Moi!
Pohdiskelen omaa rikkonaista elämääni ja haluaisin tietää, onko taustalla jokin selkeä psyykkinen sairaus. Joitain selkeitä tunnusmerkkejä olen saanut selville:
Mielenkiintoni vaihtelee suuresti eri asioiden ja ihmistenkin välillä. Melkein kaikki, mitä aloitan kaatuu muutaman kuukauden kuluttua siihen, ettei minulla ole enää mielenkiintoa asiaa kohtaan, vaikka alussa asia oli mitä mielenkiintoisin. Näin on käynyt lukemattomien asunnovaihtojen, monien ihmissuhteiden ja harrastusten kanssa. Nämä kaatumiset puolestaan laukaisevat melko kovan masennuksen, joka taas johtaa runsaaseen "itselääkitykseen" alkoholilla. Käytän noina jaksoina paljon alkoholia, mutta mielestäni enemmän tämän pettymyksen unohtamiseen, sitä seuraavan tyhjyyden täyttämiseen ja yksinäisyyden lievittämiseen kuin varsinaisesti viinanhimosta.
Asian taustalla on työuupumus usean vuoden takaa ja se oli jollain tavalla laukaiseva tekijä tällaiseen kierteeseen. Ennen tuota uupumista elin suht normaalia elämää reilun kolmen kympin ikään asti. Suurin vaikeus minulla on juuri tuo pitkäjänteisen mielenkiinnon puute, joka puolestaan estää kestävien ihmissuhteiden rakentamisen, työnteon ja opiskelunkin.
Olen pohtinut paljon kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta en ihan tunnista itseäni niistä kuvauksista, koska mielestäni masennus tai maanisuus, joita toki esiintyy, ei ole kohdallani primäärisyy, vaan totaalinen innostuksen romahtaminen ja usein vielä halu paeta näitä vanhoja innostuksia esim. asuntoa vaihtamalla. Vastaavasti kuin yksi innostus romahtaa, niin uusi syttyy hetkessä ja voimakkaana, mutta ei juuri kestä kuin korkeintaan muutaman kuukauden. Tällainen alituinen suunnanmuutos liki kaiken suhteen on henkisesti hyvin rampauttavaa.
Nytkin on sellainen tilanne päällä, että parisen kuukautta kestänyt uuden ammatin opiskelu on katkolla, vaikka iloisena siihen mukaan lähdin. Kun asia "valkeni" sitä seurasi raju hälläväli-tunne ja sitten menikin melkein viikko baareissa istuen ja elämäntarkoitusta pohtien. Nyt kun juomaputki on ohi, niin ei ole enää pienintäkään halua palata opiskelemaan, vaan mietin vain uusia vaihtoehtoja.
Kellään mitään kommenttia, mistä "oireeni" voisivat kertoa? (Lääkäreillekin olen asiasta puhunut, mutta selkeää vastausta en ole saanut)
Pohdiskelen omaa rikkonaista elämääni ja haluaisin tietää, onko taustalla jokin selkeä psyykkinen sairaus. Joitain selkeitä tunnusmerkkejä olen saanut selville:
Mielenkiintoni vaihtelee suuresti eri asioiden ja ihmistenkin välillä. Melkein kaikki, mitä aloitan kaatuu muutaman kuukauden kuluttua siihen, ettei minulla ole enää mielenkiintoa asiaa kohtaan, vaikka alussa asia oli mitä mielenkiintoisin. Näin on käynyt lukemattomien asunnovaihtojen, monien ihmissuhteiden ja harrastusten kanssa. Nämä kaatumiset puolestaan laukaisevat melko kovan masennuksen, joka taas johtaa runsaaseen "itselääkitykseen" alkoholilla. Käytän noina jaksoina paljon alkoholia, mutta mielestäni enemmän tämän pettymyksen unohtamiseen, sitä seuraavan tyhjyyden täyttämiseen ja yksinäisyyden lievittämiseen kuin varsinaisesti viinanhimosta.
Asian taustalla on työuupumus usean vuoden takaa ja se oli jollain tavalla laukaiseva tekijä tällaiseen kierteeseen. Ennen tuota uupumista elin suht normaalia elämää reilun kolmen kympin ikään asti. Suurin vaikeus minulla on juuri tuo pitkäjänteisen mielenkiinnon puute, joka puolestaan estää kestävien ihmissuhteiden rakentamisen, työnteon ja opiskelunkin.
Olen pohtinut paljon kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta en ihan tunnista itseäni niistä kuvauksista, koska mielestäni masennus tai maanisuus, joita toki esiintyy, ei ole kohdallani primäärisyy, vaan totaalinen innostuksen romahtaminen ja usein vielä halu paeta näitä vanhoja innostuksia esim. asuntoa vaihtamalla. Vastaavasti kuin yksi innostus romahtaa, niin uusi syttyy hetkessä ja voimakkaana, mutta ei juuri kestä kuin korkeintaan muutaman kuukauden. Tällainen alituinen suunnanmuutos liki kaiken suhteen on henkisesti hyvin rampauttavaa.
Nytkin on sellainen tilanne päällä, että parisen kuukautta kestänyt uuden ammatin opiskelu on katkolla, vaikka iloisena siihen mukaan lähdin. Kun asia "valkeni" sitä seurasi raju hälläväli-tunne ja sitten menikin melkein viikko baareissa istuen ja elämäntarkoitusta pohtien. Nyt kun juomaputki on ohi, niin ei ole enää pienintäkään halua palata opiskelemaan, vaan mietin vain uusia vaihtoehtoja.
Kellään mitään kommenttia, mistä "oireeni" voisivat kertoa? (Lääkäreillekin olen asiasta puhunut, mutta selkeää vastausta en ole saanut)
Vastaukset 19
Vanhimmat
mun mielestä tuo juontaa vaan siitä et et ole tyytyväinen ittees. paikan vaihtaminen ei auta mitään, sun pitää miettiä miksi et ole tyytyväinen itseesi ja miksi haluut aina jotain uutta? etkö ole onnellinen tässä hetkessä?
Olet ihan oikeassa, että oma tyytymättömyys on osittain syynä asioihin, mutta mistä johtuu se, että ensin innostuuu ihan täysillä ja joku uusi juttu (esim. opiskelu) tuntuu todella hyvältä jutulta, mutta muutaman kuukauden kuluttua tyytyväisyys on kokonaan poissa, ilman että opiskelu olisi ollut mitenkään huonoa.
Sama homma on uuden ihmisisuteen kanssa - ensin yhdessäolo ja seksi maistuu ja muutaman kuukauden kuluttua alan jo hieman vältellä ko. ihmistä. Tai harrastus, lähden innolla mukaan, ostan nipun tarvittavia välineitä, jotka hetken päästä pölyttyvät kellarissa...
Olen ymmälläni tämän suhteen, kun nyt ymmärrän tätä mekansimia, mutta en keksi yhtään syytä mikä sen voisi aiheuttaa. Se vaikeuttaa kovasti hoitoyrityksiä.
ailahtelevaisuus ei ole sairaus. Mieti oletko ollut lapsesta asti sellainen. Et ole vain löytänyt pysyvää kiinnostuksen kohdetta, eivätkä kaikki ihmiset ole samanlaisia. Pysyvyyttä hakeva ihminen voi olla tylsä.
Olen itse sairastanut harhaluuloisuushäiriötä, kyllä se on liiallinen henkinen kuormitus, joka tekee sairaaksi.
Mikä ihanneyhteiskunta, jossa kaikki voisivat toteuttaa luovuuttaan, millaisia räiskähtelevät ihmiset usein ovat.
Luonnetta voi harjoittaa monilla menetelmillä. Vetäydytkö kuoreesi, jos joku tilanne on vaikea? Kun olet karsinut pois ulkopuoliset tekijät, voit aloittaa keskittymällä vaikka johonkin rutiiniin, teet vaikka joka päivä jonkun saman asian. Se voi tuntua naurettavalta.
Oletan sinun olevan mies.
Minun elämässäni olivat kompastuskivenä pelottavat naiset. Kärsin turhaan monien mielestä, mutta se oli itselleni tärkeää, että sain yhdellä lauseella vedettyä maton alta, annoin vihan kasvaa, sitten vasta sain sanottua. En kadu yhtään.
Pelottava sairaanhoitaja huusi: "Mitäs asiaa sinulla on?" Vastasin: "Haista vittu".
Ikuinen etsijä
Asiat mitä kirjotit tossa niin itellä sama vika (asenne varmaa) Opiskelusta meni nyt kiinnostus 2kk jälkeen, harrastukset ei oo kiinnostanu pariin vuoteen (käyn puntilla), kavereita ei oo ollut 5 vuoteen..aina kun tulee skolesta kotiin niin koko päivä kotona ellen mee puntti/lenkki.
Ulkoisesti mussa ei oo mitään vikaa omasta mielestä. Ajattelen vaa liian paljon kaikkee paskaa päänsisällä niin ei vaan jaksa.
Itsemurhan teen kuitenkin alle 20v, ei kiinnosta elämässä mikään. Kerrostalonkatolta ku loikkaa asfalttiin ni dead.
Ite 24v poika, elämä näyttää onnellisemmat puolensa vielä. Nuoruus oli itselläkin hirmu vaikeaa aikaa. Nyt aikuistumisen kynnyksellä ja asiat jotenkin vaan järjetstyy vaik ite ei uskois millään. Ole turvallisin mielin!
Koulussa on aina kavereita, mutta koulun jälkeen ei mitään. Jos vaan kaikki pystyis olemaan kavereita toisilleen, ei ennakkoluuloja, ei vittuilua jne, mut ei ikinä tuu oleen. Entiiä miten saan päivät ees kuluun joka päivä.
Sanoin tossa että ei kiinnosta mikään enää, yksinäisyyteen tottunut, oon empatiakyvytön..en tunne vaa mitään ketään kohtaan, tekohymyt ja muut. En usko että vaikka puhuisin jollekin kasvotusten niin auttais mitään tai jos ottaisin lääkkeitä, niin miten ne vaikuttaa ajatteluun/olemiseen.
Itsemurha vaan ois hyvä, ei tarvi ajatella enää ikinä mitään. Ainut on vaan että aseen kautta on helpoin lähtee, hyppääminen on toinen vaihtoehto..kävin sillan reunalla viime yönä kahen aikaan niin oli ihan sama.
Sanoit että kun tulee ikää niin helpottaa, enmä tästä muuttuis yhtään, samanlainen kun nyt, samanlaisia ajatuksia, en välittäis silloinkaa mitään. Täytän 18 kohta niin lopetan ammattiskolen kesken ja elän sossuintuilla..en käy pihalla tai missään enää sitten. Katellu monia dokumentteja missä ihmisillä pahempiakin ongelmia niin silti noussut ja vastaavaa, mut ite en usko.
itel ollu hajanainen elämä ja kaikki menny päin vittua siit asti ku olin 8v...
sillon faija joutu linaa ja ite lastarii...
sillon alko jo masentaa ei kiinostanu koulut tai muukaa...
syrjäynnyin.. olin koulus aina yksin...
eka pieni piriste oli just netin kautta ku juttelin jonkun muijan kans chätis ja sit meseiltii se huomio ja sosiaalisuus autto jo kummasti...
pihal ketää ei halunnu olla mun kans ku olin niin agresiivinen ku ei kiinostanu seuraamukset...
sit tutustuin parii "kaverii" niiten kans käytin/myin huumeit..
Sit pääsin hetkeks onnenlisuutee kiinni ku...
tapasin yhen muijan se kesti joku 2v, no intis se dumbbas mut...
seurustelu sai mut masennuksee mut se muija sai mut jätää huume höröilyt..
sit taas ei kiinostanu vitun vertaa mikää ja...
Bongasin parit rattijuopumukset ja jotain pahoin pitelyitä tuli...
Ja kaikki laskut jäi pystyy...
nyt ulos otos iso piikki. luotto tiedoista ei tartte täs elämäs enää uneksia.
ja aina ku oon pääsy duunii ja kaikki alkanu rullaa ni sit ne o menny vituiks.
ja eiköhän ne sun koulu kaveriski muuloinki ois sun kans jos soittaisit niille jne...
joo ja tiiän oon ite eläny samas masennuksen loukus koko elämäni...
ei jaksais kiinostaa soittaa niille tai lähtee mesii...
mut sen ku saat aikasiks oon varma et taas alkaa elämä maistuu..
ja ite puran kaiken sen musiikin teko ohjelmaa...
teen sellast agresiivist konemusiikkia...
täl hetkel oon 23 nyt taas 3 kuukauden Masis jakso pääl
Duunii menemäl se varmaa korjautuis aika paljon ku saisin muuta mietittävää...
menkääpäs tekemään tuon otsikon "ADD- kannattaako diagnoosi" aloituksessa oleva testi (siis linkki siihen aloituksessa). Jos ei muuten niin mielenkiinnosta. Ja kertokaas kuin kävi tänne.
Juu olen keski-ikäinen mies. On toki häilyvää, mikä on sairautta ja mikä luonteenpiirre, mutta jos jokin asia (niin kuin tämä mielenkiintoni lopahtaminen) tavallaan invalidisoi elämän, niin kyllä se minusta sairaudelta kuulostaa.
Minulla ei ole pelkotiloja (paitsi krapulassa), olen sosiaalinen paitsi noiden masennusjaksojen aikana, jolloin vetäydyn kuoreeni tai lähden pakoon (matkalle, vaihdan asuinpaikaa tms.) ja itsetuntoni on hyvä. En siis koe oloani mitenkään koko ajan sairaaksi, mutta en kykene rakentamaan mitään pitkäjänteistä ja asiat, joita pitkäänkin suunnittelen, kaatuvat juuri tuohon totaalisen mielenkiinnon puutteeseen.
Rutiinit olisivat eduksi, mutta kun on useamman kerran jättänyt kaikki rutiininsa hoitamatta, niin ei oikein uskalla uusia ihan tieten tahtoin hankkia. Tämä se on ongelma työnteossakin, kun ei pysty sitoutumaan oikein mihinkään. Ja jatkuva sitoutumattomuus johtaa syrjäytymiseen ja masennukseen.
Kuuntele vaikka levy tiettyyn aikaan päivästä, tee kävelylenkki, pitkä tai lyhyt voinnin mukaan. Joskus kuuntelen aamulla hyvän huomenen toivotuksen radiosta. Mielestäni tästä tulee hyvä olo.
Jokaisella on joku asia, minkä kokee miellyttäväksi, usein ihmiset eivät siedä positiivisuutta, ajattele nyt, kuinka kurjasti kaikki näyttää olevan, vastaa silloin, minun lasini on puoliksi täysi.
Tunnistan samoja asioita, paitsi en ryyppää. Kunto on nykyisin sellainen, että voisin mennä töihinkin, mutta motivaation äkkikuoleman takia ei ole edellytyksiä pysyä toimessa.
Eikä ryhtyä paljon muuhunkaan, esim. ihmissuhteisiin.
Ensin olen ihan täpinöissä jostain jutusta, suunnittelen ja teen suuria päätöksiä ja elämänmuutoksia... sitten, kun olen pistänyt homman käytäntöön, kaikki pysähtyy kuin seinään muutamassa kuukaudessa. En ymmärrä mihin se innostus häviää, ja samalla energia.
En ole suinkaan aina ollut tällainen. Itseasiassa olin jo pikkupenskana hyvin päämäärätietoinen (ammatinvalinta 5-vuotiaana) ja opiskelin ihan sujuvasti pitkän putken.
Minullakin on totaalinen uupumus taustalla. Töissä se alkoi motivaatiopulana, ja loppuaikoina nuokuin ja kirjaimellisesti nukuin siellä muutaman tunnin. Loppuajan olin lounastauolla...
Jotenkin uskon, että tämä 'luonteenmuutos' (pitkäjänteisestä mihinkään sitoutumattomaan)
liittyy aiempaan luhistumiseen . Eli johtuu tuosta uupumuksesta ja masennuksesta. En kyllä ole vuosiin ollut patologisen masennuksen vallassa, mutta jotenkin tuo kokemus muutti aivotoimintoja ja käyttäytymistä.
Rutiinit ovat kauheita, en kestä mitään pakkopullaa. Silti minulla on esim. koiria, joita on 'pakko' lenkittää. Ne saattavat olla pelastukseni, nythän minun on pidettävä jonkinlaista ryhtiä elämässä ja mentävä säännöllisesti ULOS liikkumaan.
motiivin puuttuminen ihmisillä, olkootpa nuori tai vanhempi.
Henkinen atmosfääri tai jotain.
Kun ei tämä elämä mene ollenkaan kuten ennen. Nyt ei ole missään mitään logiikkaa, teet niin tai näin, aina väärinpäin..
Tai siis ettei mikään toiminta tai yritys tuota sellaista tulosta kuten ennen yhteiskunnan tai sosiaalisen kentän tasolla. Luulisin että nyt tässä liikutaan jotenkin ´henkimaaliman´ asioiden tasolla.
On tapahtunut niin paljon irrationaalisia asioita maailmanlaajuisesti (world trade center, tsunamit, yms, kouluampumiset, yms. terroriteot ..) että ihmiset kokevat (etenkin herkät tyypit) että mitäpä millään on väliä..
Oikeudenmukaisuuden puuttuminen kaikessa tässä, ehkä ihminen kokee jopa syyllisyyttäkin siitä jos yrittää tavoitella tämän kaiken keskellä omaa onnelaansa..
kun on tämä globalisaatiokin jossa asiat ja tapahtumat tuodaan lähelle.. niistä ei voi ummistaa silmiään ja olla olevinaan kuin ei tietäisi..
Että ei aina tarvitse syytä etsiä oman puseron tai pään sisältä..
Että kyllä täällä yleisesti ottaen mättää pahasti .. Ja monessa kohtaa.. Siis täällä Suomessa .. ja koko planeetalla..
Minullakin oli koira pahimpien vuosien yli. Se oli pelkästään hyvä asia, koska vaikka itsestäni en aina jaksanut välitää, koiran hoidin kunnialla. Oli jopa päiviä, etten jaksanut käydä ostamassa itselleen ruokaa, mutta koira pääsi lenkille ja sai eväänsä. Se toi tietyn pakkorutiinin ja samalla niin kovin tervettä ulkoilua. Kun koirani kuoli muutama vuosi sitten sekin laukaisi pahan masennusjakson, koska jokin minulle "elintärkeä" oli poissa. Uutta olen ajatellut, se voisi olla hyväkin, sanoisinko luonnonmukainen hoito tällaiseen vaivaan.
Tuo "motivaation äkkikuolema" on erinomaisen kuvaava termi tapahtumalle, juuri siitä on kysymys. Ja ainakin minun tapauksessani myös motivaation äkkisyttymisestä ja juuri ne yhdessä tästä arjesta tekevät vaikean. Sinun elämäsi kuulostaa niin tutulle: normaali nuoruus/opiskelut/työ, sitten työuupuminen ja sen jälkeen tällainen täydellinen on/off motivaatio ja lopulta elämä aika hukassa. Oletko jo kauan elänyt asian kanssa?
Nimimerkki globalisti on ehdottoman oikeassa, ettei tämä voi olla vain yksilösairaus. Tai vaikka itse sairaus olisi diagnostoitavissa, niin ennen tukiverkko kotikylineen ja isoine sukuineen oli vahvempi, ja elämällä oli selkeämpi tarkoitus. Nykyajan arvottomassa yltäkylläisyydessä ja valmiiksipureskellussa arjessa on enemmän aikaa sairastaa, kun ei tarvitse hoitaa vanhempiaan tai hankkia edes elantoa. Tiettyyn rajaan asti pieni pakko on uskoakseni ihmiselle vain hyväksi. Tai kuten joku viisas on sanonut:" Emme kestä sitä vapautta, jota kaipaamme"
Toinen muutos on, ettei nykyään ole olemassa enää helppoja töitä, joita voisi tehdä kuukauden pari ja sitten jotain muuta, vaan uusi työ vaatii usein uuden koulutuksen, hyvän CV:n, paljon kokemusta ja juuri sellaista pitkäjänteisyyttä, johon tällainen on/off-motivaatioinen ihminen ei millään kykene.
Asiaa kokemattomille tätä ( on/off-motivaatiota) voisi selventää niin, että kuvitelkaa omassa elämässänne sellainen tilanne, että olette äärimmäisen innostunut jostain (esimerkiksi uusi tietokonepeli) Ja juuri kun olette saaneet pelin ostettua ja sen jo kotikoneelle ladattua, joudutte lähtemään viikonlopuksi anopin kesämökille vesisateeseen puutöihin. Ja sen jälkeen on tiedosssa viikon työmatka, että pelin voi toistaiseksi unohtaa. Yritän tällä, ehkä hieman tökerölläkin esimerkillä kuvata sitä, että tilanne (motivaatio tekemistä kohtaan) muuttuu ilman omaa halua hyvin innostuneesta hyvin pakkopullaksi. Mitään ennakkomerkkejä ei kummastaan tapahtumasta myöskään ole näkyvissä.
Omasta väsähtämisestä on jo aikaa, 90-luvun alussa jäin pois työstä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon muuta, mm. perheen hajoaminen. Rikkonaisuus tuntuu ruokkivan itseään niin, että on yhä vaikeampaa kuvitella elämäänsä mitään pysyvää.
Toivoa aina voi, ja innostua uusista asioista. Kuten totesit, motivaatio-nappulaa tuntuu joku muu painavan, ja ihan yllättäin. On/Off.
On tietysti hienoa, että pystyy vilpittömästi innostumaan asioista, edes hetkellisesti ja ajoittain. Ylikierroksia tulee, kun alitajuisesti metsästää elämän kadonnutta mielekkyyttä - sillä siitä 'yltiömotivoitumisessa' mielestäni on kyse.
Tasamaan tallaajille tämä saattaa olla outoa ja vierasta meuhkaamista. Ja katkeaahan se kuin kanan lento.
On turhauttavaa kuunnella 'terveiden' puhetta kuin puberttiselle: ei aina voi olla kivaa, ei työssä kuulukaan olla hauskaa, pitää olla sinnikäs, hanki tavoite ja pidä siitä kiinni.. ei heti saa luovuttaa, mikset tee mitään... jne.
Kun ei siitä nyt todellakaan ole kyse. Oma energisyys heilahtelee myös laidasta laitaan.
Jos en olisi ollut niin kaistapäisen sisukas, että pusken ja pusken eteenpäin, vaikka olisi pitänyt huilata jo ajat sitten, en olisi sairastunut uupumukseen.
Ylimääräinen, mutta raskas riippa on ulkopuolisten (ja miksei asianosaistenkin) suhtautuminen. Koska 'vamma ei näy ulospäin', sympatiaa ei heru, päinvastoin: olet luovuttaja, arvaamaton, epäluotettava, jopa v-mäinen tyyppi, joka jättää hommat toisille ja kesken. Ja ihmissuhteissa kevytmielinen, muka.
Nykyisin olen mukana sellaisissa vapaaehtoistöissä, joista voi sujuvasti jättäytyä poiskin, tilapäisesti tai kokonaan. En halua, että kukaan laskee harteilleni sellaisen taakan, että laskee minun varaani jonkun projektin onnistumisen. Aikoinaan olin jopa vetämässä erilaisia ryhmiä, mutta vähältä piti etten itse tuupertunut sinne autettavien jalkoihin.
Ylenmääräinen vapaus ja riippumattomuus (eläke rapsahtaa tilille joka kuukausi, nostan sormea tai en) ei tosiaan ole menolippu onneen. Normaalista elämänmenosta syrjäytyminen suht nuorella iällä tuo mukanaan myös yksinäisyyden. Välillä olen ajatellut, että pelkästään sosiaalisten suhteiden takia kannattaisi mennä JA pysyä jossain työssä. Mutta jos motivaatio tekemiseen on pyöreä nolla, eivät edes ihmiskontaktit riitä syyksi jatkaa.
Usein sanotaan, että pitää elää nykyhetkessä, ei menneessä eikä tulevassa. Minun kohdallani on ehdotettu päinvastaista! Toimettomana, jaksamattomana, ei-motivoituneena olen niin nykyhetken vanki, että se 'pieni ohikiitävä hetki' pullistuu äärettömäksi - ja aiheuttaa suurta sisäistä ahdistusta ja tuskaa.
Kunnes ilmaantuu jotain kiinnostavaa, motivoivaa. Arvaamatta.
"Terveiden" puhe on kyllä joskus rasittavaa. Itse olen suojautunut siitä toisaalta kertomatta tilastani ja toisaalta pitämättä yhteyttä ihmisiin, jotka eivät minua ymmärrä, ja jotka tuomitsevat minut. Näin on moni kaverisuhde katkennut, mutta en ole perään haikaillut, mitäpä sitä ihminen risoilla jutuilla...
"Terveiden" - sitaateissa siksi, että aika monella on oma lehmä ojassa, kun vaikka paasataan loisimisesta yms. yhteiskunnan rahoilla elämisestä, niin taustalla on usein oma jaksaminen ja akuutti pelko joutua itse samaan tilaan. Valehtelu itselleen (=toisten arvosteleminen) antaa kai tunteen omasta terveydestä.
Mä en ole vielä edes eläkettä ajatellut. Yritän nyt saada jotain hoitoa tähän ongelmaani ja löytää/luoda jotain työtä, jolla pitää itseni kiinni tässä yhteiskunnassa, vaikka se ei aina niin kovin miellyttävältä näytäkään. Minulle eläke merkitsisi lopullista syrjäytymistä ja sen vähäisenkin tarvitsemani "pakon" puuttumista. Asian esittäminen lääkärille on vain vaikeaa, kun sillä ei ole oikein nimeä...
Sellainen ajatus tuli vielä mieleeni, että itse olen näinä vuosina löytänyt taiteesta kovasti voimaa. Jo pelkkä tutustuminen menneen ajan taiteilijoihin kertoo paljon, miten toisinkin elämällä voi löytää sen oikeutuksensa. Taiteen piirissä on paljon ihmisiä, joilla on jonkinlainen psyykkinen ongelma tai jopa sairaus. Samoin oma tekeminen, oli se sitten piirtämistä tai soittamista on varmasti antoisaa, ja sitä voi tehdä juuri niin kauan kuin kiinnostaa.
Mutta tsemppiä sinulle, erakkonainen ja suuri kiitos mielipiteistäsi!
Aloittajalle: yleensä, jos kaksisuuntainen mielialahäiriö jollakin tavalla sopii omaan oirekuvaan muttei aivan, kannattaa etsiä tietoa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, se voisi osua oikeaan. (:
Kiitos vihjeestä, mutta ei kyllä täsmännyt minuun. Sanoisin, että käsitys itsestäni on juuri päinvastainen, siis varsin vahva, enkä ole oikeastaan juurikaan altis muiden ihmisten vaikutteille. Motivaationi syntyvät ja sammuvat hyvin sisäisesti, itsenäisesti ilman muiden merkittävää vaikutusta asiaan. Jos niiden syntymiseen ja sammumiseen olisikon jokin ulkoinen syy, tämä olisi paljon helpompaa. Ja syklikin taitaa olla eri.
Epävakaassa persoonallisuushäiriössä ailahtelu on kai jatkuvaa, hetkittäistäkin, kun minulla taas jaksot ovat tunne-elämältäni varsin vakaita, kuukausien mittaisia kiinnostuksen kohteita, mutta sen pidempi jatkumo puuttuu. Pystyn siis hyvin määrätietoisesti tekemään jotain asiaa muutaman kuukauden, mutta sitten tulee päivä, jolloin kaikki mielenkiinto romahtaa ilman mitään ulkoista syytä, ikään kuin akku olisi käytetty loppuun. Sen jälkeen samasta asiasta, johon aiemmin oli suuri sisäinen palo, tulee ihan pakkopullaa.
Mielipiteeni on, että kun on ajanut itsensä pahasti piippuun, siitä ei välttämättä toivu koskaan entiselleen. Lääketiede on tällä saralla vielä niin kehittymätöntä, ettei reaktioiden kulkua osata selittää eikä siten myös hoitaa.
Loppuunpalamisesta jää mieleen/elimistöön joku muistijälki, ehkä myös aivojen biokemialliset prosessit jotenkin muuttuvat. Se johtaa käytännössä nopeaan psyykkiseen väsymiseen: ihminen kyllästyy ja motivaatio katoaa. Tämä voi olla elimistön ja mielen oma puolustusreaktio: se pyrkii lopettamaan meuhkaamisen ennen kuin 'se törppö' taas ajaa itsensä exhaustioon.
Ainakin minä väsyn samalla myös fyysisesti, ja on vaikea erottaa kummasta on kyse.
En mitenkään usko, että tässä on kyse persoonallisuushäiriöstä. Tällaisen ihmisen ongelmat ovat aivan erityyppisiä: niihin liittyy nimenomaan sisäinen epävakaus ja epävarmuus. Turha kai sanoakaan, että jokaisella normaalilla, terveellä ihmisellä on erilaisia mielialoja ja tunnetiloja. Vain lobotomoidut ovat hyvin vakaita.
Muistui mieleen, että olen lukenut myös ihmisistä, jotka ovat olleet vakavassa onnettomuudessa. Jostain syystä hekin saattavat 'väsyä' ja tulla työkyvyttömiksi.
Fyysiset vammat paranevat eikä sinänsä ole mitään syytä etteivät voisi jatkaa ammatissaan, mutta eivät kykene. Jokin on muuttunut.
Psyykkinen trauma jättää jälkensä.
Eli Kiitos tsempeistä ja kiitoksista! Meneehän tämä elämä näinkin. Monet ovat jopa kateellisia minulle ;-) Eivät tietysti tiedä kaikkea.
Luovuus ja käsillä tekeminen on minustakin tärkeää, oli sitten kyse taiteilusta tai talon rempasta. Niissäkin hommissa toistuu kaava, että kauan ei pysty samaa tekemään.
Toivon vilpittömästi, että löydät tai keksit työtä, joka 'pitää kiinni yhteiskunnassa'.
Elämisen mielekkyys on jostain revittävä, ei tätä muuten jaksa. Näillä mennään mitä on annettu. :-)