oon pohtinu tätä asiaa oman synnytykseni jälkeen aika paljon, että miksi naiset huutavat synnyttäessään? Siinähän menee vaan energiaa hukkaan! Itse en huutanut tippaakaan, pikku pikku voihkaisu pääsi kun vauva vedettiin ulos. Sattui kyllä pirusti ja teki mieli kiljaista mutta puristin huulet tiukasti yhteen ja kohdistin kaiken voiman ponnistamiseen. Eli, kuinka moni täällä on huutanut ja koitteko siitä olevan jotain apua?
Toinen asia mikä on ihmetyttänyt on nämä jenkkirealityt joissa seurataan synnytyksiä. Niissä toistuu kaksi kaavaa. Joko nainen on tuupattu niin täyteen epiduraalia että lääkäri joutuu sanomaan milloin pitää ponnistaa, tai sitten puudutusta ei ole saatu/haluttu ja nainen on kuin perseeseen ammuttu karhu, karjuu ja vittuilee kaikille, mukaan lukien tulevan isän. " no helppohan sinun on siinä kun minä olen se joka tässä joutuu kärsimään!!" tyyppisiä juttuja. Kaikki tuo on niin ristiriidassa oman synnytykseni kanssa. Alkuvaiheessa aina supistuksen tullessa hengittelin rauhassa, keinuttelin lantiota, pidin mieheni kädestä kiinni... ja supistusten välissä keskustelimme mieheni kanssa kaikesta mahdollisesta. Missään vaiheessa en ollut tippaakaan pahalla tuulella, saisinhan kohta lapseni maailmaan! Ja minulle laitettiin kyllä epiduraali, se poisti kivun muutamaksi tunniksi, mutta kun ponnistamaan piti ruveta niin tiesin sen kyllä ihan itse, ei siihen lääkäriä tai kätilöä tarvittu sitä minulle kertomaan, kerroin itse heille että hei nyt muuten synnytän. Tunsin ponnistuksen tarpeen ja vauvan laskeutumisen ihan selvästi.
Onko täällä palstalla sellaisia joille olisi laitettu niin paljon puudutusta ettei olisi tuntenut ponnistamisen tarvetta tai kipua ponnistaessa? Itellä siis epiduraali hävitti supistuskivut mutta kun olin kokonaan auki ja vauva lähti laskeutumaan niin kivut palasivat sillä sekunnilla, ja pakko sanoa että mieluummin niin. Tunsin itse ohjaavani synnytystä enkä toiminut käskyjen mukaan. Mutta, kertokaa te muutkin kokemuksia. Onko sellainen turraksi puuduttaminen vain jenkkiläisten tapa vai tehdäänkö sitä suomessakin? Ja jos et ole ollut turta niin karjuitko?
Toinen asia mikä on ihmetyttänyt on nämä jenkkirealityt joissa seurataan synnytyksiä. Niissä toistuu kaksi kaavaa. Joko nainen on tuupattu niin täyteen epiduraalia että lääkäri joutuu sanomaan milloin pitää ponnistaa, tai sitten puudutusta ei ole saatu/haluttu ja nainen on kuin perseeseen ammuttu karhu, karjuu ja vittuilee kaikille, mukaan lukien tulevan isän. " no helppohan sinun on siinä kun minä olen se joka tässä joutuu kärsimään!!" tyyppisiä juttuja. Kaikki tuo on niin ristiriidassa oman synnytykseni kanssa. Alkuvaiheessa aina supistuksen tullessa hengittelin rauhassa, keinuttelin lantiota, pidin mieheni kädestä kiinni... ja supistusten välissä keskustelimme mieheni kanssa kaikesta mahdollisesta. Missään vaiheessa en ollut tippaakaan pahalla tuulella, saisinhan kohta lapseni maailmaan! Ja minulle laitettiin kyllä epiduraali, se poisti kivun muutamaksi tunniksi, mutta kun ponnistamaan piti ruveta niin tiesin sen kyllä ihan itse, ei siihen lääkäriä tai kätilöä tarvittu sitä minulle kertomaan, kerroin itse heille että hei nyt muuten synnytän. Tunsin ponnistuksen tarpeen ja vauvan laskeutumisen ihan selvästi.
Onko täällä palstalla sellaisia joille olisi laitettu niin paljon puudutusta ettei olisi tuntenut ponnistamisen tarvetta tai kipua ponnistaessa? Itellä siis epiduraali hävitti supistuskivut mutta kun olin kokonaan auki ja vauva lähti laskeutumaan niin kivut palasivat sillä sekunnilla, ja pakko sanoa että mieluummin niin. Tunsin itse ohjaavani synnytystä enkä toiminut käskyjen mukaan. Mutta, kertokaa te muutkin kokemuksia. Onko sellainen turraksi puuduttaminen vain jenkkiläisten tapa vai tehdäänkö sitä suomessakin? Ja jos et ole ollut turta niin karjuitko?
Vastaukset 46
Vanhimmat
epiduraali oli ja se vei niin turraksi etten tuntenut ponnistamisen tarvetta. oli tosi vaikeaa ponnistaa toisen käskystä.
tekstistäsi saa kuvan että toiset ovat huonompia synnyttäjiä kuin sinä jos huutavat tai eivät tunne ponnistamisen tarvetta. joillakin huutaminen helpottaa oloa eikä todellakaan ole itsestä kiinni viekö epiduraali tunnon vai ei.
itse en huutanut vaan olin hipihiljaa vaikka sattuihan se.
hienoa että sinä osasit niin upeasti synnyttää... :/
Ihanko totta, olit sitten mahtava synnyttäjä ja kiillota nyt vielä kuvaasi kertomalla tänne se. Joopa joo, kyllä sitä huutaa saa jos helpottaa. Mä olin kääntöyrityksessä ja lääkäri sanoi että huuda niin helpottaa ja kestät kipua paremmin. Huuto on avunpyyntöä ja ihmisen biologiassa normaali asia. Jokainen on yksilö.
Mahtaa teillä olla itsetunnossa jotain korjaamisen varaa jos tuo minun teksti sai teissä aikaan tollasen reaktion! Huh huh, kerroin vaan omia kokemuksia, pyysin kuulla muitten kokemuksia ja te tulkitsette sen niin että ajattelen itseäni parempana ihmisenä kuin muut?? Mitä ***vettiä? Hyvä lähteä keskustelemaan kokemuksista kun heti hyökätään kimppuun...
Enhän minä missään vaiheessa sanonu että olisin jotenkin PAREMPI kun en huutanu, vaan sanoin että itse en siihen hukannut energiaani. Sillä tavalla minulle neuvottiin, turha huutaa, keskitä energiasi ponnistamiseen. Niin on neuvottu myös kaikille synnyttäneille tutuilleni. Kaikki ei sitä pysty/halua noudattaa, mutta kaikille niin on neuvottu. Veljen vaimo huusi kuin syötävä ja kätilö karjaisi hänelle että pidä nyt se pääsi kiinni ja ponnista!
Ja se epiduraali juttu: Sanoit että ei se ole ihmisestä kiinni viekö epiduraali tunnon vai ei. Luulitko etten tiedä tuota vai miksi tunsit tarvetta sanoa noin?? Tottakai se on siitä puudutusaineen MÄÄRÄSTÄ kiinni miten tunnottomaksi menee, sen tajuaa varmaan ekaluokkalainenkin. Kyselinkin siis, että onko täällä palstalla ihmisiä, joille olisi annettu niin paljon epiduraalia että olisi mennyt aivan turraksi? Minulle ei niin paljon laitettu, ja olen onnellinen siitä. TAASKAAN en vertaa itseäni synnyttäjänä muihin naisiin sen perusteella että tunsin ponnistamisen tarpeen. Olen kiitollinen lääkärille ja kätilölle että ymmärsivät laittaa sen verran vähemmän sitä ettei tunto hävinnyt.
Ketään en täällä ollut syyttämässä jos olette huutanut tai saanut epiduraalia "liikaa". Tahdoin vaan kuulla muitten kokemuksia. Jos koette tämän kyselyn henkilökohtaisena loukkauksena niin jättäkää vastaamatta ja miettikää olisiko tässä pientä kasvun paikkaa.
:) Kyllä apkin näemmä kärkkäästi hyökkää vastaansanojan kimppuun, missäs se on se rakentava keskustelu. Ei tuo "miettikää olisiko tässä pientä kasvun varaa" kovin hienolta kuulosta...
Mutta sitten asiaan....
Minulla epiduraali jouduttiin pistämään yhtä nikamaväliä ylemmäs ja se vei kivut pois, mutta jätti tuntemukset kohdunsuulle. Kävi sitten niin, että epiduraali oli päällä vielä synnytyksen jälkeenkin, kun minulla säilyi hyvin ponnistamisen tarve. Jälkikäteen tätä kätilön kanssa naurettiin, normaalistihan kipupumppu lopetetaan hyvissä ajoin ennen ponnistusvaihetta.
Ponnistusvaiheessa muistan kiinnittäneeni katseeni yhteen pisteeseen ja käyttäneeni koko energian ponnistamiseen. Tosiasiahan se on, että huutaminen vie voimat alhaalta pois. Koitapa WC:ssa saada asiasi tehtyä ja huutaa samalla.... Mutta kyllä ponnistusten loppuvaiheessa aina pieni karjaisu taisi päästä, kun sattui niin helkutisti. Mutten yhtään ihmettele niitä, jotka huutaa kurkkusuorana, se vain ei auta mitään.
Olisitpa voinut pikkasen paremmin muotoilla aloituksesi!
..ja lujaa. Tosin aikaa on vierähtänyt jo lähes 30-vuotta. Synnytin viikonloppuna ja siihen aikaan ei nukutuslääkäri ollut paikalla - epiduraalin olisi kyllä saanut jos olisin arkipäivänä ollut lasta maailmaan pykäämässä. Meni lapsivedet alkuun, josta syystä painattelin synnytyslaitokselle -polttoja ei ollut lainkaan, joten laittoivat tipan ja avot - sitten kyllä tiesin, miltä poltot tuntuivat. Ainoa apu oli ilokaasu ja taisivat jotain piikilläkin antaa kun hermostuivat kiljuntaani. Ja miksikö huusin? Se helpotti huomattavasti olotilaa, joka oli täysin sietämätön! Huutoni loppui kuin seinään ponnistusvaiheeseen, mutta sellaiset traumat kyllä sain kivuista, etten toista lasta koskaan tehnyt ja vieläkin tulee tippa linssiin kun näen tai kuulen vaikka televisiossa jonkun synnyttävän luomuna. Jos huutaminen teki minuista huonon synnyttäjän olkoon niin ihan rauhassa. Ei minulta energiat huutamiseen menneet - voisinpa väittää ihan päinvastaista - osa kivuista siirtyi huutoon, joten jaksoin ponnistaa ja olla vielä ihan ok leikkaamisen ja tikkauksen aikana. Ja synnytyksen jälkeenkin olin ihan pirteä, mutta ei se tuskakokemus kyllä mihinkään kadonnut.
olla just niitä naisia joiden mielestä oma synnytys on täydellien ja kaikki muut ihan hanurista puudutuksineen. Jos sun meriitit elämässä on tossa niin sääliksi käy. Vai että vain ähkäisit. Just.
No hyvä, me ihmisethän ei olla erilaisia?!
ihme säkätystä :D no kyllä, se oma synnytykseni oli aika täydellinen, olin onnekas että kaikki meni hyvin. Mutta tarviiko siitä muiden mieltänsä pahottaa?
Kahden ensimmäisen kanssa en huutanut, sattui kyllä todella paljon, muttei riittävästi. Puudutuksena ilokaasu. Kahden seuraavan kanssa huusin, nro 3 tuli avotarjonnalla ja väänsi normipolttojen lisäksi selkärankaa ja ennenkaikkea häntäluuta. Myös peräaukkoon sattui sairaasti... Kun ei millään meinannut tulla ulos, vaikka vahva ponnistaja olenkin, huusin kyllä - kipu oli niin paljon valtavampaa kuin aikaisemmissa synnytyksissä. Vertailuksi ensimmäisen ponnistusvaihe kesti 7 min, toisen 5 min, kolmannen 38 min ja neljäs sitten onkin oma tarinansa.
Synnyttämään menin tätä nro 4:sta ihan normaalisti, puudutuksena ilokaasu ja avautumisvaihe eteni loistavasti - ei pahempia kipuja ja musiikkia kuuntelin & kätilön kanssa vitsailin. Sitten alkoi ponnistusvaihe. Lapsi ei liikkunut mihinkään (väärä asento) mutta sitähän kätilö ei tiennyt. Selitti vain kuinka pää jo tuntuu ja hyvin tulee alaspäin. Kun kalvot vihdoin puhkesivat, ei "pääkään" enää tuntunut. Siinä vaiheessa aikaa oli mennyt tunti ja koko sen ajan yritin selittää (huutojen välissä) kuinka lapsi ei tule. Kätilö pyysi rentoutumaan ja keskittymään tehtävääni, kuulemma se auttaisi. Lopulta lääkäri tuli paikalle, teki ultran ja totesi minun joutuvan leikkaukseen - ei kuulemma mitään mahdollisuutta, että lapsi mahtuisi siinä asennossa ulos, ponnistusta oli kestänyt siinä vaiheessa melkein 2 h. Sain spinaalin, epiduraalin ja nitroa vähentämään supistuksia, jotka ed cocktailista huolimatta jatkuivat tehokkaasti.
Itse leikkaus meni näppärästi, rupattelin mukavia salihenkilökunnan kanssa ja lapsi syntyi terveenä. Keisarinleikkaus oli kuitenkin ikävämpi kokemus kuin alatiesynnytys, haavan paraneminen vei oman aikansa ja aiheutti kaikenlaista epämukavuutta. Ja kyllä, tarve huutaa näiden kahden viimeisen kanssa oli niin suuri, että huusin ja huutaisin jälleen jos sellaisen kivun tuntisin. Huuto kun vie voimaa ja ajatusta siltä repivältä kivulta, mitkä ensimmäisistä synnytyksistä puuttui kokonaan. Minulla on iso kipukynnys, enkä olisi uskonut huutavani noin ennenkuin se sitten tapahtui.
Ehkä sinä aloittaja et ole vielä tuntenut synnytyskipuja pahimmillaan, ole siitä vain iloinen.
Ihanaa kuulla erilaisia kokemuksia. Ja siinä olet ihan oikeassa etten ole kokenut synnytyskipuja pahimmillaan, kuten sanoin, synnytys meni erittäin hyvin ja olen siitä kiitollinen. Ja vasta yksi synnytys takana joten vielähän tässä kerkee. Mutta ei se myöskään sitä tarkoita etteikö se synnytys olis sattunu!
Tässä on nyt tainnu mennä monelta ohi minun pointtini siitä huutamisesta. Siis en tosiaankaan ajattele että huutaja olis jotenkin huonompi kun sellanen joka ei oo huutanu. Jokainen nainen ja jokainen synnytys on erilainen. Jos joku huutaa niin sitten huutaa, tarkotin vaan että siitä ei ole mitään hyötyä sen synnytyksen kannalta, hidastaa varmaan vaan.
Aika "ihanan" lyhyet ponnistusajat sinulla ollut noissa ekoissa :) itellä se vaihe kesti 25 min mutta se tuntu menevän tosi nopeesti. Jokainen ponnistus sattu vähän edellistä enemmän eikä kyllä tehny mieli ponnistella kun tuntu että alapää repee mutta onneks siinä tajus ettei paljon vaihtoehtoja ollu :D oikeastaan se ponnistaminen oli niin rankkaa ettei minulla varmaan olisi edes ollut voimia huutaa.
Mutta kiitos tästä, kuten sanoin,mukava kuulla kokemuksista.
"Jos joku huutaa niin sitten huutaa, tarkotin vaan että siitä ei ole mitään hyötyä sen synnytyksen kannalta, hidastaa varmaan vaan."
Eikö sinulla jo mene näistä kirjoituksista perille ettet voi MILLÄÄN tietää mikä on hyödyllistä kenenkin synnytyksessä ja mikä nopeuttaa ja mikä hidastaa synnytyksiä!!! Ala suoraan synnytyslääkäriksi, kun olet tuollainen jumala.
"..oikeastaan se ponnistaminen oli niin rankkaa ettei minulla varmaan olisi edes ollut voimia huutaa."
Ihan kun tuo huutaminen synnytyksessä olisi sinulle se pääasia..
Pahoittelen pahansuopaa kirjoitusta, mutta tekstisi ovat niin provosoivia, että annan tässä tapauksessa itselleni tähän luvan..
Epiduraalin saaneella kivut eivät ole mitattavissa sen saamattomiin (ottamattomiin). Itse olen kokenut kivunlievityksen sekä ns. luomusynnytyksen joten tietoa on omalta kohdalta molemmista. Mutta eihän tämä mikään synnytyskilpailu ole, vaan eikös synnytyksessä pääasia ole saada lapsi ja äiti elävänä koettelemuksesta läpi.
Niille jenkkinaisille, ja muille, joilla epiduraali vie täysin supistukset ja kontrollin ponnistustarpeesta on saatettu antaa epiduraali liian lähellä ponnistusvaihetta taikka liian suuri annos. Jos kyseessä on molemmat, saattaa vauvan hengityksen alkaminen vaikeutua. Itse en tuosta syystä ottanut epiduraalia normisynnytyksessä, vasta leikkaukseen joutuessani. Mahan avaaminen ilman kunnon puudutusta voisi olla aikamoisen ikävä kokemus...
"oon pohtinu tätä asiaa oman synnytykseni jälkeen aika paljon, että miksi naiset huutavat synnyttäessään? Siinähän menee vaan energiaa hukkaan! Itse en huutanut tippaakaan, pikku pikku voihkaisu pääsi kun vauva vedettiin ulos"
Anteeksi vain, mutta kyllä tuosta ylläolevasta saa sellaisen kuvan, että pitäisit huutavia synnyttäjiä jotenkin "hupsuina" kun tuhlaavat energiaansa joutavaan huutamiseen. Oletko ajatellut, että ehkä heitä vain sattuu NIIN PALJON, että he EIVÄT vain PYSTY olla huutamatta? Siinä ei silloin paljon mietitä, että jaahas, enpä huudakaan kun se vie energiaa... Miksi kivusta nyt yleensä huudetaan?
"Itse en huutanut tippaakaan."
Niin? Ehkä tosiaan et kokenut niin kovaa kipua, että olisi ollut pakko huutaa. Vaikka kipua varmasti koitkin.
Olin housuuni pissiä, kun luin tuota aloittajan viestiä. Voiko tuon selvemmin kalastella kehuja. Olit, olit kiltti tyttö, kun olit hiljaa ja käytit kaiken energiasi ponnistamiseen. Laitanko vielä huippusynnyttäjä-mitallin tulemaan? :DDDD. Ei tässä kukaan kait mieltään pahoittanut tai huonoa itsetuntoa potenut viestiäsi lukiessa, se nyt vaan oli niin huvittava. Ei ihme, että miehet omissa porukoissaan pitävät meitä synnyttäneitä naisia hieman höpsähtäneinä.
Juu ei täällä näköjään voi saada kunnollista keskustelua aikaan. Se joka kuvittelee että olisin niin tyhmä että kalastelisin kehuja tuollaisella asialla on itse varmaan jotenkin vajaa. Tää on jotenkin niin tuttua muiltakin palstoilta, asiasta kun asiasta, jos joku kertoo oman kokemuksensa jostain asiasta ja se sattuu olemaan jollain tavalla parempi kokemus kun joillain muulla niin ni se toinen sitten päättelee heti että se on täällä leuhkimassa. Minkäs minä sille voin että pystyin olemaan huutamatta synnytyksessä? Miksi IHMEESSÄ te muut nyt hypitte seinille sen takia, että joku teille tuntematon kertoo omasta synnytyskokemuksestaan? ja kysyy teidän kokemuksia?
En minä tarvitse kenenkään kehuja tietääkseni että synnytykseni meni hyvin. Ja kyllä siinä teki mieli huutaa mutta toistelin itselleni koko ajan hiljaa mielessäni että "keskity ponnistamaan,keskity ponnistamaan!!" Ja samaa jauhoi kätilö... "pidätä hengitystä, suu kiinni, keskity ponnistamaan" Noudatin vain neuvoja. Thats it.
JOKAISEN SYNNYTYS ON ERILAINEN, ILMEISESTI SINUA EI SATTUNUT NIIN PALJON, ITSE SYNNYTIN VAUVAN AVOTARJONNASSA KASVOT EDELLÄ, JONKA VUOKSI TUNSIN JÄRKYTTÄVÄÄ KIPUA SUPISTUSTEN AIKANA JA VÄLISSÄ, EN SIIS VOINUT OLLA HUUTAMATTA!! KIPU OLI NIIN PAHAA, ETTÄ SILMISSÄ SUMENI VÄLILLÄ ENKÄ KUULLUT MITÄÄN, EN OLISI SIIS MITENKÄÄN PYSTYNYT OLLA HUUTAMATTA, PONNISTIN SIIS LOPULTA 1H, VAUVA SYNTYI ONNEKSI ILMAN HÄTÄSEKTIOTA.
Minä olen saanut neljä lasta, kaikki ns. luomuna eli ei mitään puudutuksia. Kolmen tytön kanssa synnytykset etenivät niin nopeasti etten ehtinyt saada mitään puudutusta. Pojan kanssa olikin toinen juttu koska kohdunkaulan reuna juuttui päähän kiinni. Kyllä piti huutaa ja lujaa kun kätilö repi kesken supistuksen sormilla kohdunkaulaa. En ole muutoin oikeastaan huutanut, kiroillut kylläkin niin vietävästi. Se on auttanut kestämään kipua, niin ja kipuahan kestää paremmin mikäli sitä ei jatku pitkään. Pojan synnytys kesti 9 tuntia ja loppusuoralla kavahdin jo kosketustakin. Tästä ponnistuksen tarpeesta vielä sen verran että sitä en yhdessäkään synnytyksessä kokenut vaikka paikkoja ei puudutettu. Ainoa syy miksi olen ponnistanut on se että olen halunnut vauvan ulos jotta kivut loppuvat.
ihme porukkaa täällä, sehän on hieno juttu kun et huutanu!en mäkään huutanu.Mut ei se se sitä tarkota etteikö olis sattunu yhtä paljon ku muitaki,jotku vaan pystyy hallitsee itteesä paremmi.niinhän se kätilöt aina neuvoo ettei huutaa pidä, no en sitte huutanu.varmaa ne jotka huutaa on vaan heikompia.onhan se nyt kätilöllekkin kivempi ku ei tartte korvatulppia hakee :D
Jos sulla on ollut ongelmia toisillakin palstoilla saada viestiäsi perille, niin ehkä pitäisi vähän miettiä noita sanamuotoja. Aika monille näytti tulleen fiilari, että kehuja hait tai sitten meitä vajaita on täällä aika liuta ;D Onneksi löysit sielunsiskon vai olisiko peräti sivupersoonasi, joka tuossa yllä sanoo huutavien olevan heikompia. Että sillälailla se naisten välinen solidaarisuus toimii...
Minua on aina mietityttänyt tämä nyt vallalla oleva ponnistamiskulttuuri. Pidätetään hengitystä ja pusketaan julmetusti. Vauvallehan kait voisi vähän vähempikin vauhti riittää. Pää ennättäisi muotoutua synnytyskanavassa ja ehkä niitä repeytymiäkin tulisi äideille vähemmän, kun paikat siellä alhaallakin ennättäisivät rauhassa venyä? Mitähän se hengityksen pidättäminen tekee sikiön hapensaannille?
Ponnistuskipuun on hyvä puudute eli pudendaali. Ongelmana vain on, että sitä käytetään vielä aika harvoin. Puudutteen laittaminen on teknisesti haastavaa ja harva kätilö osaa sitä. Jospa ne siellä Kätilöliitossa keskittyisivät tämän taidon lisäämiseen sen sijaan, että melskaavat "kivun kasvattavan äitiyteen!
no haista jo...!
että lääkärit ne hoitaa tämmöset puudutukset! Joten ihan turhaan kätilöliitto niihin sekoittaa itseään.
Tuntuu olevan aika arkaluontoinen keskustelu :) siksipä aiheesta pitäs ehkä puhua enemmän ja lopettaa tuo kaikin puolin syyttely. ap ehkä ilmaisi asiansa vähän kärkkäästi, mutta kylläpä täällä moni muukin sanansa näemäm hyvin valitsee. RAKENTAVAA KESKUSTELUA ja perusteluja!
Aivan, ehkä juuri siksi jotkut kätilöt puudutuksia vastustavatkin, kun he eivät niitä laita! Lääkärit näet tunkevat HEIDÄN tontilleen ;) Synnyttäjää kannustetaan olemaan mahdollisimman pitkään ilman epiduraalia, ja hups, sitten kun olo on sietämätön, sitä ei enää voikaan laittaa!
voi antaa myös kätilö!!!!
Minusta on hienoa jos USAKALTAA huutaa, kun tuntee sille tarvetta. Eihän siellä kätilön mieliksi olla synnyttämässä, vaan kätilö on sinun palveluksessasi avustamassa sinun synnytystäsi. Mikä lsitten uokitellaan heikkoudeksi; sekin jonkun mielestä, että tottelee kiltisti, kun joku käskee..
En ehtinyt saada puudutusta tai muitakaan kipulääkkeitä ollenkaan, joten sattui ihan hirveästi. Supistellessa kyllä huusin, mutten kenellekään v****llut. Ponnistusvaiheessa kätilö neuvoi keskittämään voimat puskemiseen, eikä huutamiseen. Sen sanominen tuntui pahalta, mutta huomasin että sehän toimii.
Kun sattuu noin vietävästi, niin en pysty ihan hissukseen olemaan. Jos seuraava kerta tulee, niin varmasti huudan taas. Mutta sitten kun saa ponnistaa, niin helpottaa se puhiseminen vaan..
joka kerta synnyttäessäni lapsiani ilman kivunlievitystä.
En siinä tilanteessa osannut funtsia, onko se kannattavaa vai ei. Kaikki lapseni tulivat ulos, joten ei huutaminen ainakaan täysin saanut synnytystä epäonnistumaan.
Kyllä ääntä maailmaan mahtuu.
Supistusten aikana lähinnä valitin, ja välissä kiljaisin että tuleeko sitä puudutusta. Epiduraali tuli sitten kello 4.45. 10 minuuttia meni lähinnä torkkuessa kun oli niin mukavan kivuton olo, ja sitten tuli ponnistamisentarve. Jonka tunsin varsin hyvin puudutuksesta huolimatta! Ponnistaessa sitten karjuin aikalailla, en edes kivun takia, vaan vähän niinkuin kuulantyöntäjän voimahuudot! Minulle tuo huutaminen jostain syystä antoi voimaa ponnistaa kovemmin, eikä ponnistusvaihe sitten kestänytkään kuin 9 minuuttia. Kunnon karjaisu aina ponnistuksen alussa, tätä naureskeltiin kätilönkin kanssa kun oltiin ensin tyttö saatu maailmaan!
Itse en ottanut puudutuksia vaan pelkän ilokaasun, josta ei tuntunut olevan muuta iloa kuin pää sekaisin O.o Supparit piti käynnistää, joten tulivat lähes ilman taukoja ja tosi voimakkaina, vaikkakin vain n.parin tunnin ajan.. Kuitenkin koko tuon ajan olin aivan sekasin, pyörin sängyssä ja itkeskelin vähän väliä, välillä heitin jtn läppää miehelle tai kätilölle ko vähän pää selvis.. En kuitenkaan huutanut saati kironnut/haukkunut miestäni tai ketään muutakaan vaan lähinnä halailin miestäni turhankin kovasti :D Ponnistusvaiheessa kaikki kipu katosi aina ponnistusten välissä ja olin normaali, ponnistushetkellä keskityin niin täysillä tekemiseen etten päästänyt ääntäkään ja tuo kestikin vain 9min eli n.neljännellä ponnistuksella vauva pihalla :P
En ole minäkään synnytyksissä huutanut,mutta ihmisillä on niin moninaiset tavat kokea selviytyvänsä eri tilanteista esim.kivusta.Monia ääntely,pärrääminen jopa huutaminen helpottaa,koska he niin tekevät.Pääasiahan lienee,että tehtävä tulee suoritetuksi...
Kiva,että sinulla meni epiduraalin kanssa mukavasti synnytys.Itse olen saanut ensimmäisessä synnytyksessä myös epiduraalin,ja toisessa ei ennätetty laittamaan..Luomuna tuli poika maailmaan,ja synnytykset hyvin samanlaisia,tiesin kyllä mihin ponnistaa.
"Jenkkiläisten"lääkkeiden käyttöhän on tiedetysti erilaista kuin meillä..Eri kulttuuri muutenkin..
varmaan juurikin niin paljon kuin keuhkoista vaan lähti, mutta alaspäin, en ulospäin. Huudossa on valtavasti voimaa, joka oikeaan suuntaan ohjattuna antoi hirveästi voimaa ponnistamiseen, kun tuli käytettyä kaikki energia suurempaa päämäärää kohti. Käytin apuna mielikuvaharjoituksia kynttilän puhaltamisesta ja gongin kuminasta, sekä viime työnnöillä tulva-aallosta, kun synnytys eteni niin nopeasti, että mitään kivunlievitystä ei ehditty antamaan.
Mulla oli hieno kätilö, joka poisti kaikki synnytyspaineet heti alkumetreillä todeten, että synnytys ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin tapa saada se vauva ulos kohdusta, ja mikä tahansa mitä äiti tekee synnytyksen aikana on just hyvä niin, kätilö tai lääkäri hoitaa sit loput tarvittaessa. Sitä on synnyttämistä odotellessa niin helppo muodostaa kaikenlaisia käsityksiä "oikeasta" tavasta synnyttää kaikenlaisten kuulemiensa juttujen perusteella, mutta elävässä elämässähän ei ole mitään ainoaa oikeaa tapaa, vaan elämä menee, niin kuin menee, eikä niin kuin sen haluaisi tai vaatisi menevän. Synnytys on vaan sellainen välivaihe, jota suunnattomasti oleellisempaa on, miten sen vanhemmuutensa hoitaa päivittäin sitten siitä lähtien.
mä oon viimesilläni raskaana ja oon jo sanonu et en ees haluu tutustumuu mihinkään mammalaumaan ja täällä sitä ollaan ja viel enemmän ärsyttää tommonen ämmien kitinä ja valittaminen!Have a great life täällä keskustelupalstalla vinkumassa! ;)
no ihan totta! naurettavaa riitelemistä, kuten tuolla joku jo sanokin niin ei täällä voi mitään keskustelua saaha aikaseks, jokaisella on niin suuri tarve ruveta pätemään!
Me voisimme kysyä, että miksi toiset ei huuda kun synnyttää?
Mitä pahaa siinä huutamisessa on? KATSOS, MITÄÄN ASIOITA EI TARVI VERRATA, NIISTÄ VOI KESKUSTELLA, MUTTA, ei tarvi arvostella miksi toinen tekee toisin kuin itse? Minä huusin kurkkusuorana neljän lapseni aikana, että naapuri salissa alkoi synnytys mun huudosta, myötätunnosta.
En minä tarvitse kenenkään kehuja tietääkseni että synnytykseni meni hyvin. Ja kyllä siinä teki mieli huutaa mutta toistelin itselleni koko ajan hiljaa mielessäni että "keskity ponnistamaan,keskity ponnistamaan!!" Ja samaa jauhoi kätilö... "pidätä hengitystä, suu kiinni, keskity ponnistamaan" Noudatin vain neuvoja. Thats it.
Sä oot ihan varmaan blondi... ;)
brunette oon :)
omasta mielestäni synnytys meni todella hyvin. supistuksia kesti kotona n. 14 tuntia vaihtelevalla voimakkuudella ja kestoilla. kun supistukset alkoivat tulla n 5 min välein otin suunnan kohti sairaalaa, pikainen tsekkaus ja saliin odittelemaan.. 7cm ehti avautua kunnes pyysin jotain helpotusta, piikki käsivarteen ja tippa epiduraalia varten odottelemaan.. siinä sitten vierähti tunti vähän helpommin, mutta kun pistettiin se "naru" millä kuunneltiin sydäntä ja puhkaistiin kalvo niin oli pakko pyytää epid. vartin päästä helpotti, en muista huutaneeni, epämääräisiä voihkaisuja ja öhkimistä kylläkin, miestäkin välillä nauratti hassut äännähdykset, en tiedä miksi semmoisia tuli, niitä vain tuli =) epid vaikutti sopivasti, kipu katosi mutta ponnistamisen tarve tuntui hyvin, 28min lisää öhkimistä ja muksu pullahti maailmaan. sain pari puudutuspiikkiä ponnistusvaiheen aikana. 2 tikkiä pieniin repeymiin mutta ei muuten mitään. Olen kaikinpuolin todella tyytyväinen ensimmäiseen synnytyskokemukseeni =) nyt poika 2vrk ja sairaalassa edelleen, huomenna kotiin.
Huusin ekassa kun sattu niin vitusti. Kai sitä nyt huutaa saa jos sattuu?!?! Toisessa en huutanut kun ponnistin vaivaiset 2 kertaa, ei kerenny "repeämiskipua" siinä tuntemaan
Minulla itsellä synnytys edessä toivottavasti pian...laskettuun 3 päivää.
Olen miettinyt tuota huutamis juttua...tai se on käväissyt mielessäni muutamaan otteeseen. Minulta pääsee varmasti parahdus jos toinenkin :) Olen melkoisen tempperamenttinen tapaus ja huudan muutenkin aika kovasti, valitettavasti. Viime yönä kun supistuksia oli paljon ja kipeitä kun mitkä...inahtelin kyllä oikeen maltillisesti, jotta en miestäni suotta herättäisi, mutta minulle se äännähtely ja pieni huutaminenkin on omallatavallaan keino purkaa kipua ja tuoda sitä ulos.
tustuessamme synnärille, huutamisesta oli porukassa puhetta...ne jotka kokee sen tarpeelliseksi ja helpottavaksi, saavat niin tehdä ja ne jotaka huutamatta selviää, niin hieno homma.
Tämäkin on varmaan aika paljon persoonallisuudesta kiinni. Katotaan miten itselle sit lopulta käy :)
Ei tarvinnut kauaa olla enää malttamaton. Poika syntyi 16.10. klo 13.56 :D
Niinhän siinä kävi, että muutaman kerran karjaisin, kun supistusten kanssa ammeessa taistelin. Kätilö oikeen kehoitti kokeilemaan, että joskos huutaminen auttais rentoutumaan. Ja kyllä se omalla kohdalla autto. Sen jälkeen kun useamman tunnin taisteltuani sain epiduraalin, olin kyllä oikeen hiljaa, nukahdin! Eikä ponnistusvaiheessa sen kummemmin huudattanut. Mutta kyllä siellä huutoa kuului enemmän tai vähemmän joka puolelta ja uskon että synnyttäjät huutaa ihan vaan siksi, että se auttaa kestämaään kipua ja rentoutumaankin omalla tavallaan :)
Täällähän on aika hauska keskustelu käynnissä. Jokainen kun kokee täysin uniikisti nämä jutut, niin on mukava lukea kuinka erilainen juttu synnytyskin voi tosiaan olla. Eihän kukaan ole toistaan parempi tai huonompi, oli millainen kokemus vain itsellä. Kaikki me ollaan luonnon armoilla, ainakin itse tunsin niin, että kroppa tekee mitä lystää, eikä siihen ole sananvaltaa. Muistelin tuossa minäkin niitä "ohjeita" ja ystävien kokemuksia ennen oman tyttären syntymää siitä millainen se synnytys sitten on. Suhtauduin asiaan jotenkin tyynesti ja uteliaasti, olin jo aika iäkäskin ensisynnyttäjäksi. Olisi pitänyt hengittää ja tehdä sitä ja tätä mutta en minä mitään muistanut, luonto hoiti omalla tahdilla synnytyksen.
Tämän viestiketjun aihe olikin huutaminen. =)) No, kuuntelin viereisistä saleista kuuluvia kirkaisuja kun istustelin keinutuolissa, ja tietysti alkoi huolettaa muiden puolesta, en jotenkin mieltänyt toisten tilannetta omakseni. Jotenkin vaan tajusin, että tämä juttu menee omalla painollaan, miten meni, tämä on ainutkertaista eikä voi tietää, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Lapseni isä oli siinä mukana ja esitti jotain hassua pantomiimia, niin että nauroin aivan maha kipeänä. Kätilökin tuli ihmettelemään, mikä ihme käkätys siellä salissa kaikuu. Vesirakkulaa laitettiin ja ilokaasua annettiin, sitten laitettiin kohdunkaulapuudutus ja kaikki auttoi vähäsen eikä homma edennyt. Olin jo niin väsynyt kahden vuorokauden supisteluista, että en varmaan olisi edes jaksanut huutaa. Synnytykseen pantiinkin vauhtia tipalla ja se teki homman kivuliaaksi.
Kun viimein sain epiduraalin, se oli todella tehokas (vaikka kaverini oli pelotellut sen olevan täysin turhaa haaskausta, kun itsellä ei ollut tehonnut) ja onnistui varmaan täydellisesesti, koska kivut häipyivät kuin seinään. Ponnistusvaiheessa ei ollut yhtään kipua, vain ponnistuksen tarve oli kova. Ei ollut tarvettakaan huutaa... Käännyinkin polvilleni, oli pakko jotenkin, vaistot sanoivat niin. En tuntenut kipua edes leikkausvaiheessa enkä tuntenut ompeluakaan. Tyttö syntyi tosi vauhdikkaasti muutamalla ponnistuksella kun sai ponnistaa alas päin. G-voima auttoi. En muista huutaneeni yhtään kertaa, mutta olin kuulemma punainen kuin keitetty rapu. Hommassa meni niin kauan, että oli kaikki voimat vaan loppu eikä puhuakaan heti voinut. Henkilökunta oli todella hienoa ja asiantuntevaa. Mutta jos tarvetta huutamiseen on, niin huutaa on varmasti pakko. Keho löytää ne keinot, mikä tilanteeseessa voi auttaa. Jokainen solu kehossa on auttamassa lasta maailmaan.
Itsekin kovasti olen ihmetellyt tuota huutamista etenkin ponnistusvaiheessa. Eihän siinä voi huutaa, kun pitää keskittyä ponnistamiseen. Omassa synnytyksessäni kyllä ähisin ja puhisin ja päästin varmaan tosi eläimellisiä ääniä ponnistaessa, mutta huutamaan en olisi samalla pystynyt. Naapurisaleissa kiljuttiin välillä kurkku suorana :D Kohdunkaulanpuudutteen ainoastaan sain ja vaikutus loppui kyllä jo ennen ponnistusvaiheen alkua, joten paineen ja kivun kyllä tunsin.
Avautumisvaiheesta voin sanoa sen verran, että se oli mukavaa. Supistukset olivat siedettäviä ja kohdunkaulanpuudutus vei kivun täysin. Miehen kanssa rupateltiin mukavia ja välillä supistustenkin aikana vitsailtiin. Omalla kohdallani synnytys oli mahtava kokemus. Ponnistusvaihe oli kyllä pitkä ja tuskainen, mutta ei mahdoton.
Hyvin pian synnytyksen jälkeen minulle tuli synnytyskuume ;) Vauva on vielä niin pieni, joten vauvakuumetta ei vielä ole havaittavissa. Loppuraskaus ja synnytys ovat vain niin upeita kokemuksia, että voisin tältä istumalta tehdä saman uudestaan, vaikka edellisestä ei ole vielä aikaa paria kuukautta kauempaa :)
aikanaan sektio joten ei ole omakohtaaista kokemusta.
Mutta olen nähnyt monta synnytystä Sairaala-sarjassa ja ihmetellyt äitien rauhallisuutta ja huutamattomuutta niissä tapauksissa.Ja aina tullut itku kun pieni tullut maailmaan,se vasta hassua on mutta ei sille voi mitään.On jotenkin niin liikuttavaa:)
Itse huusin jokaisessa synnytyksessäni koska jouduin aina paniikkiin avautumisen loppuvaiheilla ja kun alkoi ponnistuttamaan. Siihen aikaan (n.20v.sitten) ei suositeltu kauheasti epiduraalia joten yritin synnyttää kohdunkaulan puudutuksen avulla. Ilokaasua en halunnut ottaa oksennuskammoisena. Jostain kumman syystä jokaisen synnytykseni kohdalla kätilö hävisi jonnekin minua tärkeämpään synnytykseen juuri sillä hetkellä kun puudutus olisi pitänyt laittaa. Siis kolmessa eri synnytyksessä!!!!!!!!! Ensin aina sanoivat että ei voi vielä laittaa kun kohdunsuu ei ole TARPEEKSI auki, sitten kätilöä ei saanut paikalle ja kun vihdoin tuli niin olin jo LIIKAA kuulemma auki. Kiukuttelin kuitenkin ja vaadin siitä huolimatta puudutukseni vaikka olikin kuulemma myöhäistä. No eihän se sitten mitään auttanut ja menin paniikkiin. Kaikissa kolmessa synnytyksesä sama juttu. Joten ei ole kovin positiivista sanottavaa kätilöistä. Loppuajan itkin ja huusin sekä kivusta sekä siitä että minua ei oltu huomioitu vaan aina joku muu synnyttäjä meni edelleni. Kun sitten kolmannen lapsen kohdalla repesinkin pahasti ja kun minua alkoi neulomaan jokin harjoittelija liian pienellä puudutuksella niin itkin ääneen siitäkin kivusta niin kokeneempi kätilö siihen tokaisi että "nää äidit on joskus niin kauhean herkkiä"!
Minulla on 3 sectiota takana, mutta ekaa yritettiin sinnikkäästi kyllä alakautta...
Voi kertoa, että minulta saa vaikka tylsällä puukolla irrottaa käden ja se ei varmasti satu yhtä paljon kuin se, kun työntöpoltot alkoivat ja odoteltiin kohdunsuun avautumista...
Varmaan huusin ja kirosin ja v****uilinkin. 5 tuntia odotettiin, että kohdun suu avautuisi. Eipä auennut, ei. Työntöpoltot alkoivat kylläkin ja voin kertoa, ettei minuun koskaan sitä enen tai sen jälkeen ole sattunut.
Kyllä nykyisellään saa aikamoiset kivut lyödä päälle, että alan valittamaan.
Kipu on todella subjektiivinen kokemus. Jos kahta ihmistä lyödään yhtä lujaa vasaralla, on varmaa että toista kuitenkin sattuu enemmän ja toista vähemmän.
Huutaminen on muuten vapauttava kokemus.
Samalla voitaisiin keskustella siitä, miksi toiset ääntelevät seksin aikana ja toiset eivät. Onko sillä hiljaisella sitten surkea orgasmi? ;)
Eli joku huutaa ja joku ei. Toista huuto helpottaa ja toista ei. Toinen kokee äänen käytön alentavana ja toista se voimaannuttaa. Niin se vaan on.
Itse synnytin 20 minutissa :)
Kipulääkkeitä ei ehditty antaa, ainoa mitä sain oli ilokaasu supistuksiin, ja sekään ei oikein tuntunut auttavan. Ja kyllä, minä huusin, ja kovaa. En tiedä miksi huusin, se tuntui ehkä jotenkin auttavan. Vittumainen en kuitenkaan ollut.
"Kaikki ei sitä pysty/halua noudattaa, mutta kaikille niin on neuvottu."
Minulle kyllä sanottiin että huuda vaan jos haluat...