinen sektori ei kaiketi noita yllämainittuja kokeita useinkaan tee,itse olen käynyt yksityisessä sairaalassa kyseisessä toimenpiteessä.
Oli hintava,mutta hintansa väärti.
Kirjoituksesi viimeinen kappale oli muissakin osin virheellinen.....
Serotoniinia on veressä ja se voidaan sieltä mitata. Tuloksella ei ole mitään käyttöä ja siksi verestä tehtävissä mittauksissa on keskitytty standardoituihin mittauksiin esim trombosyyttien kyvystä sitoa leimattua paroksetiinia.
Lumbaalipunktiolla taas saadaan näyte likvorista, joka ei vastaa aivojen solunulkoista tilaa vaikka niin usein luullaan. Ei sieltäkään yleensä serotoniinia tutkita vaan sen aineenvaihduntatulosta eli 5-HIAA. Se taas saattaa kuvastaa aivojen serotoniinipitoisuutta, mutta sen ennusarvo on yksittäisenä tutkimuksena huono.
Jos itse haluaisin tietää jotain omien aivojeni serotoniinista, en todellakaan tuhlaisi rahojani näihin tutkimuksiin vaan menisin esim PET-kuvaukseen. Silloinkin tarvittaisiin alan huippunimi päättelemään miten oiretteni kohdalla voitaisiin tutkia jonkin tietyn aivojen osan serotoniiniaktiivisuutta ja toinen huippi tulkitsemaan saatuja tuloksia. PET-sarjatkin on tehty niin pienillä aineistoilla, että mitään lopullisia tuloksia ei ole vielä kellään.
Olisi mielenkiintoista kuulla missä sairaalassa tutkimus tehtiin sinulle, mikä oli tutkimuksen virallinen nimi ja paljonko se maksoi. Ja mitä sillä väitettiin löytyvän?
Mikä muu virhe kirjoituksessani oli?
johtuu ettei mitään oireita ole jos on kalassa tai muuten vaan lomalla? Eikä koskaan jos on hauskaa ja leppoisaa? Oireita on vaan stressitilanteissa. Miten serotoniinit tms toimii eritavalla arkena ja viikonloppuna?
Olisi kinnostavaa kuulla.
Masennuksen ja ahdistuksen biokemia ei ole pelkkää serotoniinia. On myös noradrenaliini ja dopamiini ja paljon muita muutoksia kun lähdetään tutkimaan signaaliketjua GPC-reseptoreista cAMP ja CREB:n kautta eteenpäin. Mahdollisesti stressiin liittyvät kortisolipitoisuuksien nousut vievät osan serotoniinivaikutusta pois ja hidastavat aivojen limbisiä osia.
Signaalikaskadi on siis hyvin monimutkainen ja siinä on muitakin vaikutuskohtia kuin serotoniinireseptorit. Esim PDE4:ä estämällä (rolipram) on saatu masennuslääkkeen suuntaisia muutoksia. Samoin koe-eläin mallissa hermoston kasvutekijän, BDNF:n, lisääminen aiheutti masennuslääkitystä muistuttavia rakenteellisia muutoksia hippokampuksessa.
jos on stressitilanteissa lievää ahditus_paniikki_jännitystä niin minkälaisesta lääkkeestä todella olisi apua. Sain aikoinani beetasalpaajaa ja rauhoittavaa lääkettä. Kyllähän ne poistaa oireet mutta omalla resptilläni eli oppimalla reagoimaan mielekkäämmällä tavalla elämään kuin ahdistumaalla on ollut suurempi vaikutus oireiden hallintaan?
Kertoisitko vielä kertaalleen yksinkeratisesti, miten paniikkia tänä päivänä lääkitään?
Tuo on hyvin yksilöllistä. Ja aivan liian laaja kysymys vastattavaksi. Suosittelen niitä GSK:n esitteitä. Vaikka ovatkin lääkefirman tekemiä. Niissä on hyvä yhteenveto siitä, mikä on hoitokäytäntö.
http://www.gsk.fi/asiakaspalvelu/potohjeet.htm
..todella vihaiseksi. Olet todella ärsyttävä. En voi edes sanoin kuvailla miten raivostun noista kommenteistasi. Mulla on ollut paniikkihäiriö 12 vuotta. Tunnen sen niin hyvin kuin se olisi oma lapseni, koska se on osa minua. Elän paniikkihäiriöni kanssa 24/7. Sinä kuvittelet tietäväsi, mutta et todellakaan tiedä. Paniikkihäiriöstä voi tietää vasta kun itse elää sen kanssa pitkään. Kemiallisia lääkkeitä en ole syönyt yhden ainuttakaan. Minulla on omat selviytymiskonstini.
Miksi olet vihainen? Koska suositan sellaista hoitoa, jota et koe asianmukaiseksi? Koska sinulla on konstisi?
Viestisi ruskin lohduttaa sellaista jolla ei ole muuta konstia kuin kokeilla ensin SSRI:t ja sitten muut vuorotelle.
Ja kuten sanoin, yli 10 v:n paniikkioireilu on harvinaista. Ei mahdotonta, mutta harvinaista ja siksi tutkisin tarkkaan muitakin mahdollisuuksia.