John Lennon/Plastic Ono Band (1970) on yliarvostettu levy maailman yliarvostetuimman bändin yliarvostetu(imma)lta jäseneltä, musiikilliselta pikkuporvarilta John Lennonilta. Se on toisinaan nostettu lähes käsittämättömästä syystä korkealle alustalle, jonkinlaiseksi musiikilliseksi mittatikuksi, kaikkien aikojen "laulaja/lauluntekijä"-albumiksi. Miten tämä voi mennä läpi? On kauheaa nähdä, että itsensä vakavasti ottavat musiikkikriitikot uskovat ihan tosissaan, että Beatlesien kakkakin on kultaa. Koska mitä muuta John Lennon/Plastic Ono Band on kuin samaa joutavaa kuraa kuin Lennonin muukin soolotuotanto? Mikä sen tekee muka paremmaksi kuin esim. Mind Games tai Walls and Bridges?
Kukaan ei kuuntelisi levyä John Lennon/Plastic Ono Band, ellei sen kannessa lukisi "John Lennon". Albumi, jolla Lennon muka sanoutuu kokonaan irti Beatles-menneisyydestään myyttien purkamisen ja uudenlaisen "rehellisyyden" nimissä, ratsastaa tosiasiassa täysin Beatlesien jälkimaineen varassa. John Lennon ei tehnyt ainuttakaan merkittävää kappaletta "Across the Universen" jälkeen, mutta kriitikot kieltäytyivät uskomasta sitä vuoteen 1972 saakka ja suuri osa kieltäytyy edelleen.
John Lennon ei ollut "työväenluokan sankari" eikä voinut koskaan sellaiksi edes tulla, toisin kuin Pete Townshend, kaikin puolin Lennonia merkittävämpi muusikko ja lauluntekijä. Esikaupunkikeskiluokan teinityttöjen sankari Lennon oli, sujuvasanainen pop-idoli jolla oli kosolti älyä mutta vähän ajatuksia. Sen paljastaa John Lennon/Plastic Ono Band. Beatlesien kupla oli puhjennut jo 1968, mutta Lennon halusi puhkaista sen vielä uudelleen 1970, ja hänhän teki muutenkin kaiken (toisten Beatlesien lailla) muutaman vuoden myöhässä. Tajusiko Lennon, että kulissien luhistuttua ei jäisi jäljelle mitään, ainoastaan Beatlesien soolotuotannon alaston lahjattomuus.
Lennon ei pystynyt analysoimaan sosiaalista taustaansa, tekemään yhteiskunnallisia havaintoja, ymmärtämään brittiläistä historiaa ja omaa paikkaansa siinä, kuten Ray Davies pystyi (niin no, vuoteen 1971 ainakin). Lennon oli laiska ajelehtija, matalimman aidan ylittäjä, aikansa banaalimpien trendien orjallinen apinoija. Dylan, Maharishi, Yoko Ono ja Arthur Janov tarjosivat kiinnekohtia sisäisesti tyhjälle miehelle, joka itseanalyyttiseen rehellisyyteen kyvyttömänä kirjoitti historiaansa - myyttiä joka myi huonojakin levyjä - revisionistisesti koko ajan uudelleen. Myytin purkaminenkin liittyi myytin rakentamiseen. Suuri tarina oli kiinnostavampi kuin musiikki.
John Lennon/Plastic Ono Band -albumi on kuvaus 60-luvun pop-musiikin rappiosta ja tuhosta. Se on kyllä paljastava mutta ei siten kuin Lennon tarkoitti. Levyn musiikillinen sisältö on olematon, sen sanoma vastenmielinen, sen vaikutus vuoden 1970 ja myöhempään musiikkiin onneksi olematon. Mutta koska Lennon kertoi aikoinaan Rolling Stone -lehdelle ja muulle medialle, että levy oli tärkeä, sitä kuuliaisesti pidettiin tärkeänä ja pidetään monissa piireissä edelleen. Mutta oliko se tärkeä, onko se tärkeä? Kun sen kuuntelee, huomaa ettei se ole tärkeä, vaan yhdentekevä, aivan kuten Paul McCartneyn ensimmäinen sooloalbumi, ohimennen äänitetty, juosten kustu McCartney. Itse asiassa jälkimmäinen levy on parempi ja sitä kuuntelee mieluummin. Pirteä pikku Paul ei sentään pakota ihmisiä nielemään omaa kakkaansa väittäen sen olevan kultaa, tärkeää ja merkittävää. Samasta syystä Ram on parempi kuin Imagine, vaikka tietysti molempien relevanssi vuoden 1971 ja meidän aikamme näkökulmasta on pyöreä nolla. Sgt. Pepperin viimeinen sointu löi Beatlesien ruumisarkun kannen kiinni. Sen jälkeen tuli vain muutamia hyviä biisejä, joihin "Mother", "Isolation", "Working Class Hero", "Love" tai edes "God" EIVÄT KUULU.
Tässä SUPPEA lista levyistä jotka vertautuessaan nimenomaan John Lennon/Plastic Ono Bandiin paljastavat Lennonin henkisen ja musiikillisen RAJOITTUNEISUUDEN ja KESKINKERTAISUUDEN (eräänlaisesta LUONTEEN ALHAISUUDESTA puhumattakaan):
Syd Barrett: Barrett (1970)
Tim Buckley: Lorca (1970)
Nick Cave: The Boatman's Call (1997)
Leonard Cohen: Songs of Leonard Cohen (1968)
Nick Drake: Pink Moon (1972)
Bob Dylan: John Wesley Harding (1967)
Van Morrison: Astral Weeks (1968)
Morphine: Good (1992)
Lou Reed: New York (1989)
Talk Talk: Spirit of Eden (1988)
The Velvet Underground: The Velvet Underground (1969)
Robert Wyatt: Rock Bottom (1974)
Niin, totuus pysyy: vuoden 1967 jälkeen Beatleseillä - yhtyeenä tai yksilöinä - ei ollut musiikille mitään annettavaa. Jäljelle jäi vain rahastaminen, joka jatkuu yhä, loputtomien jo moneen kertaan puhkikulutetun Beatles-rihkaman uudelleenpaketointien ja -julkaisujen muodossa. (Miksi Beatlesien tuotantoa ei vielä ole saatavana iTunesista? - Koska kuluttajien on ensin ostettava uudelleenmasteroidut CD:t!) The Rutlesien sanoin, "all you need is cash". Tai kuten Joe Pescin esittämä gangsteri toteaa elokuvassa Kasino: "And let me tell you, the fucking bottom line here is cash." Kommunistina pelleillyt dekadentti monimiljonääri John Lennonkaan ei ollut "rehellisimmillään" teennäisellä, pikkuporvarillisen itsesäälin ja keskiluokan psykologisten kompleksien joutavuutta todistavalla levyllään John Lennon/Plastic Ono Band (ja tietysti vielä vähemmän hirvittävällä agitprop-oksennuksellaan Some Time in New York City), vaan laulaessaan 1963 sydämensä pohjasta (niin, Lennonillakin oli sydän ja sielu, vaikka se hänen musiikistaan niin harvoin kuuluukin) Berry Gordyn biisiä Money: "Now give me money! THAT'S what I want!"
Beatles olisi maailman paras (pop)rock-bändi, jos vuoden 1965 jälkeen ei olisi tehty mitään muuta (pop)rock-musiikkia. John Lennon olisi maailman paras laulaja/lauluntekijä, ellei olisi kymmeniä, satoja (tuhansia?) parempia laulaja/lauluntekijöitä. Beatlesiä pitää lyödä aina eikä Beatlesiä koskaan voi lyödä kylliksi, koska milloinkaan länsimaiden kulttuurihistoriassa ei epäsuhta lahjakkuuden ja maineen välillä ole ollut yhtä räikeä ja IHMISYYTTÄ PILKKAAVA.
Kukaan ei kuuntelisi levyä John Lennon/Plastic Ono Band, ellei sen kannessa lukisi "John Lennon". Albumi, jolla Lennon muka sanoutuu kokonaan irti Beatles-menneisyydestään myyttien purkamisen ja uudenlaisen "rehellisyyden" nimissä, ratsastaa tosiasiassa täysin Beatlesien jälkimaineen varassa. John Lennon ei tehnyt ainuttakaan merkittävää kappaletta "Across the Universen" jälkeen, mutta kriitikot kieltäytyivät uskomasta sitä vuoteen 1972 saakka ja suuri osa kieltäytyy edelleen.
John Lennon ei ollut "työväenluokan sankari" eikä voinut koskaan sellaiksi edes tulla, toisin kuin Pete Townshend, kaikin puolin Lennonia merkittävämpi muusikko ja lauluntekijä. Esikaupunkikeskiluokan teinityttöjen sankari Lennon oli, sujuvasanainen pop-idoli jolla oli kosolti älyä mutta vähän ajatuksia. Sen paljastaa John Lennon/Plastic Ono Band. Beatlesien kupla oli puhjennut jo 1968, mutta Lennon halusi puhkaista sen vielä uudelleen 1970, ja hänhän teki muutenkin kaiken (toisten Beatlesien lailla) muutaman vuoden myöhässä. Tajusiko Lennon, että kulissien luhistuttua ei jäisi jäljelle mitään, ainoastaan Beatlesien soolotuotannon alaston lahjattomuus.
Lennon ei pystynyt analysoimaan sosiaalista taustaansa, tekemään yhteiskunnallisia havaintoja, ymmärtämään brittiläistä historiaa ja omaa paikkaansa siinä, kuten Ray Davies pystyi (niin no, vuoteen 1971 ainakin). Lennon oli laiska ajelehtija, matalimman aidan ylittäjä, aikansa banaalimpien trendien orjallinen apinoija. Dylan, Maharishi, Yoko Ono ja Arthur Janov tarjosivat kiinnekohtia sisäisesti tyhjälle miehelle, joka itseanalyyttiseen rehellisyyteen kyvyttömänä kirjoitti historiaansa - myyttiä joka myi huonojakin levyjä - revisionistisesti koko ajan uudelleen. Myytin purkaminenkin liittyi myytin rakentamiseen. Suuri tarina oli kiinnostavampi kuin musiikki.
John Lennon/Plastic Ono Band -albumi on kuvaus 60-luvun pop-musiikin rappiosta ja tuhosta. Se on kyllä paljastava mutta ei siten kuin Lennon tarkoitti. Levyn musiikillinen sisältö on olematon, sen sanoma vastenmielinen, sen vaikutus vuoden 1970 ja myöhempään musiikkiin onneksi olematon. Mutta koska Lennon kertoi aikoinaan Rolling Stone -lehdelle ja muulle medialle, että levy oli tärkeä, sitä kuuliaisesti pidettiin tärkeänä ja pidetään monissa piireissä edelleen. Mutta oliko se tärkeä, onko se tärkeä? Kun sen kuuntelee, huomaa ettei se ole tärkeä, vaan yhdentekevä, aivan kuten Paul McCartneyn ensimmäinen sooloalbumi, ohimennen äänitetty, juosten kustu McCartney. Itse asiassa jälkimmäinen levy on parempi ja sitä kuuntelee mieluummin. Pirteä pikku Paul ei sentään pakota ihmisiä nielemään omaa kakkaansa väittäen sen olevan kultaa, tärkeää ja merkittävää. Samasta syystä Ram on parempi kuin Imagine, vaikka tietysti molempien relevanssi vuoden 1971 ja meidän aikamme näkökulmasta on pyöreä nolla. Sgt. Pepperin viimeinen sointu löi Beatlesien ruumisarkun kannen kiinni. Sen jälkeen tuli vain muutamia hyviä biisejä, joihin "Mother", "Isolation", "Working Class Hero", "Love" tai edes "God" EIVÄT KUULU.
Tässä SUPPEA lista levyistä jotka vertautuessaan nimenomaan John Lennon/Plastic Ono Bandiin paljastavat Lennonin henkisen ja musiikillisen RAJOITTUNEISUUDEN ja KESKINKERTAISUUDEN (eräänlaisesta LUONTEEN ALHAISUUDESTA puhumattakaan):
Syd Barrett: Barrett (1970)
Tim Buckley: Lorca (1970)
Nick Cave: The Boatman's Call (1997)
Leonard Cohen: Songs of Leonard Cohen (1968)
Nick Drake: Pink Moon (1972)
Bob Dylan: John Wesley Harding (1967)
Van Morrison: Astral Weeks (1968)
Morphine: Good (1992)
Lou Reed: New York (1989)
Talk Talk: Spirit of Eden (1988)
The Velvet Underground: The Velvet Underground (1969)
Robert Wyatt: Rock Bottom (1974)
Niin, totuus pysyy: vuoden 1967 jälkeen Beatleseillä - yhtyeenä tai yksilöinä - ei ollut musiikille mitään annettavaa. Jäljelle jäi vain rahastaminen, joka jatkuu yhä, loputtomien jo moneen kertaan puhkikulutetun Beatles-rihkaman uudelleenpaketointien ja -julkaisujen muodossa. (Miksi Beatlesien tuotantoa ei vielä ole saatavana iTunesista? - Koska kuluttajien on ensin ostettava uudelleenmasteroidut CD:t!) The Rutlesien sanoin, "all you need is cash". Tai kuten Joe Pescin esittämä gangsteri toteaa elokuvassa Kasino: "And let me tell you, the fucking bottom line here is cash." Kommunistina pelleillyt dekadentti monimiljonääri John Lennonkaan ei ollut "rehellisimmillään" teennäisellä, pikkuporvarillisen itsesäälin ja keskiluokan psykologisten kompleksien joutavuutta todistavalla levyllään John Lennon/Plastic Ono Band (ja tietysti vielä vähemmän hirvittävällä agitprop-oksennuksellaan Some Time in New York City), vaan laulaessaan 1963 sydämensä pohjasta (niin, Lennonillakin oli sydän ja sielu, vaikka se hänen musiikistaan niin harvoin kuuluukin) Berry Gordyn biisiä Money: "Now give me money! THAT'S what I want!"
Beatles olisi maailman paras (pop)rock-bändi, jos vuoden 1965 jälkeen ei olisi tehty mitään muuta (pop)rock-musiikkia. John Lennon olisi maailman paras laulaja/lauluntekijä, ellei olisi kymmeniä, satoja (tuhansia?) parempia laulaja/lauluntekijöitä. Beatlesiä pitää lyödä aina eikä Beatlesiä koskaan voi lyödä kylliksi, koska milloinkaan länsimaiden kulttuurihistoriassa ei epäsuhta lahjakkuuden ja maineen välillä ole ollut yhtä räikeä ja IHMISYYTTÄ PILKKAAVA.
Vastaukset 6
Vanhimmat
........osta elämä-slogan sopii sulle täydellisesti.. :)
Tuota, ehdottaisin että tulostaisit paperille nuo tänne lähettämäsi "Minä vihaan Beatlesia ja kaikkea mikä siihen liittyy"-kirjoitukset. Menisit sitten psykiatrin tai psykologin puheille. Näyttäisit hänelle ne tulostamasi kirjoitukset, kysyisit häneltä voiko hän kertoa vaikkapa aiheesta: Pakkomielteet ja niiden hoitaminen. Siitä voisi olla sinulle suurta apua ja helpotusta.
Siltävaralta että oikein haluat itseäsi kiusata tällä Beatles-aiheella, käyppä tällä englannin kielisellä foorumilla: http://www.stevehoffman.tv/forums/forumdisplay.php?f=2&order=desc. Siellä voi keskustella ihan kaikesta musiikista mitä mailmassa on ikinä levytetty, siitä huolimatta varmaan yli puolet keskusteluista tuntuu olevan The Beatles sitä tai The Beatles tätä, tai yhtyeen jäsenien musiikin teko Beatlesin jälkeen. Itse asiassa foorumin ylläpitäjät aika-ajoin vetoavat sinne kirjoitteleviin, että jos nämä välillä voisivat avata uusia ketjuja jostain muustakin aiheesta. Jos pystyt noita tänne kirjoittamiasi mielipiteitä Beatles-aiheisiin esittämään myös englanniksi, olettaisin että kyseisellä foorumilla saisit varmaan jonkinlaista vastakaikua.
puhutaan vain Beatlesista, niin että mitä dorkia. Ei niitä englantilaispoppareita voi edes verrata esimerkiksi Schubertiin tai Haydniin!
Sehän oli joku englantilainen ääliö musiikkikriitikko, joka 1968 sanoi Lennon/McCartneyn (jotka tuossa vaiheessa eivät enää edes tehneet biisejä yhdessä!) olevan suurimmat säveltäjät sitten Schubertin... Paskat. Beatles oli hyvä bändi, mutta ei edes 10 parhaan joukossa 60-luvun yhtyeistä.
miestä vaivaa, kun on Beatlesista tehnyt itselleen noin valtavan henkilökohtaisen ongelman. Lopeta hetkeksi musiikillisteoreettinen runkkaaminen, senkin markan wannabesnobi ja kuuntele jotain muuta, jos Beatles noin riipii. Hyvänen aika sentään, maailma on täynnä hyvää musiikkia ja tyyppi on takertunut yhteen sellaiseen, josta ei edes pidä.
"Lyön lyötyä" on ehkä joku turhaantunut muusikko, joka tietää olevansa parempi soittamaan kitaraa kuin George Harrison, tai joka tekee mielenkiintoisempia äänitaidekokeiluja kuin Revolution 9, mutta joka on jotenkin jäänyt... "Tilaisuutta" vaille, koska ihmisten maku on noin yleisesti ottaen paska.