Koen, ettei kumppanini osaa tehdä riittävästi, jos lainkaan, kompromisseja parisuhteessamme. Ennen tätä ongelmaa ei ollut, mutta vähitellen se alkoi nostaa päätään: hän haluaa tehdä kaiken kuten itse parhaaksi näkee. Jonkin ajan kuluttua alkaneista vaikeuksistamme hänellä diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, kun ensin oli tovi hoidettu häntä masentuneena. Lääkkeet paransivat hieman hänen oloaan ja tasasivat mielialoja, mutta silti, maailma hajoaa joka ainoa kerta siihen, jos en tee jotain hänen mielikseen.
Muutos on ollut merkittävä, enkä tiedä, johtuuko se lääkkeistä, sairaudesta vai luonteesta. En haluaisi jatkaa matkaani tämän takia, mutta joskus tuntuu niin kovin turhauttavalta, kun huomaa, ettei toinen näe omaa napaansa kauemmas tai raivostuu, jos en tee jotain hänen mielensä mukaan. Asioiden ei tarvitse olla suuria, raivostuminen ja hermojen menetys voi seurata siitä, jos olen vaikkapa unohtanut ostaa kaupasta karkkia - juttu paisuu aivan liian isoksi, vaikka kauppa on 100 m päässä, ja hän pääsisi aivan hyvin käymään siellä itsekin. Tai viikonloppusuunnitelmista, kun ehdotan, eikö joskus voitaisi tehdä myös sellaista, mistä minä pidän, vaikkei se hänen suosikkilistallaan olisikaan, koska teemmehän monesti myös jotain sellaista, jota hän haluaa ja minä en. Siitäkin seuraa nykyään niin paljon pahaa, etten jaksa edes kovin usein yrittää. Mieluummin lähden vaikka lätkämatsiin kuin olen menemättä ja saan kaiken vihan päälleni siitä syntyneestä pahasta olosta: enhän voi edes yritää hänen vuokseen. Tuntuu, kuin eläisin viisivuotiaan kanssa, mutta hän ei arvostaisi minua yhtään. Itse hän on tehnyt erittäin selväksi, ettei tee asioita, joista ei nauti, ja sairaudesta johtuen toisinaan nekään eivät enää tuo nautintoa. Senkin hän onnistuu monesti vierittämään jollain tapaa minun syykseni.
Joku sanoo ehkä, että olen tossun alla. En haluaisi olla. Mutta olen pakotettu siihen. Ehkä minun pitäisi vain lähteä tästä suhteesta? Ehkä totuus on vain paljastunut minulle viimein, millainen hän pohjimmiltaan on. Ehkä tällä ei ole mitään tekemistä kaksisuuntaisen kanssa, vaikka ajoitus osuikin yksiin.
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia? Tai osaatko itse huomioida myös kumppanisi tasavertaisesti suhteessanne? Meillä tuskin on mitään toivoa, jos kyse on pelkästään luonteesta, muutoin lääkityksen tasaantuminen saattaa muuttaa tilanteen vielä positiivisemmaksi. Mutta sen kun tietäisi, mistä tässä on kysymys.
Muutos on ollut merkittävä, enkä tiedä, johtuuko se lääkkeistä, sairaudesta vai luonteesta. En haluaisi jatkaa matkaani tämän takia, mutta joskus tuntuu niin kovin turhauttavalta, kun huomaa, ettei toinen näe omaa napaansa kauemmas tai raivostuu, jos en tee jotain hänen mielensä mukaan. Asioiden ei tarvitse olla suuria, raivostuminen ja hermojen menetys voi seurata siitä, jos olen vaikkapa unohtanut ostaa kaupasta karkkia - juttu paisuu aivan liian isoksi, vaikka kauppa on 100 m päässä, ja hän pääsisi aivan hyvin käymään siellä itsekin. Tai viikonloppusuunnitelmista, kun ehdotan, eikö joskus voitaisi tehdä myös sellaista, mistä minä pidän, vaikkei se hänen suosikkilistallaan olisikaan, koska teemmehän monesti myös jotain sellaista, jota hän haluaa ja minä en. Siitäkin seuraa nykyään niin paljon pahaa, etten jaksa edes kovin usein yrittää. Mieluummin lähden vaikka lätkämatsiin kuin olen menemättä ja saan kaiken vihan päälleni siitä syntyneestä pahasta olosta: enhän voi edes yritää hänen vuokseen. Tuntuu, kuin eläisin viisivuotiaan kanssa, mutta hän ei arvostaisi minua yhtään. Itse hän on tehnyt erittäin selväksi, ettei tee asioita, joista ei nauti, ja sairaudesta johtuen toisinaan nekään eivät enää tuo nautintoa. Senkin hän onnistuu monesti vierittämään jollain tapaa minun syykseni.
Joku sanoo ehkä, että olen tossun alla. En haluaisi olla. Mutta olen pakotettu siihen. Ehkä minun pitäisi vain lähteä tästä suhteesta? Ehkä totuus on vain paljastunut minulle viimein, millainen hän pohjimmiltaan on. Ehkä tällä ei ole mitään tekemistä kaksisuuntaisen kanssa, vaikka ajoitus osuikin yksiin.
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia? Tai osaatko itse huomioida myös kumppanisi tasavertaisesti suhteessanne? Meillä tuskin on mitään toivoa, jos kyse on pelkästään luonteesta, muutoin lääkityksen tasaantuminen saattaa muuttaa tilanteen vielä positiivisemmaksi. Mutta sen kun tietäisi, mistä tässä on kysymys.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moi!
Tutulta kuulostaa. Minun mieheni sairastui kaksisuuntaiseen n. 8 v. sitten. Siitä lähtien tuo mainitsemasi taipumus - tehdä kaikki oman mielen mukaan - on vain pahentunut. Alussa hän vielä saattoi etukäteen ilmoittaa tekevänsä jotain, kysymättä kuitenkaan minulta mitä mieltä olin asiasta. Nykyään hän ei katso tarpeelliseksi ilmoittaa tai edes jälkeen päin kertoa, pelkää ehkä siitä tulevan vain riitaa. Usein nämä jutut liittyvät rahaan ja tavaroihin joita hän on ostanut, ei mitään pieniä vaan esim. auto tai vene. Tai matkoihin tai reissuihin kavereiden kanssa.
Tilanne on jopa niin paha ettei hän tällä hetkellä kykene minkäänlaiseen empatiaan tai edes käsittämään että perheessämme on muitakin ihmisiä joita hänen tekemisensä ja menonsa liikuttavat. Häntä ei saa millään lailla kritisoida mistään tai yrittää rajoittaa häntä millään lailla tai hän saa raivarin. Nämä piirteet eivät olleet hänen luonteelleen ollenkaan tyypillisiä aiemmin, ennen sairautta. On kuin hän olisi muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi. Nuorempana hän kysyi aina minun mielipidettäni ja antoi minun päättää useimmista asioista, sanoen ettei välittänyt tai osannut päättää ja halusi minun päättävän. Hän oli myös hyvin rauhallinen ja diplomaattinen luonne jonka kanssa oli helppo neuvotella ja sopia asioista, työpaikoissa hän oli hyvin pidetty ihminen. Nyt sen sijaan hänen kanssaan ei voi keskustella oikein mistään, hän on levoton ja hermostunut vaikka olisikin masentunut, ja työpaikassakaan ihmissuhteet eivät suju ollenkaan, johtuen ilmeisesti hänen antamistaan katteettomista lupauksista ja piittaamattomuudesta.
Valitettavasti sairaus saattaa muuttaa ihmistä todella paljon. En ole asiantuntija joten en osaa sanoa voiko puolisosi koskaan muuttua. Itsekin samaa asiaa usein pohdiskelen. Eroaminen ei meillä oikein ole todellinen vaihtoehto, kun on pieniä lapsia. En vain voi viedä heiltä heidän rakasta isäänsä siksi että tämä sairastui. Jos taas lapsia ei olisi, ei todellakaan enää oltaisi yhdessä.