En tiedä enää kelle puhua mistään. Masentaa ja sietämätön ahdistus seuraa joka hetki mukana, nykyään myös unissa. Mieliala poukkoilee mieletöntä vauhtia. Lääkkeitä syön, käyn sosiaalityöntekijän luona keskustelemassa ja lääkäriä tapaan tarvittaessa, mutta en saa "oikeaa" apua mistään. Sosiaalityöntekijä jankuttaa joka käynnillä samaa, vaikka mistä koittaisin keskustella ja lääkäri kirjottaa uuden reseptin puuttumatta sen kummemmin ongelmiini.
Tässä tarinani pikaisesti. Tämä kierre alkoi noin kolme ja puoli vuotta sitten, masentuneisuudella ja pienellä ahdistuksella. olin silloin yhdeksäntoista. Pian tilanne kääntyi psykoosiksi ja koitin tehdä itsemurhan, jonka seurauksena menin sairaalaan pariksi viikoksi. Siitä oli apua silloiseen tilanteeseeni. Jatkoin hoitoa päiväsairaalassa, jossa en tosin kovin hyvin viihtynyt. Olo alkoi taas huonontua ja masennus palasi entistä voimakkaampana ahdistuksen kera. Lopetin päiväsairaalakäynnit ja jäin kotiin, montaa toimintaa ehdotettiin, mutta olin niin eristäytynyt ja käpertynyt itseeni, että pelkkä ajatus puistatti.
Oli pitkä tauko hoidossani kun ne käynyt missään toiminnassa tai keskustelemassa, kunnes itsemurha-ajatukset palasivat. Silloin huomasin ensimmäisen kerran, kuinka yksin olin ja koitin josko mielenterveystoimistosta saisin apua. Kyllähän siellä keskustella sai, mutta ratkaisut ongelmiin olisi pitänyt yksin keksiä, ei mulla ollut sellaseen voimia. Jatkoin kuitenkin käyntejä. Psykoottiset oireet tulivat ja menivät omia aikojaan, niistä en puhunut hoitajalle silloin.
Meni pitkä tovi kun vain koitin sietää tilannettani. Kuitenkin tässä alkuvuodesta koitin taas tehdä itsemurhan (kuullostaa säälittävältä, kun en siinä ikinä onnistu..) ja pääsin sairaalaan. Tälläpä kertaa sairaalassa ei oltu tosin halukkaita auttamaan, vaan mut kirjotettiin ulos, vaikka vointini ei ollut kohentunut lainkaan. Siitä asti on ollut todella vahvana se tunne, että ei kukaan edes halua auttaa. Kaikki tähän mennessä hoidon suhteen saadut hyvät kokemukset valuivat ihan hukkaan. Huono vointini on vain jatkunut ja jatkunut. Joka päivä, oikestaan koko ajan itseni satuttamiseen ja kuolemman liittyvät ajatukset pyörivät melkein pakonomaisina päässäni. Olen siitä sanonut hoitajalle, mutta taisi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ystäviä ei ole, perhettä en halua rasittaa.. Täälläkin hetkellä mietin, miten kestän kun taas tulee ne kamalat ajatukset päähän pyörimään.. En voi enää edes nukkua rauhassa..
Diagnoosini on vaihdellut milloin minkäkinlaisiksi ja tällä hetkellä se on skitso-affektiivinen häiriö. En tosin tarkalleen tiedä mitä se pitää sisällään, vain sen mitä netistä olen saanut kalasteltua. Onko muita tämän diagnoosin omaavia? Olisi kiva kuulla teidän oireistanne, tai jutella muuten vain, ainahan vertaistuki hieman piristää.
Tässä tarinani pikaisesti. Tämä kierre alkoi noin kolme ja puoli vuotta sitten, masentuneisuudella ja pienellä ahdistuksella. olin silloin yhdeksäntoista. Pian tilanne kääntyi psykoosiksi ja koitin tehdä itsemurhan, jonka seurauksena menin sairaalaan pariksi viikoksi. Siitä oli apua silloiseen tilanteeseeni. Jatkoin hoitoa päiväsairaalassa, jossa en tosin kovin hyvin viihtynyt. Olo alkoi taas huonontua ja masennus palasi entistä voimakkaampana ahdistuksen kera. Lopetin päiväsairaalakäynnit ja jäin kotiin, montaa toimintaa ehdotettiin, mutta olin niin eristäytynyt ja käpertynyt itseeni, että pelkkä ajatus puistatti.
Oli pitkä tauko hoidossani kun ne käynyt missään toiminnassa tai keskustelemassa, kunnes itsemurha-ajatukset palasivat. Silloin huomasin ensimmäisen kerran, kuinka yksin olin ja koitin josko mielenterveystoimistosta saisin apua. Kyllähän siellä keskustella sai, mutta ratkaisut ongelmiin olisi pitänyt yksin keksiä, ei mulla ollut sellaseen voimia. Jatkoin kuitenkin käyntejä. Psykoottiset oireet tulivat ja menivät omia aikojaan, niistä en puhunut hoitajalle silloin.
Meni pitkä tovi kun vain koitin sietää tilannettani. Kuitenkin tässä alkuvuodesta koitin taas tehdä itsemurhan (kuullostaa säälittävältä, kun en siinä ikinä onnistu..) ja pääsin sairaalaan. Tälläpä kertaa sairaalassa ei oltu tosin halukkaita auttamaan, vaan mut kirjotettiin ulos, vaikka vointini ei ollut kohentunut lainkaan. Siitä asti on ollut todella vahvana se tunne, että ei kukaan edes halua auttaa. Kaikki tähän mennessä hoidon suhteen saadut hyvät kokemukset valuivat ihan hukkaan. Huono vointini on vain jatkunut ja jatkunut. Joka päivä, oikestaan koko ajan itseni satuttamiseen ja kuolemman liittyvät ajatukset pyörivät melkein pakonomaisina päässäni. Olen siitä sanonut hoitajalle, mutta taisi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ystäviä ei ole, perhettä en halua rasittaa.. Täälläkin hetkellä mietin, miten kestän kun taas tulee ne kamalat ajatukset päähän pyörimään.. En voi enää edes nukkua rauhassa..
Diagnoosini on vaihdellut milloin minkäkinlaisiksi ja tällä hetkellä se on skitso-affektiivinen häiriö. En tosin tarkalleen tiedä mitä se pitää sisällään, vain sen mitä netistä olen saanut kalasteltua. Onko muita tämän diagnoosin omaavia? Olisi kiva kuulla teidän oireistanne, tai jutella muuten vain, ainahan vertaistuki hieman piristää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla ei ole tuollaisia oireita ainakaan vaivaksi asti. Vilkaisin tätä varten Wikipedian (tynkä)artikkelia.
Ihmettelenpä, miksi noin mukavan näköisellä ihmisellä ei ole ystäviä. Kuulunee taudinkuvaan. Eipä uskoisi, että Elillyn tausta on tuollainen.
Pakkoajatuksista vapautumiseen saattaisi itse niitä varsinaisesti kokemattoman mielestä olla se keino, että ryhtyisi harrastamaan sellaisia asioita, jotka askarruttaisivat vielä illalla vuoteessa, eivätkä antaisi ikäville ajatuksille liian suurta sijaa.
Voimia varmaankin vielä löytyy, jos asia kiinnostaa tai on muuten itselle merkittävä. Olisiko mielenterveystyössä tällaista puuhaa vapaaehtoiselle? Sieltä voisi löytyä muutakin apua omiin ongelmiin ja lisäksi niitä ystäviä.
Ymmärrän hyvin sosiaalityöntekijöitä ja lääkäreitä. Vaikka heillä onkin koulutusta ja kokemusta toisin kuin esimerkiksi itselläni, ei tuollaisen elämänkohtalon ja selonteon edessä osaa monta sanaa tai keinoa löytää.
Itselläni on myös puhjennut masennus, joka psykiatrin mielestä ei parane.
Kaikki seurausta menetetystä terveydestä, jonka sain "kaupan päälle" 06.
Itselläni on myös näitä itsetuhoajatuksia usein, mutta yritän päästä
niistä ajattelemalla jotain muuta. Kyllä kiireellisissä tapauksissa hoitohenkilöstön
pitäisi ottaa sinut sisään. Ota puhelin käteen soita ja sano, että haluat puhua
psykiatrin kanssa.
Hei, kiitos viesteistä.
Moni muukin on ihmetellyt kun ei mulla oo ystäviä, mutta se taas liitty siihen että mulla on myös paha sosiaalisten tilanteiden pelko, joka rajoittaa pahasti elämää. Mm. yksin ulkona kulkeminen on vaivalloista, mutta pakko vaan koittaa. Tämän takia olen paljon kotona ja hoidan vain välttämättömimmät asiat.. Myös puhelimessa asiointi on vaikeaa ja välttelen sitäkin parhaani mukaan. onneks nykyyään voi paljon asoita hoitaa netin välityksellä (joka tosin pitemmän päälle vain lisää kotiin jäämistä ja eristäytymistä).
Niin montaa tekemistä ja uutta ajattelumallia on kokeiltu, ei mikään vaan jää pysyvästi elämääni. Tosin siinä olen syyllisenä minä itse, koska en ole kovin pitkäjännitteinen ihminen..
Pahinta tässä sairaudessa on kausittainen mielialojen vaihtelu.. nyt masentaa, mutta kuukaudenpäästä saatan olla taas "normaali" hetken aikaa. Siitä hetkestä vain ei osaa ottaa kaikkea iloa irti, kun tietää sen olevan vain kausi ja kohta taas masennus päällä.
Huh, kuullostan kauhealta valittajalta, mutta täällä netissä on niin helppo purkaa mieltään..
Jos käytät kofeiinia, lopeta se täydellisesti, se nimittäin säätää aivokemiaa skitsofreniaa kohti ja aiheuttaa masista ja ahdistusta.
Mullakin on jo pitkään jatkunutta masennusta , jolle on moniakin syitä. Sosiaalisesti olen hyvinkin sulkeutunut ja en tutustu uusiin ihmisiin kovinkaan hyvin. Olen hyvinkin apaattinen ihmisten seurassa. Tämän vuoden puolella kesti n.puoli vuotta että tunsin että elämä voisi tästä parantua. Vaikka siinäkin ajassa oli jonkin verran masennusta, niin elämäni koki taas kolahduksen kun menetin tämän lyhytaikaisen "ainoan" ystävän. Nyt masennus on taas suuri. Minnekään ei oikein huvita mennä. Tänäänkin , vaikka olisi pitänyt mennä työvoimakoulutuksen, jäin vain sänkyyn makaamaan kun en vaan päässyt / halunnut nousta ylös. Samoin masentaa kun ulkona on niin hyvä ilma, mutta kun ei vaan yksin jaksa mennä siitä nauttimaan. Kun ei vaan pysty. Mulla on vähän sama juttu, että vaikka olen jo päälle kakskymppinen, niin asioiden hoitaminen on erittäin vaikeaa.
Olen siinä suhteessa erilainen kuin sinä, että itse en ole vielä ollut hoidossa, enkä ole itsemurhaa yrittänyt. Vaikkakin se on melkein kokoajan mielessä. Turhaakin turhemmalta tuntuu olo. Itsemurhaa en ole sen takia koittanut, koska uskon itse sen mokaavani, ja vaikkein olekaan mikään uskovainen, niin pelkään että mihin se itsari johtaakaan.... jos mihinkään. Itse toki toivon että tämän elämän jälkeen ei olisi mitään. Pelkkää tyhjyyttä... ja tiedottomuutta. Ei kiirastulea tai taivasta. Voisiko asiat sitten olla paremmin jos esimerkiksi taivas olisi.... vai olisiko se tätä samaa shaibaa mitä on tässä maanpäällisessä elämässäkin.
En oikeastaan juonut alkoholiakaan ennen tätä lyhytaikaista tuttavuutta ja nyt kun olen tutustunut viinan saloihin, niin tuntuu monesti että ois vaan helpompi juoda pää täyteen ja sitten tehdä jotain tälle asialle mitä elossa olemiseksi kutsutaan. Ois varmaan helpompaakin... Vasta oon tehnyt jotain aloitetta että pääsis ammattiauttajalle, mutta tässä on taas sen verran jonoa, että joutuu sitäkin odotella.
Mulla on kanssa sellainen olo, että kaikki paska kasautuu vaan mun niskaan. Mulla on kaksi synnynnäistä sairausta, jonka lisäksi minusta tuntuu kokoajan löytyvän jotain uutta vikaa... tai asiaa mistä en itse pidä.
Avun hakeminen voi olla vaikeaa. Muistan itse aikoinani, kun tajusin että asialle on tehtävä jotain, niin puoli vuotta otin joka päivä puhelimen käteen, mutta en saanut soitettua. Kun vihdoin puhelin piippasi ja toisessa päässä vastattiin, iski ihan mahdoton paniikin tunne ja aloin epäilemään, josko en oikeasti tarvitsekkaan apua, kuvittelisin vain oireeni. Sitten sönkötin puhelimeen pikaisesti kuinka masentaa ja ahdistaa.. Ja pahin pelko täyttyi. en saanut varattua siitä numerosta suoraan aikaa mielenterveyspuolelle, vaan mun piti odottaa seuraavaan päivään, että saan soittaa toiseen numeroon. se odotus huomisesta oli pitkä. taas täytyisi kerätä uskalluksen rippeet ja soittaa! Mutta sen toisen soiton jälkeen on hoito ollu saatavilla kun sitä tarvitsi.. Paitsi nyt alkuvuoden sairaalareissun jälkeen usko parempaan hiipui.
Alkoholin kanssa sama juttu, olin pitkään käyttämättä tippaakaan, mutta erään kerran pitkästä aikaa otin, ja se olon paremmaksi. Ahdistus hävis, ihanaa.. Mutta koitan olla käyttämättä alkoholia lääkkeenä, siitä ei seuraisi paranemista ainakaan parempaan suuntaan.
Outoa että tuollaisia naisia siis on olemassa. Hyvä niin.
Älä vaan tee itsemurhaa. Tuollaiset naiset ovat parhaita. Mutta olen itse liian ujo mies tekeäkseni aloitteita muuta kuin melko kovassa kännissä. Hirveä ahdistus seuraa kun ei pysty saamaan kontaktia muihin.
Olen suurinpiirtein kiiltokuvapoika eikä kukaan edes näe ahdistukseni syvyyttä.
Päätin silti joskus etten koskaan päätä päiviäni. Eihän silloin voisi enää nauraa tai itkeä.
Eletään kun voidaan. Jos tuntuu ettet jaksa niin jaksa silti!
Millaiset naiset? meni vähän ohi :) Voin kirjoitella sähköpostia kanssasi, jos haluat.
Olen kanssa tosi arka juttelemaan uusille ihmisille, paha sosiaalistentilanteiden pelko, ja joku muukin ihmispelko vaivaa..
Juu, pakko kai se on jaksaa, vaikka aina ei tahtoa riitä.