En suunnittele itsemurhaa, vaikka ei elämä järkevältä tunnukaan... Kärsin toistuvasta masennuksesta, käytän masennuslääkkeitä ja käyn terapiassa, eli sekin puoli on kunnossa. Viimeisestä vakavasta masennuksestani on jo melkein vuosi, eli olen ihan hyvässä kunnossa. Minulla on neljä hyvää ystävää, sen lisäksi muutamia kavereita, olen hyvissä väleissä sukulaisiini, eli en ole yksinäinen. Minulla on työpaikka, asunto, auto, koira ja harrastuksia eli kaikki elämässäni on oikeastaan ihan järjestyksessä. Ainoat "haasteet" ovat parisuhteen puute ja lievä ylipaino, mutta näitäkin asioita yritän ratkoa.
Minusta tuntuu, että suoritan elämääni, tällaisen termin olen kuullut. Vuosi sitten päätin, että laitan asiat järjestykseen ja nyt ne ovat, mutta silti tuntuu kuin jotain olennaista puuttuisi. Tunsin viime keväänä tyytyväisyyttä, kun huomasin, että pystyn vaikuttamaan itse elämääni, mutta sekin tunne on jo väljähtynyt. Kun olen läheisteni seurassa, tunnen oloni "normaaliksi", en siis mieti mitään murheita ja olen iloinen. Yksin ollessani taas mielialani laskee aika nopeasti ja parin tunnin jälkeen tunnenkin olevani masentunut, eikä millään enää tunnu olevan merkitystä.
Kuulostaako tämä kenenkään mielestä tutulta? Ymmärtääkö kukaan? Olenko edelleen masentunut, mutta osaan teeskennellä ihmisten seurassa niin hyvin, etten itsekään aina huomaa sitä? Tuleeko loppuelämäni olemaan tällaista? Mistä löytäisin elämänhaluni? Haluaisin löytää elämääni jonkun merkityksen enkä vain yrittää pitää kulissia pystyssä... Mitä järkeä tässä on, jos koko ajan pitää tehdä, mennä ja hössöttää, ettei tuntisi oloaan kurjaksi?
Minusta tuntuu, että suoritan elämääni, tällaisen termin olen kuullut. Vuosi sitten päätin, että laitan asiat järjestykseen ja nyt ne ovat, mutta silti tuntuu kuin jotain olennaista puuttuisi. Tunsin viime keväänä tyytyväisyyttä, kun huomasin, että pystyn vaikuttamaan itse elämääni, mutta sekin tunne on jo väljähtynyt. Kun olen läheisteni seurassa, tunnen oloni "normaaliksi", en siis mieti mitään murheita ja olen iloinen. Yksin ollessani taas mielialani laskee aika nopeasti ja parin tunnin jälkeen tunnenkin olevani masentunut, eikä millään enää tunnu olevan merkitystä.
Kuulostaako tämä kenenkään mielestä tutulta? Ymmärtääkö kukaan? Olenko edelleen masentunut, mutta osaan teeskennellä ihmisten seurassa niin hyvin, etten itsekään aina huomaa sitä? Tuleeko loppuelämäni olemaan tällaista? Mistä löytäisin elämänhaluni? Haluaisin löytää elämääni jonkun merkityksen enkä vain yrittää pitää kulissia pystyssä... Mitä järkeä tässä on, jos koko ajan pitää tehdä, mennä ja hössöttää, ettei tuntisi oloaan kurjaksi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
tutulta. Minulla on perhe: mies 2 lasta ja koiranpentu, kavereitakin on ja pari läheistä ystävää. Minulla on ihmisiä ympärilläni mutta olen yksinäinen, jopa niiden seurassa... vika ei ole heissä vaan minussa. Yleensä olen tyytyväinen elämääni ja itseeni kavereitten kanssa ollessa ja tunnen olevani onnellinen, muutaman tunnin päästä taas saatan itkeä kurjaa elämääni ja toivoa parempaa huomista.olen vittuuntunut siihe että jos kerron jollekkin pahaa oloani niin kaverit ei oikein tunnu reagoivan mitenkään ja äitin (joka on aika läheinen minulle) alkaa vaa nauramaan että voe helevetti miten sinä muka voisit olla masentunut kun ethä töissäkää ole. (?!) ei minulla oo ees enää mielenkiintoa puhua kellekkää.. en jaksa välittää. kaikki alkaa olla yhden tekevää.. uhoon monesti jättäväni mieheni milloin minkäkin takia kun saan hirveän tuskan ja raivon puuskan. kiukuttelen usein kavereilleni, puran pahaa oloani muihin kun en osaa itse auttaa itseäni. tuntuu että mitä tahansa yritänkään elämälleni tehdä menee päin v****
Tällästä siis täällä. ymmärrän hyvin ahdinkosi!
"Kiva" ku on kohtalotoveri, vaikka mä kyllä väitän, että sä oot ainakin jossain määrin masentunu... Mulla oli parisuhteessa (ilman lapsia kyllä) aika samanlaista ennenku menin lääkäriin, jolle kerroin ihan vaan elämästäni ja tunteistani (kiukuttelu, itkuisuus, viha, turhautuminen, väsymys). Se totes, että ihan selvää masennusta ja sen jälkeen alotin sekä lääkkeet että terapian. Eli vaikka joku vähättelis, ettei sulla masennusta ole, suosittelen lääkäriä. En sillä, että lääkkeet tai terapia välttämättä parantais, mut tuntuu se ainakin hetken hyvältä, että joku ymmärtää ja omalle ololle löytyy syy. Sen jälkeen osaa ainakin vähän aikaa olla armollisempi itelleen ja pystyy ehkä näkemään asiat vähän eri valossa.
Voisit muuten äitilles sanoa, että aika moni ihminen on masentunu just siks, ettei ole töitä, joten mitä hittoa se oikeen horisee! :D
...jos ei kerran kenelläkään muulla ole samanlaista. Vihaan vain tätä olotilaa, koska kaiken pitäisi olla hyvin, minun ei pitäisi olla masentunut, enkä koko ajan olekaan, mutta miksi minulla on niin usein niin kurja olo. Ehkä minun ei pitäisi edes miettiä tätä asiaa, sillä koko eilinen päivä meni turhautuneena elämään. Jos minulla olisi konkreettinen ongelma, jonka voisin yrittää ratkaista, olisi tilanne paljon helpompi, mutta tiedän, ettei parisuhteen puute ole minulle ongelma ja ylipainoni aiheuttaa toisinaan itseinhoa, mutta ei sekään voi olla syy tähän.
Vai pitäisikö minun vain myöntää, että olen masentunut vaikka syön Optiparia maksimiannoksella? Olen päässyt jo eroon sivuvaikutuksistakin (orgasmivaikeudet), joten ehkä se ei enää tehoa. Tai sitten lääkkeet ovat latistaneet tunteeni, joten minulla jää aikaa miettiä tätä elämän merkityksellisyyttä. Nuorempana minulla meni usein niin paljon aikaa välien selvittelemiseen, etten paljon muuta ehtinyt. Raivosin, pyytelin anteeksi, selittelin, kiukuttelin, vihasin ja rakastin. Nyt tunteeni ovat suhteellisen tasaisia, joten kaikki tuntuu niin pirun tylsältä.
Ehkä elämäni vaan on niin tylsää, että se masentaa minua... Liian helppoa, liian rutiininomaista, liian tylsää...
Tuommoista on minullakin, tuommoinen on minunkin persoonani. Hirveän hyvin kuvasit, miten muutut ok-oloiseksi ja iloiseksi, kun olet sinut hyväksyvien ihmisten seurassa, ymmärsin, että yhden tai useamman, kuten sukulaiset. Ihan samoin koen ja olenkin sitä mieltä, että olen niin terve, etten mitenkään sovi tämmöiseen erakko-elämään, johon ongelmani minut kuitenkin on saattanut. Eiköhän siitä tule kamala paha ja masentunut olo, kun elä niin luonnotonta elämää! Useinkin ajattelen kehitysmaiden ihmisiä, vaikka heillä on kamalia ulkonaisia ongelmia niin ainakin tv:n välityksellä huomaan, että he ovat aina kasassa ja läjässä toistensa kanssa, kaiken ikäiset ihmiset. Luulen, että he elävät niin, että mahdoton olisikaan päästä koskaan olemaan yksinään; ihmisiä on aina ja kaikkialla, ties kuinka monta jopa samassa sängyssä. Minusta tämän kaiken tervehdyttävän voiman huomaa noissa ihmisissä. Me, esimerkiksi suomalaiset olemme hirveän eristettyinä koloissamme ja luulemme, että se on normaalia ja kun olemme sielussamme kipeitä, luulemme olevamme epänormaaleita. - Kuitenkin, näin tämä asia on. Minä en ole keksinyt tähän ratkaisua. Kärsin samoin kuin sinä; minullakin on ulkonaisesti ihan hyvin. Tosin kotilemmikkiä mulla ei ole, kun en ole uskaltanut ottaa, pelkään että jollen pysty hoitamaan, kaipaisin saada antaa hellyyttä.
Minäkin suoritan elämääni. Laitan tavoitteita ja sitten kattelen ylhäällä olevaa rimaa ja hoen, mitä kaikkea EN ole tehnyt ja mihin kaikkeen EN ole pystynyt, vaikka se ja se olisi ollut ihanteeni. En tiedä mitä tahdon, en oikein mitään. Se on kamalaa. Luovuuskin on lukossa. Käsillä tekemisestä olen luopunut ja olen kuullut, että sekin on itseäni vastaan. - Kun vielä vertaan sinuun... niin minä en enää ole työssä, minulla ei ole koiraa eikä autoa, mutta en usko, että nämä masentavat ja tekevät tyhjyyttä ja motivaatiota asioihin. Syyt on syvemmällä. Ihan samaa olen miettinyt kuin sinä, että miten tästä ja mikä ratkaisuksi. Luulen, ett olen sinua paljon vanhempi ja voin sanoa, että välillä on ollut useampiakin kohtuullisia vuosia, joten toivoa on. Vuoristorataako tämä on, mutta eikö vähän iloisempaa voisi olla? Miten?
Heip! Nyt vasta luin Aloittajan muutkin kirjoitukset tässä ketjussa enkä vain ekaa, johon jo kommentoin.
Mun tuli kohdallasi myös mieleeni, että kyseessä on kuitenkin jokin sisäisen minän eheys, jokin kuka minä olen -juttu, vaikka onkin klisee sekin. Semmoinen identiteetin vahvuus. Itse koen, etä varsinaista minua ei sillei ole olemassa. Jos joutuisin lähelle toista ihmistä, en tiedä kuka, mikä se on joka tässä on edustamassa ihmistä, minua sellaisenaan sille toiselle... Kauhe hukassa olevan tunne. Olen hyvin hauras, käännyn ja väännyn joka suuntaan ja olen ahdistunut. Joskus kuvittelen hiukan vainoharhaisesti, miten on monia ihmisiä jotka jostakin salaperäisestä syystä eivät tykkää musta sitten kuitenkaan syvimmiltään. Mullakin on saman sukupuolen ystäviä kyllä ollut aina ja myös sisaruksia on, mutta emmä usko että ne oikeasti tykkää. Usein koen vain semmoista, että niinkuin olisin vain toisten käytettävissä. Mun on ehkä vaikea ottaa vastaankaan tykkyytä, en huomaa sitä edes. Luulen, että kaikki on vain käytäntöä.
- Minä ymmärrän sinua, järkyn paljon kuvaat myös minua. Tässä tulee semmoinenkin minulle mieleeni itsekriittinen kun kovasti olen, että olenko liian itsekeskeinen kytäten kuka nyt milloinkin välittää. Mutta toisaalta olen kova huolehtimaan toisista ainakin ajatuksissani, ja alan kuunnella ja ratkomaan toisen ongelmia kuin robotti; en niinkuin osaa olla ihmisten kanssa muuten. En käsitä, mitä rakastettavaa minussa olisi. Tai on silloin, kun olen mukava, mutta sitäkin olen ihan tietoisesti. Kotona en ole mukava yksin ollessa, olen tuskainen ja hermoilen, kärttyinenkin. Olen taitava olemaan mieliksi ja siksi luulenkin, että sitä koko elämän tehneenä oma identiteetti on jäänyt löytymättä. Olisiko siinä ongelmamme. Minullakin vaikeutta sopeutua ulkonäkööni, olen vähän erilainen, mutta kestän sen kyllä hautaan asti. En myöskään enää haaveile suhteesta, elämäntoverista, en voi uskoa, että löytäisin ja että edes osaisin olla semmoisen kanssa. Tulisi liian lähelle, mokoma.
Elämässä on saavutettu paljon (kaikki?), joten se tuntuu tyhjältä- Oletan, en tiedä.
Oheinen youtube toivottasasti auttaa. Napit korviin, viiniä ja mieto volyymi.
Usko pois