Minulla on kolme ihanaa pientä lapsenlasta, kaikki alle 4 vuotiaita. Siinä on isille ja äidille työsarkaa moneksi vuodeksi ja muillekin...
Haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan, mutta sitä on vaikea järjestää. Nuorella perheellä on omia menoja useana iltana viikossa: on leikkikerhoa ja muskaria, äidin jumppaa ja kuntosalia. On yhteisiä tapaamisia muiden lapsiperheiden kanssa jne. niinkuin elämään kuuluukin.
Minulla, mummolla on vielä kotona iltatähti, viimeisin viidestä lapsesta. Tosin hän on jo 14-vuotias, mutta tarvitsee kuitenkin aikaa ja huomioimista. Olen eronnut ja minulla ei ole ketään joka tekisi jotakin sillävälin, kun käyn vaikka kaupassa. Minun pitää tehdä kaikki itse peräjälkeen, tehtävä tehtävältä. Iltani täyttyvätkin arkisista askareista töiden jälkeen, on kauppa-asoita, ruoanlaittoa, pyykkiä, siivoamista jne. Yritän joskus käydä pienellä lenkillä ja yhden illan käyn omissa harrastuksissani. Joskus istahdan tv:n ääreen ja olen vain. Vapaapäivät viikonloppuna menee kotitöiden parissa ja toisen päivän vietän mökillä, en lepäillen vaan töitä tehden ja ulkoillen. Se onkin minulle hermolepoa työn vastapainoksi, jossa joudun pitämään ajatukset tiukasti työssä ja tekmemisissäni.
Minua verrataan kaiken aikaa toiseen mummoon, jolla on aikaa olla lasten kanssa. Hän viettää eläkepäiviä yhdessä vaarin kanssa ja ovat käytettävissä päivittäin ja viikonloppisinkin.
Saan moitteita lapseltani, kun käyn niin harvoin enkä tule hoitamaan lapsia, enkä ota heitä yöksi luokseni. Olen pahoittanut mieleni monta kertaa ja ihmettelen eikä tyttäreni osaa ajatella minun tilannettani ollenkaan. Minulla on vielä kymmenen vuotta eläkkeelle pääsyyn, mutta ikä kyllä näkyy ja tuntuu työviikon jälkeen. Herään joka arkiaamu kuudelta ja on ihanaa, kun saan la ja su olla kotona, eikä tarvitse lähteä.
Olen ollut itse 21 vuotias saadessani ensimmäisen lapsen. Nyt kun nuorin on jo 14-vuotias, haluan keskittyä vähän itseenikin. Olen hoitanut ja hoivannut 5 lasta alkaen 1978 ja jatkuen vielä ainakin muutaman vuoden. Onko tämä silkkaa itsekkyyttä vai tervettä oman itsensä ajattelua?
Aina ei voi saada kaikkea, vai voiko?
Haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan, mutta sitä on vaikea järjestää. Nuorella perheellä on omia menoja useana iltana viikossa: on leikkikerhoa ja muskaria, äidin jumppaa ja kuntosalia. On yhteisiä tapaamisia muiden lapsiperheiden kanssa jne. niinkuin elämään kuuluukin.
Minulla, mummolla on vielä kotona iltatähti, viimeisin viidestä lapsesta. Tosin hän on jo 14-vuotias, mutta tarvitsee kuitenkin aikaa ja huomioimista. Olen eronnut ja minulla ei ole ketään joka tekisi jotakin sillävälin, kun käyn vaikka kaupassa. Minun pitää tehdä kaikki itse peräjälkeen, tehtävä tehtävältä. Iltani täyttyvätkin arkisista askareista töiden jälkeen, on kauppa-asoita, ruoanlaittoa, pyykkiä, siivoamista jne. Yritän joskus käydä pienellä lenkillä ja yhden illan käyn omissa harrastuksissani. Joskus istahdan tv:n ääreen ja olen vain. Vapaapäivät viikonloppuna menee kotitöiden parissa ja toisen päivän vietän mökillä, en lepäillen vaan töitä tehden ja ulkoillen. Se onkin minulle hermolepoa työn vastapainoksi, jossa joudun pitämään ajatukset tiukasti työssä ja tekmemisissäni.
Minua verrataan kaiken aikaa toiseen mummoon, jolla on aikaa olla lasten kanssa. Hän viettää eläkepäiviä yhdessä vaarin kanssa ja ovat käytettävissä päivittäin ja viikonloppisinkin.
Saan moitteita lapseltani, kun käyn niin harvoin enkä tule hoitamaan lapsia, enkä ota heitä yöksi luokseni. Olen pahoittanut mieleni monta kertaa ja ihmettelen eikä tyttäreni osaa ajatella minun tilannettani ollenkaan. Minulla on vielä kymmenen vuotta eläkkeelle pääsyyn, mutta ikä kyllä näkyy ja tuntuu työviikon jälkeen. Herään joka arkiaamu kuudelta ja on ihanaa, kun saan la ja su olla kotona, eikä tarvitse lähteä.
Olen ollut itse 21 vuotias saadessani ensimmäisen lapsen. Nyt kun nuorin on jo 14-vuotias, haluan keskittyä vähän itseenikin. Olen hoitanut ja hoivannut 5 lasta alkaen 1978 ja jatkuen vielä ainakin muutaman vuoden. Onko tämä silkkaa itsekkyyttä vai tervettä oman itsensä ajattelua?
Aina ei voi saada kaikkea, vai voiko?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mutta on se asia ehkä vähän niinkin, että jos oikeaa kiinnostusta ja intoa löytää johonkin asiaan, niin se ei tunnu väkinäiseltä, uuvuttavalta, tai siltä etteikö sille löytyisi aikaa. Eli en oikein pidä sitä syynä sinulla, miksi et ole lapsenlastesi kanssa, syy on todennäköisemmin se, että olet saanut tarpeeksesi lapsista, sinulla on ollut lapsia koko elämäsi täynnä, se ei enää paljoa kiinnosta, ja haluaa nimenomaan elää sitä omaa aikaa ja elämää nyt, kun omistaan on selvinnyt, eikö?
Sama pätee myös niihinkin isovanhempiin, jotka ovat eläkkeellä ja sanovat myös, että ei jaksa ja että on muutakin tekemistä, se on silloin kiinni halun ja innostuksen puutteesta, jos se koetaan työksi.
Tyttäresi tulisi hyväksyä asia, joka ei ole paha, mutta sääli lasten kannalta, eikä sille myöskään voi mitään.
Ymmärrän sinua siinä mielessä, että haluasit varmaankin, että sinulla olisi sitä intoa ja halua, et haluaisi saada huonon mummon leimaa, ja siksikin menet jaksamuksen ym. taakse, asia voisi olla toisin, jos omat lapsesi olisivat olleet kymmenen vuotta aikuisia, ennen lapsenlapsia, tai sitten ei...
Ikävä juttu mutta ei sille voi mitään, ihminen on sellainen kun on, eikä pakkopulla lastenlasten kanssakaan ole hyväksi kummallekaan!
Mutta koittakaa oppia elämään asian kanssa =) Pärjäilyjä!!! Äläkä ruoski itseäsi!
täysin tilannettasi - älä anna tyttäresi puheiden pahoittaa mieltäsi!
Hän ei selvästikään vielä ole kypsynyt "aikuiseksi"!
Olet täysin oikeutettu omaan aikaasi eikä se
tee sinusta "huonoa" mummua! toivottavasti lasten vanhemmat (ja toiset isovanhemmat!)
ovatkuitenkin niin kypsiä etteivät päivittele asiaa lastenkuulleen -
ja tartuta ajatusta itämään heihin!
Itselleni oli itsestään selvää että toisessa mummolassa
käytiin enemmän, koska se oli n. 2 km päässä. Toista mummoa nähtiin
vähemmän (n 15 km) mutta ei siitä mitään traumoja tullut kenellekään! Lastenhoito ja
yökyläily tehtiin vaihtareina muiden lapsiperheiden kanssa tai palkattiin lastenlikka.
En muista koskaan olleeni mummulassa yksin yökylässä tai hoidossa - enkä sitä
kaivannutkaan - näinhän heitä silloin kun kävimme kylässä heillä.
en myös sitä omilta vanhemmilta oleta missään nimessä! meitä on todella
moneksi.
Oletko opettanut kaikki lapsesi avuttomiksi, kun kerrot vielä, että 14-vuotiaasi ei tee mitään kotona? Vai oletko itse ollut sellainen äiti, että vain sinä olet osannut tehdä kaiken oikealla tavalla, mikään muu ei kelpaa?
Ja näytät olevan kovin suorituspainoitteinen omien tekemisiesi kanssa? Joka päivälle on tiukasti ohjelmaa, myös viikonloppuna? Luulisi sinun tietävän, mitä on rakkaus ja läsnäolo? Anna sitä myös sille tyttärellesi ja hänen lapsilleen, sitä he kaipaavat -relax - voithan pyytää lapsenlapset kanssasi äiteineen mäkille ja paistaa vaikka muurinpohjalettuja! Takaan, että olet paras mummo lastenlapsillesi! - Ota se 14-vuotias iltatähti vielä kaverinsa kanssa mukaan sinne mökille! (huomaa, kaikki ovat vaan järjestelykysymyksiä, jos vaan haluaa).
Hänhän sanoi tarvitsevansa hermolepoa työn vastapainoksi. Mitä enemmän ikää sen tärkeämpää se on työssä jaksamisen kannalta. Et taida tietää mitä nykypäivän työkin voi olla. Eikö isovanhemmat saa koskaan kaivata relax? 14- vuotiasta murkkuakaan ei ehkä kiinnosta alle nelivuotiaiden seura. Nuorten vanhempien pitää itse jaksaa paimentaa 3 alle nelivuotiastaan jos kerran niin paljon noin pieniä ovat halunneet. Minä en edes kehtaisi urputtaa viisi lasta hoitaneelle äidilleni jonka vielä pitäisi kymmenen vuotta työelämässäkin kestää. Kuinka itsekkäitä ja ajattelemattomia nyky nuoriso voi ollakkaan? Ja olihan heillä toisen puolen isovanhemmat jo eläkkeellä aikaa antamassa kyllin lapsenlapsilleen niin et miksi pitää kaikesta urputtaa ja syyllistää, verraten eri elämäntilanteissa olevia isovanhempia?
mieltä olen kanssasi. VAnhempien tulisi osata tietää
rajansa lastenteossa ja miettiä asiaa jaksamisen kantilta.
Ehkäisyt on keksitty - ei niitä lapsia ilmasta tule.
Tytär ei taida olla ihan vielä tajunnut että äitillänsä on
työelämä ja lapsiavielä kotona (vaikkakin teini-ikäinen).
minun mielestä tilanteessa parasta on juuri se että toisen
puolen mummu ja pappa pystyvät hoitamaan lapsia.
Kirjoituksen pointtihan on se, että pysykää kaukana ja antakaa mun olla rauhassa. - Mutta asia voi olla sitten loppupeleissä, että mummo itkee yksinäisyyttään, koska kukaan ei hänestä välitä. Hänellä ei riitä koskaan kenellekään muille aikaa kuin omille hommilleen, joten miten lapsenlapset oppisivat tuntemaankaan hänet. - Ei ihminen voi olla aina niiiin stressaantunut, etteikö joskus voi viettää edes yhtä päivää läheistensä kanssa.(Tiedän mitä tämän päivän hektinen työelämä: se on yhtä rasittavaa nuorille, lapsiperheille kuin vahemmillekin työikäisille).
Kirjoituksesta paistoi vaan esille välinpitämättömyys läheisia kohtaan.
Viikolla ei työn jälkeen tehdä kuin ne pakolliset askareet. Työ todellakin vie voimat niin tarkkaan, että viikonloppu kuluu palautuessa taas uuteen arkeen. Tietenkin voi joskus mennä mökille lasten ja lastenlasten kanssa ja jakaa työt talkooperiaatteella. Ruokaakin on mukava laittaa yhdessä grillillä ja monesti esim tytär on paistanut ja leiponut herkkuja mökille mukaan. Saunanlämmityskin on hauskaa porukalla. Yhteisestä mökkiviikonlopusta voi saada uutta energiaa ja voimaa. Näin syksyllä on hauska mennä joukolla sienimetsään eväiden kanssa.
No eikö samaan henten vetoon pitäisi päivitellä sitäkin että miten mummi ei ole tajunnut lapsia tehdessään että siitä seuraa vielä lapsenlapsiakin joiden kanssa pitää jaksaa !!!
Kyllä olette hassuja :)
Kyllähän ne lapset tehdään ihan itselle, eikä isovanhemmille, nyky vanhemmat taitaa ajatella juuri noin kuin sinä ajattelet.
Lastenlapset ovat ihania, mutta se hoitovastuu on kuitenkin vanhemmilla, eikä meidän tarvitse jaksaa enää hoitaa näännyksiin lastenlapsia, kohtuus kaikessa:)
Kyllä meikäläinen ainakin teki/ sai lapset ihan itsellemme, ei liioin pyydetty isovanhempia hoitamaan niitä, käytiin molemmin puolin kylässä ja hyvät välit oli.
Silloin keskityttiin omaan perheeseen ja onneen, nykyisin nuoret haluaa laatuaikaa kaksistaan, näin isovanhemmat ovat työllistettyjä viikonloppuisin, mutta milloin he nauttivat vapaa-ajasta perheen kesken, jos ei viikonloppuisin olla yhdessä???
Olet saanut osaksi aika kummallisiakin vastauksia, mutta se taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Kysyy täällä kuka vaan mitä vaan niin aina löytyy noita säälittäviä ilkeilijöitä, jotka luultavasti eivät oikeassa elämässä kykene selvittämään koskaan yhtään konfliktia eivätkä sanomaan mitään mielipidettä, mutta täällä sitten nimimerkin takana uskalletaan olla toosi tosi ilkeitä besserwissereitä.
Mutta asiaasi.
Olen itse vähän samanlaisessa tilanteessa sikäli, että nuorin teinini asuu kotona ja käy töissä sekä opiskelee, ja täyttää elämänsä ystävillä ja harrastuksilla, itselläni on vaativa työ (n.45 h viikossa), vanhempi lapseni on nuori lapseton aikuinen ja mennä viilettää niin että hyvä kun joskus jotain hänestä kuulen, mutta puolisoni lapset ovat nuoria perheellisiä, pienten lasten vanhempia. Puolison lasten puolelta on ajoittain tullut isompaa toivetta ja painetta minun suuntaani kuin mitä olen kyennyt heille antamaan. Valintani on osittain tietoisen itsekäs: nyt on aikani tehdä täysillä uraani, ja se että olen myöhäisellä iällä ottanut itseäni iäkkäämmän miehen jolla on aikuisia lapsia, ei nyt menoani jarruta. Toki pidän miehen lapsenlapsista paljon, ja hekin pitävät minua - siitähän ne toiveet ja paineet tietysti tulevatkin, kun mummo-suosituimmuusjärjestyksessä olen aika kärjessä. Toisaalta on mielestäni niinkin että sen listan kärjessä saisivat mieluummin olla lastenlasten "oikeat" mummot, joilta en missään tapauksessa halua viedä yhtään tilaa ja mummon oikeuksia. Mutta heillä taas on omat ongelmansa, kuka asuu kaukana, kuka juopottelee ajoittain ja kuka elää villiä uutta nuoruuttaan.
Se minusta. En usko että lapsenlapset saavat traumoja meillä eikä teillä tästä asiasta. Tärkeämpää mummon ja lastenlasten suhteelle on se, että pysymme toistemme mielessä, kortein, kirjein soitoin, ja kun tapaamme, on aika laadukasta ja mukavaa kaikille. Se että nuoret aikuiset tarvitsisivat lapsenhoitoapua, pitää tietysti kuulla, mutta ketään ei ilostuta eikä hyödytä se että ajetaan mummot piippuun; silloin vain elämänsä järjestelyt täytyy ratkaista toisin, niinhän me vanhemmat olemme tehneet maailman sivun. Lapset ovat pieniä kuitenkin aika lyhyen aikaa. Ja ihmiset joita he silloin kaikkein eniten tarvitsevat ovat omat vanhempansa.
Tulee mieleen myös ajatus, että tyttäresi on ehkä kateellinen nuoremmalle kotona asuvalle sisarukselle, ja sen vuoksi arvostelee läsnäoloasi liian vähäiseksi. Sisarkateutta voi esiintyä aikuisellakin lapsella. Juttele, kerro kuinka tärkeitä he sinulle ovat, kaikki lapsesi. Ja pysy linjassasi, älä pyytele anteeksi elämääsi ja valintojasi, ole rauhallinen ja myötäelävä. Ja iloitse sekä elämäntilanteestasi että lapsistasi ja lapsenlapsistasi.
Siinä olikin paras vastaus. Olen jo mummuiässä, mutta en mummu. Oman lapsen käytöksestä päätellen jonkinlaisia ongelmia voi edessä olla. Tietysti omakin käytös siihen vaikuttaa.
Jotenkin en osaa kuitenkaan kovin suuresti surra, koska asioilla on tapana järjestyä. Toivon vain mummoaikaa ja letunpaistoja lastenlasten kanssa. Aikaa on eläkeläisellä. Miniäkandi vain ei taida sulattaa anoppikandiaan...
Tuo sisarkateus varmasti pitää paikkansa. Varmaan myös kyllästyminen lapsiin ainakin osittain. Kapakkaan menoa hiukan ihmettelen. Mitä sieltä löytää? Omapa on asiansa.
Sopuisasti tapaamisia ja menoja sovitellen se sujuu. Siis jos kiinnostusta löytyy. Samalla tulee pohdittua tulevaa mummoutta. Sitä odotellessa, hyvää syksyä!
Jos ei ole sairas, niin ihan jatkuvuuden kannalta haluaa olla kanssakäymisissä läheistensä kanssa aika ajoin. Elämänilo koostuu pienistä asioista ja ainakin meikäläinen saa energiaa sekä hyvää oloa tapaamalla rakkaintaan. Tietenkin se vaatii vähän vaivaa puolin ja toisin. Harva haluaa sairaanaakaan olla ihan yksikseen.