Hei!
Omistan itse varsin syömishäiriöisen taustan ja nyt jälkeenpäin (tai jälkeenpäin ja jälkeenpäin) haluan yrittää olla jotenkin avuksi kohtalotovereilleni. Sairastin lyhyehkön, mutta sitäkin rajumman anorexian muutama vuosi sitten. Paino tippui lähes 40 kiloa, normaalin ylärajoilta kuoleman porteille.
Muistan kuinka elämäni oli muuttunut olemiseksi. Vain ruualla, liikunnalla ja laihtumisella oli merkitystä. KAIKELLE muulle oli yksi ja sama. Toisaalta onnistumisen tunne oli valtava. Olin rakentanut oman maailman, joka koostui jos jonkinnäköisistä kikkailuista ruoan ja laihtumisen kanssa. Siinä maailmassa onnistuin, olin sankari. Ja vain sillä oli minulle merkitystä. Pääsin anoreksista ylitse, en helposti, en todellakaan helposti, mutta kuitenkin niin, että painoni lähti nousemaan. Selvisin. Hengissä. Tuona aikana en koskaan kuvitellut, että voisin sairastua johonkin niin saastaiseen ja iljettävään, kuin ahmishäiriöön. Mutta niin siinä kuitenkin kävi.
Yhtäkkiä olinkin häviäjä. Olin taas rakentanut oman maailmani, suljettuna kaikelta muulta, paitsi ruoalta, paastolta ja vaa'an tuijottamiselta. Kukaan ei ole koskaan ollut todistamassa ahimiskohtauksiani, ne tapahtuivat salassa muiden katseilta. Paketillinen lihapullia, rasiallinen punajuurisalattia, kymmenisen viipaletta leipää, paketti keksejä, muutama jugurtti....ja siinä samassa kaikki oli kadonnut mielestä. Paitsi ajatus, että huomenna alkaa. Huomenna alkaa uusi elämä ja enää koskaan minun ei tarvitse kärsiä tästä olosta. Kävin terapiassa, sain lääkkeitä, mutta ahmimiseni oli lähes päivittäistä jatkuen pari-kolme vuotta. Jostain kumman syystä en kuitenkaan lihonut koskaan ylipainoiseksi, paino-indeksini heitteli 25-20 välillä.
Jossain vaiheissa ja pikku hiljaa alkoi tapahtua muutos. Aloin vihdoinkin katsoa ympärilleni realisesti ja ajatella, että haluanko omistaa elämäni ruoalle? Haluanko tuntea tätä helvettiä hamaan hautaan vai alkaa vaan pikkuhiljaa rakentamaan ympärilleni muutakin? Ensimmäisenä rikoin vaa'an. Mitä minä teen enää sillä tiedolla, paljonko painan? Päivä vaihtuu seuraavaan, huolimatta, olenko lihonut vai laihtunut kilon tai kaksi.
Tämä ei ollut helppoa. Eikä se ole. Silloin tällöin minulle tulee vieläkin ahmiskohtauksia tai hankin sen vaa'an ja tsekkaan, mitä se näyttää. Pääasia kuitenkin on, että paranemisprosessi on alkanut ja minä hallitsen tilannetta, tilanne ei minua. Enkä enää salaile sairauttani, läheiseni tietävät ongelmistani, vaikka oli lähes mahdontonta heille siitä kertoa.
Nyttemmin olen opiskellut syömishäiriöiden merkityksestä ihmisen terveydelle, eikä elimistön vauriot syömishäiriöiden jäljiltä todellakaan ole vähäiset. Mielestäni paras hoito syömishäiriöiselle on sosiaaliset suhteet ja ennenkaikkea itsetunnon kohottaminen. Jokaiselle vartalolle riittää ihailijansa eikä kukaan ole täydellinen. Sen kuitenkin tiedän, ettei mieleltään terve ihminen ihannoi syömishäiriöisiä. Media luo etenkin nuorille naisille paineita. Mutta elämä on niin paljon muutakin, kuin median luomia ihanteita. SINÄ OLET AINUTLAATUINEN JA TÄRKEÄ! SINUNLAISTASI EI OLE TOISTA JA KELPAAT JUURI SELLAISENA KUIN OLET!
Älä heitä elämääsi ja tulevaisuuttasi hukkaan, hae apua ja aloita paranemistaistelu! Olet parantumisen ansainnut!
Omistan itse varsin syömishäiriöisen taustan ja nyt jälkeenpäin (tai jälkeenpäin ja jälkeenpäin) haluan yrittää olla jotenkin avuksi kohtalotovereilleni. Sairastin lyhyehkön, mutta sitäkin rajumman anorexian muutama vuosi sitten. Paino tippui lähes 40 kiloa, normaalin ylärajoilta kuoleman porteille.
Muistan kuinka elämäni oli muuttunut olemiseksi. Vain ruualla, liikunnalla ja laihtumisella oli merkitystä. KAIKELLE muulle oli yksi ja sama. Toisaalta onnistumisen tunne oli valtava. Olin rakentanut oman maailman, joka koostui jos jonkinnäköisistä kikkailuista ruoan ja laihtumisen kanssa. Siinä maailmassa onnistuin, olin sankari. Ja vain sillä oli minulle merkitystä. Pääsin anoreksista ylitse, en helposti, en todellakaan helposti, mutta kuitenkin niin, että painoni lähti nousemaan. Selvisin. Hengissä. Tuona aikana en koskaan kuvitellut, että voisin sairastua johonkin niin saastaiseen ja iljettävään, kuin ahmishäiriöön. Mutta niin siinä kuitenkin kävi.
Yhtäkkiä olinkin häviäjä. Olin taas rakentanut oman maailmani, suljettuna kaikelta muulta, paitsi ruoalta, paastolta ja vaa'an tuijottamiselta. Kukaan ei ole koskaan ollut todistamassa ahimiskohtauksiani, ne tapahtuivat salassa muiden katseilta. Paketillinen lihapullia, rasiallinen punajuurisalattia, kymmenisen viipaletta leipää, paketti keksejä, muutama jugurtti....ja siinä samassa kaikki oli kadonnut mielestä. Paitsi ajatus, että huomenna alkaa. Huomenna alkaa uusi elämä ja enää koskaan minun ei tarvitse kärsiä tästä olosta. Kävin terapiassa, sain lääkkeitä, mutta ahmimiseni oli lähes päivittäistä jatkuen pari-kolme vuotta. Jostain kumman syystä en kuitenkaan lihonut koskaan ylipainoiseksi, paino-indeksini heitteli 25-20 välillä.
Jossain vaiheissa ja pikku hiljaa alkoi tapahtua muutos. Aloin vihdoinkin katsoa ympärilleni realisesti ja ajatella, että haluanko omistaa elämäni ruoalle? Haluanko tuntea tätä helvettiä hamaan hautaan vai alkaa vaan pikkuhiljaa rakentamaan ympärilleni muutakin? Ensimmäisenä rikoin vaa'an. Mitä minä teen enää sillä tiedolla, paljonko painan? Päivä vaihtuu seuraavaan, huolimatta, olenko lihonut vai laihtunut kilon tai kaksi.
Tämä ei ollut helppoa. Eikä se ole. Silloin tällöin minulle tulee vieläkin ahmiskohtauksia tai hankin sen vaa'an ja tsekkaan, mitä se näyttää. Pääasia kuitenkin on, että paranemisprosessi on alkanut ja minä hallitsen tilannetta, tilanne ei minua. Enkä enää salaile sairauttani, läheiseni tietävät ongelmistani, vaikka oli lähes mahdontonta heille siitä kertoa.
Nyttemmin olen opiskellut syömishäiriöiden merkityksestä ihmisen terveydelle, eikä elimistön vauriot syömishäiriöiden jäljiltä todellakaan ole vähäiset. Mielestäni paras hoito syömishäiriöiselle on sosiaaliset suhteet ja ennenkaikkea itsetunnon kohottaminen. Jokaiselle vartalolle riittää ihailijansa eikä kukaan ole täydellinen. Sen kuitenkin tiedän, ettei mieleltään terve ihminen ihannoi syömishäiriöisiä. Media luo etenkin nuorille naisille paineita. Mutta elämä on niin paljon muutakin, kuin median luomia ihanteita. SINÄ OLET AINUTLAATUINEN JA TÄRKEÄ! SINUNLAISTASI EI OLE TOISTA JA KELPAAT JUURI SELLAISENA KUIN OLET!
Älä heitä elämääsi ja tulevaisuuttasi hukkaan, hae apua ja aloita paranemistaistelu! Olet parantumisen ansainnut!
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuunnelkaa beentheredonethat'iä!!! puhuu asiaa!
itsekin olen kokenut anoreksian...tosin ilman bulimiaa, mutta siitä selvinnyt! täysin! vaaka ei merkitse mitään! nautitaan elämästä! sillä itse meinasin tänään kuolla...kuolema oli todella lähellä...en halua siitä kertoa tässä, sillä olen vieläkin shokissa..mutta ehkä jonain kauniina päivänä.. :)
ihanaa,että on ihmisiä jotka ovat selvinneet syömishäiriöstä. tuo viestisi varmaan rohkaisee monia hakemaan apua ja tajuamaan,että elämä ei saa rakentua ruoan ympärille..se on helvetillistä.olen onnellinen SINUN puolestasi, että olet taistellut ja selvinnyt, vaikka uskon ettei se helppoa ole ollut.
voimia sinulle ja kaikille jotka sitä tarvitsevat :)
aurinkoista kevättä kaikille.
Kirjoituksesi olisi voinut hyvin olla oma tarinani - tosin mulla loppua ei tälle helvetille vielä näy. Ruoan kanssa pelleilyyn on mennyt viimeiset 7 vuotta.
Sairastuin ensin anoreksiaan ja laihduin normaalipainoisesta erittäin laihaksi. Siitä tervehdyttäni alkoikin sitten hillitön ahmiminen ja nopea painonnousu, jonka ansiosta lihoin ylipainoiseksi.
Tätä vaihetta puolestaan seurasi uusi anorektinen/bulimarektinen kausi, joka enemmän tai vähemmän sääteli elämääni seuraavat pari vuotta, kunnes päätin vain lopettaa kaloreiden laskemisen ja "tervehdyin". Tai niin ainakin luulin, kunnes pikku hiljaa kertyneet kilot saivat mut jälleen mukaan tähän ikuiseen laihdutusrumbaan.
Tällä hetkellä ahmin ja paastoan vuorotellen. Urheilen pakonomaisesti päivittäin pitääkseni painoni kurissa, koska ahmimispäivänä (joita on 1-4 viikossa) energiansaanti on sellaset 3500 kcal ihan kepeästi... Todellakin on ihme, että painoindeksi on pysynyt alle 21:ssä, vaikka samaa menoa on kestänyt melkeen vuoden!!
Silti laihtua "pitäisi" kesään mennessä 5 kiloa. Ruoka, syöminen ja liikkuminen sekä kalorinlaskenta ja painonseuranta hallitsevat mun elämääni ihan täysin.
Itsetunto-ongelmistahan tässä pohjimmiltaan on kyse: en pysty hyväksymään itseäni tällaisena, en, vaikka kuinka yrittäisin. Tosin tällä hetkellä tuntuu siltä, että vaikka kuinka laihduttaisin niin aina löytyy ne ylimääräiset 5 kiloa, joista olisi päästävä eroon.
Toisaalta haluaisin parantua, toisaalta pelkään tervehtymisen mahdollisesti mukanaan tuomaa lihomista. Ristiriitaista.
Olen miettinyt viime aikoina paljon tätä asiaa, ja tiedän tarvitsevani apua. En oikeastaan edes tiedä, mitä on ns. normaali elämä, jossa painonhallinta ei vaikuta aina ja kaikkeen.
Perjantaina olin jo menossa puhumaan tästä lääkärille, mutta jänistin viime hetkellä. Ehkä sitten ensi viikolla.
Liiankin tuttu. Ammaauttajaa olen miettinyt itsekin.
Jos haluaisit vaihtaa ajatuksia (itse en ole tästä kenellekään maininnut halaistua sanaa, tekisi varmaan ihan hyvää), mulle voi laittaa mailia osoitteeseen [email protected] (2 alaviivaa)