vaikka haluaisin jo, pelkään et meen jo liian pitkälle tässä! Mut tuntuu niin pahalta että pitäis syödä normaalisti! Varsinkin ny ku oon saanu otteen tästä laihduttamisesta. Ja sitten lupasin kamulle etten laihduta enään, mut ku en PYSTY lopettamaan! Koko ajan ajattelen kaloreita, liikkuessani niiden polttamista, syödessä pelkään lihota. Haluan laihtua, mutta nyt ymmärrän etten osaa pistää stoppia tälle. Mun tulevaisuus on kai sitten luisevana, iha sama. Näin on parempi, ku syödä ja aiheuttaa itselleen huonoa omatuntoa. Onko kellään sama tilanne?
On vaikeeta esittää koko ajan et syö, koska kun tarjotaan jotain ja kieltäytyy, ni on se ny aika varmaa et laihdutan!
Miten nopeasti vatsahaava voi tulla jos syö oikein vähän?
On vaikeeta esittää koko ajan et syö, koska kun tarjotaan jotain ja kieltäytyy, ni on se ny aika varmaa et laihdutan!
Miten nopeasti vatsahaava voi tulla jos syö oikein vähän?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Vatsahaava on viimeinen asia mitä sinun kannattaa surra.
Mutta anoreksia on pakkomielle, noista ajatuksista on hirveän vaikea päästä eroon. Itse olen jo pahimman voittanut ja ollut pitkään kuivilla. Silti lasken kaloreita koko ajan ja liikun vain kuluttaakseni niitä. Se on taistelua koko ajan. En halua kuulostaa tuomionkellolta, mutta en usko että noista ajatuksista voi päästä täysin eroon. Sun täytyy oppia elämään niiden kanssa ja rakastaa kehoasi.
Mitä syöt päivän aikana? jos yrittäisit vähän lisätä ruuan määrää päivässä? eikä sun vatsahaavaa tarvii pelätä!
en haluu lisätä määrää (;
Ja kyl mä joka päivä jotain syön. Esim. eilen söin leivän. Tänäänkin ajattelin. Ja hieman kurkkua.
Sieltähän se tuli. Eli kyse ei olekaan pystymisestä vaan haluamisesta. Niissä on vissi ero.
Haluisin lopettaa laihduttamisen ja elää NORMAALIA elämää, kesäloman jälkeen kumminkin tajusin etten pysty. Pelkään lihomista aina kun syön ja oon alkanu tekemään thinspo-vihkoa. Tänään aion repiä sen. En osaa edes kuvitella elämääni jos olisin ollu fiksu enkä alkanu laihduttaa/puhunu terkalle tai jollekki.
10kiloo oon nyt laihtunu (painan 50kg ja oon 164cm pitkä) ja haluisin painaa 43kg.
Tiedän että pitäis hakee apua, mut en pysty. Ja pelkään että terkka kertois äitille! Ja masentaa ku tulee talvi ja läksyt huomiseks on tekemättä ja tänäänki oon syöny "liikaa" (n. 10-20g elovena 4viljan muroja rasvattoman maidon kanssa, vaasan ruisvehnätyynyn, frezza mocca kahvin ja piltin).
liikaaliikaaliikaaliikaaliikaaliikaaliikaaliikaaliikaaliikaliikaaliikaaliikaaliikaaliikaaLIIKAA!!!
Toivon todella etten olis alkanu tähän, ja ettei kukaan ala laihduttaa muutaman kilon ylipainon takia.
Mulla oli sama vähän aikaa sitten. Mutta nyt en voi enää laihduttaa, koska oon liikuntakiellossa, ja porukat vahtii tarkkaan etten livahda lenkille tai mitään. Saan vain käyttää koiran pikku lenkillä, joskus en sitäkään. Ja tarkkaillaan jatkuvaan että syön. Vaikka tää ärsyttääkin mua välillä niin silti oon sitä mieltä että se on vaan hyvä - nehän vaan haluaa että paranen. Vaikka en tajua tätä liikuntakieltoa, kun en ole edes mikään kamalan alipainoinen, mutta on se laihtuminen alkanu terveydessä näkyä, menkat jääny pois, syke on tosi hidas, rytmihäiriöitäkin ollu välillä...
Vaikka tää liikuntakielto on ollu mulla jo kohta kaks kuukautta, vasta syyslomalla ihan kunnolla tajusin asian vakavuuden; sain syyslomareissulla semmosen kohtauksen, meni taju ja huulet sinersi ja koko kroppa oli ihan kylmä. Sillon mä päätin että alan syömään ihan mieleni mukaan. Seuraavan viikon se onnistukin ihan hyvin, mut sitten kun se näky vaa'ssa, kun kävin taas punnittavana terkkarilla, iski pieni masis. Ja oon taas alkanu laskee kaloreita. Ärsyttää kun tämmönen kierre vaan jatkuu ja jatkuu, välillä helpottaa ja kohta alkaa uudelleen. Hirvee tarve alkaa taas laihduttamaan, vaikka olen silti yhä alipainoinen.
Muutenkin hirvee työ yrittää pitää salassa miks joudun ravaamaan lääkärissä tosi usein kaikenmaailman verikokeissa ja ravitsemusterapeutilla, koska kukaan "kaveri" ei tiiä mun sairaudesta mitään. Paitsi yks alkanu jo epäilemään, kyselee aina et mitäs siellä lääkärissä tehtiin jne. Haluisin kertoo, mutta en jaksais alkaa kuunnella vittuiluja siitä että mulla ei voi olla mitään anoreksiaa, koska en oikeesti näytä anorektikolta.
Inhoan mun vartaloa, mutta suoraansanottuna rakastan niitä lukemia, joita vaaka näyttää. Vähän kummallista ehkä, mutta näin se vaan on.
Osastolle en ole sentään onneksi joutunut, mutta todella todella lähellä ollut sekin. Pari kuukautta olen vasta sairastanut, mutta toivoisin kyllä että paranisin tästä tämän vuoden sisällä. Toivon hartaasti että joku päivä olen täysin terve eikä tarvitse stressata painosta yhtään.
Tällä hetkellä mitat 167cm/n.45kg, alimmillaan ollu jotain 43kg.
Mä sanon nyt sydämeni pohjasta: mene lääkäriin ja hanki itsellesi apua! Olen ollut ja olen edelleen täsmälleen samassa tilassa. Olen kolme vuotta kiertänyt sairaaloita anoreksian takia, kolme kertaa olen ollut kuolla, nenämahaletku on tuttu.
Olen nytkin sairaalas eikä hoito etene. Mittani ovat tällä hetkellä 159/36, tiedän, ei anorektiset, bmi jotain 14. Alimmillaan se oli 12. Koko ajan mua yritetään pakottaa letkuun, mutta onneksi koska olen täysikäinen ja taitava käsittelemään anorektikkojen konsteista tietämätöntä lääkäriä, olen onnistunut välttymään siltä. Enää en letkuihin halua.
Kotiinpääsy häämöttää jo, ne ei mua enää sairaalas pidä, ku ei hoito etene yhtään. Sen verran on edennyt, etten ole ihan välittömässä kuolemanvaaras juuri nyt, mutta sitä ei koskaan tiedä milloin sydän pysähtyy, ku sitä oon rääkännyt jo vuosikausia.
En pysty syömään laskematta ruoan kaloreita, proteiineja, hiilareita, rasvoja enkä liikkumaan miettimättä, minkä ruoka-aineen kulutan juuri silloin. En tiedä, miten selviän avohoidossa, koska anoreksia on mulla niin vahvasti läsnä. Piilottelen ruokaani, syljen sitä servettiin, levittelen ruokaa ympäri lautasta ja sotken aterimet... keinoja on loputtomasti. Mulla on hyvä opiskelupaikka, mutta senkin voin aloittaa vasta vuoden päästä, jos silloinkaan.
Mä alan olla heittäny jo toivoni. En usko, että koskaan pääsen täysin "kunnolla" eroon tästä paskasta.
paino on laskenu ihan sairaasti, syöminen oksettaa ja oon oksennellut. En voi enään syödä normaalisti ja pelkään että mun asioihin puututaan. On kylmä ja voimaton olo ja haluun jo päästä eroon tästä. Kumpa en ajattelis vaan ruokaa ja kaloreita :/ Elämä on pilal
sama juttu pupu
en oo ainoo
ihan oman etusi vuoksi ruveta syömään. Ei millään pahalla, mutta niin se on.
Käännä katse tulevaisuuteesi ja ajattele, että olet normaalipainoinen, terve, hyvinvoiva ja kaikkeen mahdolliseen kykenevä ihminen.
Laihduttaminen vie voimat ja kuka siitä sitten loppujen lopuksi hyötyy sinun ikuisesta nälästä ja laihduttamisesta? Ympärilläsi olevat ihmiset saattavat myös kärsiä sun laihduttamisesta, se tosiaan vaikuttaa kaikkiin.
Et saa takaisin sitä syömätöntä aikaa ja mitenhän se sitten on vaikuttanut sinun elimistöön?
Nimimerkillä kokemusta on...
Anoreksia/bulimiaa vastaan taistelen juuri nyt, ja olen itsekin tässä kamalassa tilanteessa, että en tahdo enää laihtua, mutta kun syöminen vain jotenkin etoo. Yrittävät raahata nyt väkisin Ulfåsaan, mutta annan sen paikan mieluummin jollekin, joka sinne tahtoo ja joka siitä enemmän hyötyy- minä nimittäin olen jo julistanut, että paranen KOTONA, jos paranen. Osastolle en enää lähde, en sitten millään.
Olen väsännyt omia ruokasuunnitelmia, yrittänyt saada jotain tolkkua koko syömishelvettiin, mutta kun ei siitä mitään tule. Lääkärien rustaamia ruokalistoja en tohdi käyttää, koska pelkään sellaisilla määrillä lihoavani muodottomaksi alta aikayksikön. Toivon välillä, että pelkillä porkkanoilla paino nousisi, hitto!
Bulimia-oireilua on ollut anoreksian rinnalla muutaman kuukauden nyt. Esimerkiksi tänään juuri ahmin kasan jäätelöä, keksejä ja suklaata ja sitten oksensin. Jäin tästä kylläkin kiinni vessassa vellovan lemun vuoksi, mistä tuli taas uusi osasto-tappelu.
Joka ilta päätän, että huomenna kaikki muuttuu. Eipä ole muuttunut. Maanantaina on seuraava punnituskin, mikä pelottaa, sillä syön maksimissaan 700 kaloria päivässä ja olen tällä hetkellä töissä eräässä kaupassa, mikä kuluttaa huomattavasti, sen verran raskasta työtä muutenkin alipainoiselle tytölle raahata laatikoita ja täytellä hyllyköitä.
Pelkään niin kamalasti, että minusta ei ole tähän. Toivoisin, että painaisin jo 46 kiloa, mutta en pysty nostamaan painoani- aina hetken mielijohteesta oksennan tai skippaan aterian.
Anorektikko-sisareni, älkää antako Ana-nimisen mörön viedä teitä- maailmassa on niin paljon hyviä asioita vielä näkemättä ja kokematta. Miettikää perhettänne. Sukulaisianne. Ystäviänne. Mitä jos kuolet huomenna? Jos sydämesi vain pettää? Jos et enää jaksa, ja lyyhistyt lopullisesti?
Syömisestä ei ehkä ikinä tulee enää merkityksetöntä, ilmiselvää, luontevaa ja nautinnollista asiaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään ihan hienoakin elämää.
Täällä ollaan vain kerran eikä se paljoa lohduta siinä vaiheessa, kun kaikki on ohitse.
Monien pitäisi ottaa asiat vain vähän rennommin, ei se maailmaa kaada, kuinka monta kaloria syöt minäkin hetkenä.
Elämä jää elämättä, jos päässä pyörii kaiken aikaa kalorit ja kilot (, joita totta puhuen ei edes anorektikolla ole, mistä ottaa pois).
Myöhemmin voi iskeä katumus: mitä teinkään sillä ja sillä hetkellä? - Ainiin, mietin niitä olemattomia kilojani... vaikka olisin voinut tehdä monenlaisia muita kivoja juttuja.:-\
Aikakin kiitää petollisen nopeasti.
Kyllä sinun kannattaa varmaan mennä hoidettavaksi, jos et itse pärjää. Ei se ole keneltäkään pois, jos alat tervehtyä.
Sitähän voi tehdä päätöksen, että Nyt kuule alan syödä enkä murehdi turhia:-)
Ei ihmisen paino ole elämää suurempi asia.
Tää on niin totta.. Tuntuu vaa et ei pysty enää rentoutuu. En haluu laihtua - mut silti elän n 500kcal päivässä ja aterioiden jälkeen joko inhottaa ja turvottaa ja ahdistaa miten on syöny liikaa, tai sit kaihertaa nälkä koska ei syöny tarpeeks. Nyt kun vanhemmat ja parhaat ystävät on huomannu tän se helpotti, mut nyt surettaa läheisten huoli ja se miten tää vaikuttaa niihin.. Mä tunnen itteni nii itsekkääks. Pilaan omaa elämääni ja samalla niiden. Väsyttää, stressaa, uuvuttaa enkä muista millo oisin viimeks nauranu sydämeni pohjasta tai ollu energinen. Olin ennen rento ja hauska ja nyt oon vaa heikko. Mut jaksan nyt toivoo et pystyn voittaa tän.