Tapasin miehen muutama kuukausi sitten, johon tunsin heti jonkinlaista käsittämätöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mies ei ulkonäöllisesti mitenkään vastannut "unelmamiestäni", jos tällaista termiä edes voi käyttää. Yhdessäolo oli alusta asti luontevaa ja helppoa. Oli kuin toinen olisi ollut siinä vierellä aina. Oli hyvä olla. Vietimme suhteellisen paljon aikaa yhdessä, aina kun se oli mahdollista, ja tunne syveni päivä päivältä kohisten. Ikävä ja kaipaus oli suuri ellei oltu yhdessä. Tunne oli molemminpuolinen -miehenkin sanojen mukaan. Puhuimme avoimesti tunteistamme, ja asioista joita mies ei ollut omien sanojensa mukaan koskaan sanonut ääneen.
Niin... mies oli perheellinen... naimisissa...
Tiesin sen jo heti ensimmäisenä päivänä kun tapasimme, vaikkei käyttänytkään sormusta. En juurikaan sitä silloin edes miettinyt. Ajattelin, että olimme tunnetasolla niin lähellä toisiamme, että voisimme kenties olla ystäviä -oikeita sellaisia. Väärässä olin, taas.
Menin ja rakastuin. Miksi? En pysty sitä selittämään. Olen vain vakavasti sitä mieltä, että jokainen meistä kohtaa sen toisen puoliskonsa, tai sielunkumppaninsa kerran elämässään. Ehkä juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Minulle se kävi silloin muutama kuukausi sitten.
Tunteemme meni jo niin syvälle, että mies oli halukas "muuttamaan" minun luokse. Kertoi siitä kotona vaimolleen, ja kaikki tuntui niin oikealta. Olin onnellinen. En pilvissä, mutta onnellinen.
Vietimme aikaa kahden sekä kavereideni kanssa. Kunnes.... Alkoi näkyä ikäviä merkkejä. Mies huomioi yhtä "kaveriani" mielestäni liikaa, liian lähellä, liian näkyvästi.
Olen aikuinen nainen, aikuisen lapsen äiti. Olen elänyt pitkässä suhteessa, ja mielestäni olen elämään normaalisti suhtautuva. Olen usein se sovittelija, mutta osaan kyllä tuoda omat mielipiteeni selvästi esille. En ole ollut mustasukkaista tyyppiä koskaan suhteessani, mutta nyt... Tuntui pahalta. Sisälmyksiäni velloi kun näin heidän istuvan vierekkäin, koskettelevan toisiaan -muka ohimennen, vahingossa. Liian usein hakeutuivat toistensa lähelle. Sattui.
Otin asian puheeksi, koska halusin sille selvyyden. Miehen mielestä "kaverissani" ei ollut mitään sellaista, mikä mieheen vetosi seksuaalisesti. Kuulemma "ihan ok tyyppi", ei muuta. Tyydyin selitykseen ja tunsin itseni pieneksi kiukuttelevaksi lapseksi. Hävetti.
Annoin asian olla, vaikka se jäikin mieleeni kummittelemaan.
Koko ajan lisää merkkejä, katseita, kosketuksia, "omia juttuja". Kunnes potti räjähti.
Monien sattumuksien kautta ajauduimme yhteisestä illanvietosta erillemme, ja kun parin tunnin päästä soitin miehelle... oli mies "kaverini" kotona... kahden...
Sydän repeytyi irti rinnasta, jalat ei enää kantanut, kyyneleet valuivat, silmissä musteni, oksetti. Sattui, sattui niin kovin, ettei sitä pysty sanoin kertomaan. Ne muutamat kuukaudet, yhteiset hetket, sanotut sanat, suuret tunteet -kaikki vilahti silmien ohi ja jäljelle jäi kipu ja tuska. Hetkellisesti maailma pysähtyi. Olin väkijoukossa yksin.
Syy löytyy peilstä -tiedän. En ole koskaan luottanut ihmisiin, en elämään, ja nyt kun luotin... nyt kun kerrankin luotin...
Mitä tästä kaikesta opin? Kun sydän seuraavan kerran antaa neuvojaan, kuristan sitä niin kovaa, niin kauan, kunnes se vaikenee.
http://www.youtube.com/watch?v=1-v543ty0MQ
Niin... mies oli perheellinen... naimisissa...
Tiesin sen jo heti ensimmäisenä päivänä kun tapasimme, vaikkei käyttänytkään sormusta. En juurikaan sitä silloin edes miettinyt. Ajattelin, että olimme tunnetasolla niin lähellä toisiamme, että voisimme kenties olla ystäviä -oikeita sellaisia. Väärässä olin, taas.
Menin ja rakastuin. Miksi? En pysty sitä selittämään. Olen vain vakavasti sitä mieltä, että jokainen meistä kohtaa sen toisen puoliskonsa, tai sielunkumppaninsa kerran elämässään. Ehkä juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Minulle se kävi silloin muutama kuukausi sitten.
Tunteemme meni jo niin syvälle, että mies oli halukas "muuttamaan" minun luokse. Kertoi siitä kotona vaimolleen, ja kaikki tuntui niin oikealta. Olin onnellinen. En pilvissä, mutta onnellinen.
Vietimme aikaa kahden sekä kavereideni kanssa. Kunnes.... Alkoi näkyä ikäviä merkkejä. Mies huomioi yhtä "kaveriani" mielestäni liikaa, liian lähellä, liian näkyvästi.
Olen aikuinen nainen, aikuisen lapsen äiti. Olen elänyt pitkässä suhteessa, ja mielestäni olen elämään normaalisti suhtautuva. Olen usein se sovittelija, mutta osaan kyllä tuoda omat mielipiteeni selvästi esille. En ole ollut mustasukkaista tyyppiä koskaan suhteessani, mutta nyt... Tuntui pahalta. Sisälmyksiäni velloi kun näin heidän istuvan vierekkäin, koskettelevan toisiaan -muka ohimennen, vahingossa. Liian usein hakeutuivat toistensa lähelle. Sattui.
Otin asian puheeksi, koska halusin sille selvyyden. Miehen mielestä "kaverissani" ei ollut mitään sellaista, mikä mieheen vetosi seksuaalisesti. Kuulemma "ihan ok tyyppi", ei muuta. Tyydyin selitykseen ja tunsin itseni pieneksi kiukuttelevaksi lapseksi. Hävetti.
Annoin asian olla, vaikka se jäikin mieleeni kummittelemaan.
Koko ajan lisää merkkejä, katseita, kosketuksia, "omia juttuja". Kunnes potti räjähti.
Monien sattumuksien kautta ajauduimme yhteisestä illanvietosta erillemme, ja kun parin tunnin päästä soitin miehelle... oli mies "kaverini" kotona... kahden...
Sydän repeytyi irti rinnasta, jalat ei enää kantanut, kyyneleet valuivat, silmissä musteni, oksetti. Sattui, sattui niin kovin, ettei sitä pysty sanoin kertomaan. Ne muutamat kuukaudet, yhteiset hetket, sanotut sanat, suuret tunteet -kaikki vilahti silmien ohi ja jäljelle jäi kipu ja tuska. Hetkellisesti maailma pysähtyi. Olin väkijoukossa yksin.
Syy löytyy peilstä -tiedän. En ole koskaan luottanut ihmisiin, en elämään, ja nyt kun luotin... nyt kun kerrankin luotin...
Mitä tästä kaikesta opin? Kun sydän seuraavan kerran antaa neuvojaan, kuristan sitä niin kovaa, niin kauan, kunnes se vaikenee.
http://www.youtube.com/watch?v=1-v543ty0MQ
Vastaukset 10
Vanhimmat
naimisissa ,vain ehtikö hän erota teidän suhteen aikana?
Nyt kyllä olisi hyvä näpäyttää sinua sillä ,että ylensä siinä käy niin kun varattuun ihastuu,ettei hän ole etsimässä mitään pysyvää suhdetta ,miksi olisi ,hänellä on vaimo kotona ja sinä olet hänen rakastajansa.
Kun hän huomaa tunne tasollaan että leikki alkaa olemaan liian "tukalaa",hän etsii jostain "kevyempää suhdetta tilalleen,ei hän ole vakavissaan kenenkään kanssa (edes tämän ystäväsi kanssa),joten voit lohduttaa itseä sillä ,että sekin "suhde" on kohta leikitty lopuun.
Sinua menisin kuitenkin hieman itseesi ja voisit miettiä tuskissaan ,miltä tästä aviovaimostaan voi tuntua ,kun mies juoksee vieraissa,voi vaan kuvitelle kuinka moni perhe8lapset) kärsii siitä ,ettei aikuiset osaa selvitellä erojaan valmiiksi ennenkuin aloittavat uuden suhteen.
Mutta en ala moraalisoimaan mitään ,,se minkä taakseen jättää,sen edestä löytää ,on ainut sananlasku johon olen aina luottanut!
Mielestäni sinun pitäisi suhtautua asiaan siten, ettei mies ollut arvoisesi. Ei siis kannata jäädä suremaan. Ikävä kyllä, joka pettää kerran, pettää toisenkin kerran.
Mies oli todellinen törppö ja joka hameen alle änkeejä. Ei ollut sun arvoinen, pelkkä paskiainen.
Vaikka nyt tuntuu lohduttomalta, niin usko pois, aika parantaa haavat ainakin niin, että pystyy elämään.
Itselläni on myös kokemusta tuosta "sielunveljen" löytämisestä. Kannattaa todellakin kuunnella myös järjen ääntä, itse kuuntelen sitä ja joskus ihan väkisinkin pakotan itseni siihen, vaikka sydän huutaisi mitä. Nyt olen oman taisteluni käynyt ja palapelinpalset loksahtaneet kohdalleen, siihen meni valehtelematta vuosia. En luopunut avioliitostani ja taistelen edelleen, pikkuhiljaa huomaan että helpottaa. Ja tuo "sielunveli" alkaa hiipua mielestäni, vuosien aikan huomaa hänestäkin yhtä sun toista, sellasita mitä ei aluksi näe niiden vaaleapunaisten lasien läpi..
sirkussyndrooma, ootko sitä tuuminu?
Joku jossain lääkepaketin äärellä viljeleekin nyt tätä norsuareenajuttua näihin ketjuihin ihan kybällä. Kyllä nyt lääkärit on otettuja.
häntäheikin retkuun. Pääsit siitä, kiitä. Ensi kerralla ole varovaisempi, ja toivottavasti pidät näppisi irti varatuista. Vaimon osaan et varmaan heittänyt ajatustakaan?
syy löytyy peilistä. Varatuista miehistä ei usein hyvää seuraa. Tosin sama olisi voinut käydä miehen ollessa sinkkukin. Sydämen ääneen ja pelkkään tunteeseen ei vaan voi luottaa.
Keheen ihastuu ja rakastuu. Silloin elämä olisi liian helppoa.