En väitä olevani täydellinen mutta elämäni aikana minulla on mennyt paljon kaverisuhteita pilalle syystä ja toisesta. Olen keski-ikäinen nainen 43.v. ja yksinäinen vaikka avomies on mutta se on eri asia kuin olisi joku naisystävä jolle puhua. En tiiedä olenko liian herkkä koska olen menettänyt kavereita. JOskus nuorempana parikymppisenä oli paljonkin kavereita. nyt kun näitä juttuja lukee niin nuoret ovat hyvin yksinäisiä nykyään. Muutaman kaverin menetin kun he arvostelivat ulkonäköäni hiukan varmaan heidän oman itsetunnon pönkittämistä. Heille yritin olla ystävä mutta en sitten jaksanut enää heidän arvosteluaan ja toinen heistä oli sellainen että olin vain hätävarakaveri. Onhan näitä...ja olen miettinyt että olenko ollut liian kiltti ja minulle on saanut kenkkuilla miten vaan ja sanoa mitä vaan...en tiedä. Myös tietysti oma käytös on mietityttänyt ett'ä mitä olen pahasti sanonut mutta olen aina yrittänyt olla lojaali kaikille. Onko täällä muita vähän samanikäisiä kuin minä jotka ovat menettäneet kaverinsa ja Ovat yksinäisiä?
MInkä ikäisiä yksinäisiä täällä on?
keski-ikäinen,.m
1194183
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 6 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 119
Vanhimmat
ja minä olen myös nainen, melkein samanikäinen kuin sinä (44v.). Minulla tosin ei ole ollut koskaan kauheasti kavereita tosiystävästä puhumattakaan mutta haaveilen sellaisesta edelleen. Olen myös avioliitossa. Olisi tosi mahtava jos olisi likkakaveri jolle jutella kaikista mahdollisista asioista ja jota saisi kuunnella. En usko että koskaan on liian myöhäistä tutustua ja solmia uusia ystävyyksiä. Olisi kiva jutella sinun kanssa tarkemmin, vaihdettanko meiliosoitteita? Missäpäin muuten asustelet?
Täällä kolmas suht saman ikäinen, mutta sinkku nainen. Kun lukaisin otsikon ajattelin, että varmaan parikymppisiä kaikki... Jotenkin yllättävä alku ketjulla.
Olen länsirannikolta. KIrjoittelen muutaman päivän päästä enemmän kuulumisia kun nyt on vähän huono aika. Kiva tosiaan vielä kuulla että minunkin ikäisiä yksinäisiä löytyy täältä. Mistä päin sinä olet?
Minä olen Hämeestä Tampereen suunnalta, mehän ollaan aika lähellä toisiamme :) Kirjoittele kun ehdit, olisi kiva kuulla ja jutella lisää.
Hei taas! Vai Tampereen suunnalta olet,joo meidän välimatka on sitten n.150 kilsaa. joskus matkoilta kun on tavannut vaikka jonkun pariskunnan ja tutustuttu kaveruuden merkeissä niin huonolla tuurilla aina välimatka on niin pitk'ä että ei sitä tule kylässä käytyä,tarkoitan nyt jotain 300 kilsaakin. Onhan se tietty itsestä kiinni miten aktiivinen on pitämään yhteyttä vaikka välimatkaakin on. Tosiaan tehtiin tuossa Tallinnan reissu avokin kanssa että on sentään jotain missä voi käydä kun niitä kavereita/ystäviä ei ole missä voisi käydä esim.kylässä. Ihan piristävä hotellimatka oli. Oletko sinä muuten työelämässä? itse olen nyt työttömänä,mutta kyllä nämä päivät jotenkuten menee,samat rutiinit. Kaksi kissaa on ja ne ne parhaat ystävät ovat. Kerro sinäkin jotain itsestäsi,olisi ihan kiva kuulla muidenkin yksinäisten ihmisten arjesta ja muutenkin jutella.
Olen 31 vuotias, aika juniori siis. Kaipa täällä nuorempiakin on. Kymmenisen vuotta sitten oli vielä kavereita, mutta taidan olla aika sulkeutuvaa, epäsosiaalista tyyppiä, ja kontaktit vain kuivuivat kokoon, kun ei vain jaksanut panostaa suhteisiin joista ei tuntunut irtoavan mitään; eikä vika niistä muista löydy: tylsistyin vain omaa tylsyyttäni muiden seurassa ja pakenin.
Nyt olen yksinäinen.
nimim. orpo-piru-helvetissä
Olen sosiaalinen luonne ja pidän ihmisten parissa olemisesta. Minulla on lapsuuden ja nuoruuden ystäviä, joita tapaan kyllä viikottain aikataulun salliessa ja juttelen heidän kanssaan puhelimessa. Siltikin tunnen, että olen yksinäinen. Nuorena ystävien kanssa olimme kuin paita ja peppu, mutta nykyään se että toiset ovat jo perheellisiä ja että ystäväni eivät asu lähellä (vaan n. 30 km:n päässä) erottaa meitä. Ei ole varaa ajaa joka päivä tapaamaan ystäviä. Lisäksi tuntuu siltä ystävyys on aika yksipuolista.Lisäksi olemme kiinnostuneita ihan erilaisista asioista. Saan kyllä tuttavia harrastuksista ja työpaikoilta, mutta niistä ei yleensä kasva pysyviä ystävyyssuhteita. Ja yleensä harrastuksen loppumisen myötä, myös yhteydenpito on loppunut. Mikähän mahtaa olla itsessäni vikana, kun olen yleensä se osapuoli, joka ottaa yhteyttä, mutta ystävät/tuttavat eivät niinkään soittele minulle ? Yksi ystäväni asuu kyllä lähellä, mutta hänelläkin on lapsia, joten hänellä ei ole aikaa. Häntä pidin vielä viisi vuotta sitten parhaana ystävänäni, mutta välit viilenivät kun hän sai lapsen. Olemme kyllä vieläkin ystäviä, mutta ystävyys ei vain ole samanlaista kuin aiemmin. Kaikki ystävyyssuhteeni ovat jotenkin muuttuneet nyt aikuisina tai siis tuntuu, että ihmisillä ei ole samalla lailla aikaa/kiinnostusta ystävyyssuhteen ylläpitoon kuin nuorena.Lisäksi olen parisuhteessa, jossa mies tekee matkatyötä, joten parisuhteessakin olen aika yksinäinen.Sielunkumppani/ystävä joka olisi kiinnostunut samanlaisista asioista, kun minä puuttuu. Mieluummin samanikäinen ihminen kuin minä eli 34-vuotias, koska työelämässä tapaan kolleegoita ja meitä yhdistää yhteinen ala ,mutta suurin osa on itseäni 15-20 vuotta vanhempia naisihmisiä. Tunnen olevani vanha sielu nuoressa ruumiissa,koska tulen hyvin toimeen näiden vanhempien naisten kanssa.
Tilannepäivitys:
34 v nykyään.
Olen 67 v yksinäinen,ei ole kuin yksi sisko jolle en halua puhua
kaikesta.Kaipa sitää pitää puhua papin kanssa.Heille olen puhunut aikaisemminkin.
Ei ystäviä. Puhelin jos soi niin siellä on joku joko Enirosta tai jostain hyväntekeväisyyskeräyksestä. Postia tulee lähinä Elisalta ja Fortumilta. Sähköposti on joko työhön liittyvää tai jotain viagra-mainontaa.
Yksinäisyyteni ei ole muiden ihmisten syytä. Olen aina tuntenut olevani tiellä ja vähän kuin muille lastina, joten välttelen itse ihmisiä. Joskuva vaan miettii, että minkälaista se elämä olisi, jos siinä olisi ihmisiä, naurua, hyvää tahtoa, kosketusta, mutta sitten sitä sulkee sen oven ja keskittyy johonkin siedettävämpään.
Tässä taas 40v yksinäinen m jolla myös hyvin vähän oikeita ystäviä. Sitä vain on ajautunut kaikesta sivuun vaikka tästä olotilasta ei intoa saa. Jostain syystä kontaktiyritykset aina kuivuvat kokoon, syytä en edes tiedä. Ilmeisesti ympärilleni leviää kauas jo sellainen epätoivon ja outouden merkki.
Viihdyn hyvässä ryhmässä ja puhettakin riittää, päältäpäin kaiketi karkotan kaikki pois. Vaikea selitys mutta tulipa jotain...
17 vuotta olen ja yksinäinen
Uunituore 18 vee.
19 v. tyttö tampereelta. kaipaa seuraa jonka kanssa viettää vapaa-aikaa, käydä kahvilla ja juhlimassa.
Kun lopetin alkon käytön, loppuivat myös ihmissuhteet, ainoat sosiaaliset kontaktit tulevat työn kautta, mutta muuten olen yksin.
19v rockhenkinen poika joka kärsii sos. tilanteiden pelosta täällä. :P
34 v. nainen anonyymisti täällä omasta tahdosta
yksin omasta tahdosta
34 v, mies kuittaa... Sama vika täälläkin elikkäs itse haluttu tilanne tämä oma rauha. Toisinaan vähän orpoa, mutta kyllä se siinä menee kun peiliin vaivautuu katsomaan.
15 vuotias
vasta 14. Tosin tänä vuonna 15
ja yksin yksin yksin aina yksin. Olen kyllä yrittänyt etsiä ystävää mutta eipä kukaan ala mun kanssa.
Hei! olen aloittaja ja olen vuoden nuorempi sinua ja yksin myös ja kuten jo kirjoitin tuo avokki ei paljon auta asiaa,hänellä on ne omat juttunsa. Oletko sinä muuten parisuhteessa? olisi itsekkin kiva saada ystäviä....
Olen eronnut monta vuotta sitten. Siitä se yksinäisyyskierre alkoikin.
Hei! ovatko sukulaiset siis tavallaan hylänneet sinut eron myötä? Olimme tänään avokin veljen lapsen synttäreillä ja en osaa kenenkään kanssa jutella koska missään kylässä en käy kun ei niitä ystäviä ole..tunnen itseni aina aika vaivaantuneeksi noissa kekkereissä. Avokin sukulaiset ovat vain ja ainoastaan sukulaisia että sen koommin en ole muuten tekemisissä.
24v
Mä oon keski-ikäinen nainen ja kovasti joutunut miettimään viime vuosina tätä yksin kontra seurassa ja yhteydessä oloa. Miten ihmeessä elämä niin vaihtelee tässäkin asiassa? Oon ikisinkku, ilmeisesti, ja elämäni keskivaiheen vuosina (tosin en tiä, kauanko elän!) mulla oli monia eri ystäviä, useimmat samaa sukupuolta. Tapasin heitä vuorotelleen sekä viestitellen, puhelimessa keskustellen. Aika kului hyvin ja elin yksin enkä kärsinyt siitä, paremminkin tarvitsin lepokeitaita omaan olooni pääsemällä. Nuorena ja nuorena aikuisena olin kovin yksinäinen. Onnistuin sitten kuitenkin löytämään lukumääräisesti monia ystäviä, joiden kanssa keskustella ja pitää yhteyttä. Tietysti jotakin muutoksiakin ihmissuhteissa aina tapahtuu, joku tulee ja joku menee, se lienee ihan luonnollista. Mutta jokin vakio meillä ihmisillä lukumääräisesti pitäisi ihmissuhteissa olla, sellaisissa, joista voi sanoa, että 'ystävä'.
Nyt on taas kaikki erilailla, huonosti, umpikujassa. Olen ihan autiolla saarella. Ihmiset muuttuvat? Oletteko ajatelleet sitä, että se toinen muuttuu sekä minä muutun, ja voi käydä niin, ettei enää olekaan niin yhteistä, ei henkilökemiat olekaan enää niin hyvät, mielenkiinnon kohteet, harrasteet, ajankäyttö saattaakin muuttua kummalla-jommalla tai molemmilla niin, että kerta kaikkiaan - kaikki entinen on mennyt, ei löydy enää mitään. Jotkut ystävistä menevät naimisiin, jotkut muuttaat paikkakuntaa. Sellainen vaikuttaa.
Varsinkin olen ihmetellyt sitä, että aikoinaan kunkin ystävän kanssa puhuttiin kamalan paljon (tiedätte naiset, puheliaat!, pohtivaiset), mutta nykyään ei olekaan enää asiaa?? Ihan kuin kaikki olisi jo puhuttu puolin ja toisin, samoista aiheita ei löydy. Pinnallisuus, small talk, ei kiinnosta. Voiko asiat loppua? Mulla ei oikein ole kerrottavaa ja annettavaa, siitä kärsin. Mielestäni se on jotenkin yhteydessä siihen, että nyt olenkin ihan yksin. Varsinaisesti ei ole riitoja ollut, mutta ystävieni kanssa vähitellen jotenkin etäännymme ja asiat vain loppuvat. Mitä tämä tämmöinen on ?! Olen tilanteessa, että tarvitsi löytää edes yksi tai mieluummin muutama naisystävä (miehetkin tervetulleita!), jonka kanssa vaihtaa kuulumiset ja käydä vaikka lenkillä tms. Olen ihan pudonnut kuin nalli kalliolle. Aika ahdistavaa ja pelottavaakin, sekä tyhjää. - Kirjoitankos sekavasti, sorry. Mut ku ei ole hyvä olla nytkään, on kovin irrallinen ja yksinäinen, ihan turha olo. Ei voi kenenkään kanssa vaihtaa edes tavallisia asioita, syvällisistä ja läheisistä asioista puhumattakaan. Eiköskään ihminen voi elää ilman peilausta toiseen ihmisyksilöön!! Karmeeta, me. (Kiitän kuuntelusta.)
iltaa kaikille yksinäisille! ajattelin kirjoittaa koska onhan tämäkin hieman terapiaa yksinäisyyteen. Avokiltani saan kuulla kun en missään käy ja ketään ystäviä ei ole. Miehet ei taida ymmärtää mitään eikä heidän kanssaan voi keskustella ainakaan järkevästi. Jos on yksinäinenniin on...ei niitä ystäviä niin vain saa. Huomenna mennään avokin veljen lapsen synttäreille ja avokki tuossa sanoi hieman humalassa ivallisesti että "on hyvä että sinäkin pääset joskus johonkin kun et missään kylässä käy". En jaksa humalaisen ihmisen juttuihin kommentoida sen enempiä. En tosiaan niin kauheasti aina tästä yksinäisyydestä nautikkaan,siksi juuri tänne kirjoittelen ja olisi täältä kiva saada ystäviä.terv. keskustelun aloittaja.
Voih, on sinulla masentavia vaikutteita kyllä. Sinun ja muutamien muiden kommentoineiden kautta olen tajunnut yhä paremmin, ettei autakaan mitään, että on elämäntoveri ! ?
Ihan yksinään elävä yksinäisyydestä kärsivä usein "kahdehtii", jos ja kun jollakin on edes elämäntoveri, jonka kanssa jakaa päivittäin jotakin. Näin kun asuu yksin, voi mennä päiväkin puhumatta sanaankaan ja se on jo vaarallista, ei hyväksi. Mutta? Teillä, joilla on toverit, ei näytä olevan mitenkään helpompaa, vähemmän yksinäistä? Mikähän tämä juttu on? Miten Te ajattelette, kummassa roolissa olemme enemmän tosi yksinäisiä, yksin eläessä vai elämäntoverin kanssa eläessä mutta ilman ystäviä? Mä en oikein tajua tätä asiaa...
huomenta! juu näin se. Olen silti yksin vaikka tuo ukko tuossa onkin ja kun me ollaan jo ikuisuuksia oltu yhdessä niin ei meillä ole enää mitään yhteistä. Mua harmittaa se kun tunnen että avokki säälii minua. Ei hän tiedä minun elämästäni mitään oikeastaan,hän käy töissä menee omia menojaan käy jääkiekkopelejä katsomassa ym...tuntuu joskus että avokki hieman piikittelee minua kun olen ilman ystäviä. Kiva kun saa tänne kirjoitella mietteitä toisten kanssa. Katsoitteko aamusydämellä ohjelmaa? minulta jäi alku katsomatta mutta siinä oli kaksi yksinäistä jotka olivat sairastuneet yksinäisyyteen.
En katsonut Aamusydämellä. Ähh, ehkäpä etsin kohta, jos se on Areenassa tai Katsomossa tai... ?
Kirjoitit, että kun 'olette ikuisuuksia olleet yhdessä, niin teillä ei ole enää mitään yhteistä'. Mua kiinnostaa tuo seikka, että noin päin voi käydä, kun ja vaikka onkin miehen löytänyt. Meikäläiset kun usein haikailee kateellisinina tosiaan, että kuka milloinkin on kuitenkin löytänyt Jonkun Elämäntoverikseen. Luulen/luulemme, että se olisi jotenkin parempi tilanne kuin tämä totaali yksinelo. Hmmm?
Vertaan tilannettasi siihen, että mulla on kyllä ollut paljonkin, monenlaisia ystäviä/kavereita, joiden kanssa puhua tunti tolkulla ja joita tapailla kahvilassa. Tosin yleensä yhtä kerrallaan. Mutta nyt minulla on kaoottinen olo siksi, että asiat ovat loppuneet. Koen myös, ettei enää ole mitään yhteistä, ei mitä puhuisi. En olisi ikinä uskonut, että jutunaiheet voivat loppua! Mitä tämä tämmöinen on. Voiko olla niin sinulla kuin minullakin että asiat loppuvat ja läpeensä kyllästyy jo toiseen, siinä ei ole enää mitään mielenkiintoista, siis ees kuuntelemisen kannalta. En tarkoita tätä yksipuolisesti, vaan tosiaan, Mihin se vuorovaikutus häviää!!?? Tiätsä, ei ole kiva, että sulla on yksinäisyyden tuska myös, mutta se jotenkin lohduttaa mua ja yhtä muuta yksin elävää, että sullaKIN on tommonen olo.?
Heip! Kiitos vihjeestä. Mulla on tässä nyt menossa Aamusydämellä-ohjelma Areenasta, aiheena yksinäisyys. Tosi-hyvä ja ainutlaatuista melkein, että pantu tämä aiheeksi, eikö.
Toinen ohjelmasuositus, joka liippaa vähän tätä aihepiiriä: viimeisin A-Zoom. Siinä kerrottiin ihmisten umpikujista ja toivottomuuksista, sekä jenkkilässä että meillä. Aiheena, miten saada apua, yms. Haastattelussa myös Pekka Sauri. Katso Areenasta.... (lähetettiin perjantaina).
Olen ollut yksinäinen jo vuosia - avioeron myötä lähti ystävät ja sukulaisetkin käänsivät selkänsä..
Tähänkin tottuu. Viikolla on töissä helpompaa, mutta kyllä nämä yksinäiset viikonloput masentaa. Harmittaa sekin, että tulee tissuteltua vinkkua, jotta tulis parempi olo.
Olen naimisissa ja lapset maailmalla, yksinäisyys on vain syventynyt näin vuosien kuluessa. En ole tällä hetkellä edes töissä, nekin sosiaaliset suhteet jää puuttuman elämästä. Miehellä on aika paljon omia harrastuksia ja tuntuu ettei ole enää mitään yhteistä. Taidan olla niin jumissa etten pysty eroamaankaan.
Olisi kiva vaihtaa jonkun kanssa näitä "naisten" ajatuksia. En sentään haluaisi vielä olla elävänä kuollut.
Joka ilta nukkumaan mennessä iskee paniikki, puolet elämästä jo takana ja yhä vaan yksin, ja mahdollisesti vielä neljäkymmentä yksinäistä vuotta edessä.
Tuliko sinulle nyt tuommoinen mieleen! Ei se välttämättä noin mene. Pää pystyyn! Itse en muista sinun ikäisesi ollessani, että olisin ollut noin varma, miten asia lopulta tulee päätymään; kyllä minä jatkuvasti 'yritin' ja toivoin muutosta tilanteeseeni! Sanoisin että ihan tänne asti olen kuitenkin ollut epävarma, että tulenko jäämään yksin vain onko jossakin kuitenkin Joku. Älä 'tuomitse' itseäsi tuohon yksinäisyyteen, ota kaikki optimismi kehiin! Miksi olet noin varma?
20 vuotta
.. siis täällä yksinäinen pohjoisesta päin, 29v. nainen. On muutama ystävä, ei miestä ja joskus voi mennä viikkokin ettei tule edes puhuttua kenenkään kanssa puhelimessa.. ja kun ei ole töissäkään niin, aika lailla masentaa.
eikä ole yhtäkään kaveria. Olisin onnellinen jos olisi edes 1.
Masentavaa...
samat sanat, ei kavereita (viimeiseen 3 vuoteen...)
Haluisin tutustua suhun :)
26v
Lievää masennusta ja alko ongelmaa takana. Onneksi alkoi pelottaa tulevaisuus sen verran, että olen suuntaamassa ylöspäin.
20v Tampereen seutuvilta. Jonkin sortin lievä masennus, ehkä ylidramatisointia joka johtuu heikosta itsetunnosta. Ujous ja kariutuneet ystävyyssuhteet, tuntuu nykyään vaikeammalta hankkia ystäviä, kavereita kyllä on, mutta ei ystävää jolle purkaa murheita tai viettää laatuaikaa kahvikupposen äärellä tai muuten vaan hengailla. Töissä en osannut tutustua oikein ihmisiin, ehkä se oli se vähän korkeempi ikä-luokka joka siellä oli härdäämässä. Toivottavasti muutosta tähän kun keksii vaikka jonkun uuden harrastuksen. :)
Olen 43-vuotias hoitaja turusta. Minulla ei ole työnulkopuolisia ystäviä lainkaan. Ystävyys suhteet katkesi jotenkin vuorotyön alettua. En tiedä onko kyseessä saamattomuuteni vai olenko jotenkin epäsosiaalinen yksilö? Töissä olen iloinen ja positiivinen sekä sosiaalinen mutta vapaa-ajalla melko sulkeutunut ja omissa oloissa makaava perheenäiti. Olisihan se mukavaa, kun olisi ystäviä myös vapaa-ajalla mutta ei vaan jaksa tehdä asian eteen yhtään mitään.
Olen yksinelävä keski-ikäinen, joka nykyään myös kärsin siitä, ettei voi jutella ja jakaa asioita läheskään niin paljon toisen ihmisen kanssa kuin haluaisi, eli kärsin yksinäisyydestä.
Kokemuksesta tiedän sen, että vuorotyö on viheliäinen juttu, myös ystäville. Minä olin säännöllisessä päivätyössä elämäni parhaat vuodet, mutta minulla on aina ollut kaksi hyvää ystävää (eivät tunne tosiaan), jotka kumpikin vuorotyössä. Vieläkin heidät tunnen okay, mutta muistan nuo nuoremmat vuotemme, kuinka vaikeaa oli minulla ystävänä kummankin kanssa, kun aina minun piti hyppiä heidän vuorotyörytminsä mukaan. Olin tuohon aikaan kiltti ja myöntyväinen myös ystävänä ja aina laitoin etusijalle, milloin toiselle sattuivat vapaat päivät. Aina puhelimessa ensin piti käydä läpi ystäväni iltavuorot, nukkumapäivät, ja sitten sopia, josko heidän vapaapäiviinsa mahtuisi tapaaminen. Tästä jo huomaa, että minä laitoin omia asioitani syrjään, sovittelin ja peruuttelin asioitani, jotta vain sain toisen ja toisen kanssa yhteistä kahvittelu- ja ulkoiluaikaa, keskusteluaikaa. Näinkään päin katsottuna vuorotyö ei ole kivaa. Monesti tuntui/tuntuu siltä, että he käyttävät/käyttivät minua vapaapäiviensä tyhjyyden täytteenä. Työ ymmärrettävästikin täyttää heidän elämänsä sekä vie voimansa, ja kun tulee vapaata, tarvii saada vaihtelua. Noh, mulla useinkin saattaa olla jotakin sovittua tai sitten muutoin psyykkistä tms. jaksamattomuutta justiinsa heidän vapaapäivinään tai lomaviikkoinaan. Mä sitten joustin.
Mitä me voimme sille, että vuorotyö on viheliäinen juttu ystävyyssuhteille ja työntekijän omille harrastuksillekin. Halusin sinulle vain muuten kirjoittaa tämän ystävän näkökannan, kun ystäväni on vuorotyössä. Ei kivaa. - Sydämestäni toivon, että kuitenkin löydät ystävän, jota voisit vapaapäivinäsi tavata. Kyllähän se jotenkin järjestyä voi.
Hei taas kaikki yksinäiset! olen ketjun aloittaja. Olen vähän samankaltainen kuin sinä nimimerkillä "hoitaja". Nyt olen töissä muutaman viikon sijaisena ja siellä ainoat kontaktit ihmisiin,eli työkaverit mutta kun vain ja ainoastaan työkamuja. En heitä kunnolla tunnekkaan koska työpaikkaa joutuu sijaisuuksien takia vaihtamaan. no kuitenkin. Onkohan sitä tässä iässä vaikeaa lähteä hakemaan ystäviä? itse olen ainakin niin moneen kaveriin pettynyt että ehkä senkin takia ei saa aikaiseksi mitään. Silti kaipaan juttukaveria...olenkohan itsekkin epäsosiaalinen,ehkä.....nyt taidan korkata pyhäpäivän kunniaksi siiderin ja laittaa saunan päälle.Kertokaahan kuulumisia yksinäiset..
melko yksinäinen tyttö Rovaniemellä.
Asun kumppanini kanssa, mutta pohjimmiltaan olen yksinäinen. Olisi mukava jos olisi joku jonka viereen istua ruokalaan, jonka kanssa lähteä koulusta, joku jolle puhua päivisin. Tällä hetkellä ei ole ketään.
Yksinäinen. Tänäänkin ihan yksin koko päivän. En jaksa tätä... Tuntuu, ettei elämällä ole minulle mitään annettavaa. Onneksi minulla on sentään lapset, ilman heitä en tiedä mitä tekisin.
Ikää on vielä hetkisen 26. Kohta taas se aika kun ikä vaihtuu ja on vuoden lähempänä kuolemaa. Aika jolloin huomaa tosissaan kuinka yksinäistä elämä on kun onnitteluja ei tule..
ILtaa! minä ainakin onnittelen sinua.,..hyvää syntymäpäivää!!
Juu, onnittelut JohnDoe82:lle synttäreiden johdosta :)
Itse viestiketjun aiheeseen kommentoin sen verran, että olen 24-vuotias jätkä etelä-Suomesta ja tämä yksinäisyyden kirous vaivaa meikäläistäkin.
Jos avaan tarinaani vähän enemmän, niin se, miten olen päätynyt yksinäisyyteen, on monen tekijän summa. Merkittävin syy taitaa olla se, että lapsena ja teini-iässä minä kypsyin poikkeuksellisen myöhään fyysisesti ja henkisesti, ja jossain vaiheessa minä yksinkertaisesti putosin ikätovereideni kelkasta. Siinä vaiheessa kun muita alkoi kiinnostaa kylillä hengaaminen ja baarielämä, niin minulla oli vielä muut kiinnostuksen kohteet. Lisäksi kun olin vielä vähän lihavan puoleinen ja luonteeltani ja ulkonäöltäni olin "nörtti", niin katastrofi oli valmis.
Nykyään niitä syitä, miksi aikoinaan syrjäydyin, ei varmaan ole enää olemassakaan. Kuntoilen paljon, ulkonäköni on ihan riittävän hyvä ja nykyään se hauskanpito kiinnostaa minuakin. Suuri ongelma on tietysti se, kun menneisyydestäni johtuen minä tuppaan olemaan vähän ujo ja varautunut, enkä näin ollen ole hyvä tutustumaan uusiin ihmiseen. Siitä kuitenkin olen varma, että sopivassa seurassa ja ympäristössä minä pystyisin olemaan ihan hyvä tyyppi muiden seurassa. Mutta milläs ilveellä minä sen pääsen kenellekään todistamaan, onkin sitten vuosisadan kysymys. :/
Joka tapauksessa haluan uskoa, että kun tarpeeksi pitkään taistelee, niin jossain vaiheessa se yksinäisyyden kirous antaa periksi...
No, mulla on aina ollut ystäviä, ja parhaita sellaisia. Olen 27-vuotias, ja mulla on käynyt vaan ihan simppelisti huono tuuri. Mun parhaat ystävät ovat nyt kuolleet. Ikävä on suuri, ja edes se ei auta, että mulla on mies ja lapsi. Olen aina vaan ollut sellainen ihminen, että keskityn muutamaan ihmiseen kerrallaan.. Ja todellakin, huonoa tuuria on ollut, kun juuri ne minun parhaat ystävät nyt lepäävät kylmässä maassa, kaipuuni ympäröimänä. Elämä on.
Olen kohta 44-vuotias, tällä hetkellä työtön kotiäiti. Yksinäisyys on kiusannut minua lähes koko aikuisuuden ajan. Tarkoitan yksinäisyydellä nimenomaan sitä, että pysyviä, hyviä ja todellisia ystävyyssuhteita ei ole syntynyt. Kaikki kouluaikaiset ja työaikaiset ystävyydet ja kaveruudet ovat hävinneet aikaa myöten. Olen myös kyllästynyt olemaan se, joka ottaa yhteyttä vanhoihin ystäviin. Jos yhteydenotto on minun varassani eikä toinen osapuoli tee mitään sen hyväksi, silloin ei mielestäni ole kysymys enää molemminpuolisesta ystävyydestä. Koen nyt työttömänä ollessani yksinäisyyden entistä ahdistavampana. Työssäollessa ei ollut aikaa eikä oikein jaksanutkaan lähteä etsimään uusia ystäviä eikä pitää yhteyttä vanhoihin. Siinä tultiinkin taas uuteen ongelmaan. Mistä löytää uusia ystäviä? Olen käynyt erilaisissa harrastuksissa ym. mutta olen huomannut että sinnekin mennään yleensä ystävän kanssa eikä siellä olevilla ihmisillä ole tarvetta ystävystyä uusiin ihmisiin sen paremmin. Tunnen, että tämä yksinäisyys on kuin noidankehä, josta ei pääse irti.
olen vähän samalla jutulla tosiaan kanssasi,tosin olen nyt sijaistöissä joten on hiukan kontakteja muihinkin. Sain eilen tekstiviestin sellaiselta kaverilta josta en ole kuullut ainakaan kolmeen kuukauteen ja se viestikin oli vain "vitsiviesti" joka oli tarkoitus lähettää eteenpäin. En ole viitsinyt pitää itsekkään yhteyttä koska hän olettaa että vain ja ainoastaan viikonloppuna hänen olleessaan humalassa niin voi jutella. Joskus kun soitin hänelle lauantai päivällä niin ei h'ä oikein pitänyt siitä kun ei ollut kerinnyt vielä juomaan mitään,ja silloin ajattelin että antaa olla sitten. Eli,vain ja ainoastaan hän pystyy humalassa juttelemaan kaverina.Olisin joskus myös aikoinaan toivonut hänen kuuntelevan minunkin juttujA mutta hän on kova puhelemaan joten koskaan en saanut suuvuoroa.
minäkin huomannut, olen yrittänyt käydä harrastamassa jne. mutta sielläkin on ns. kaveriporukoita. Olen tullut siihen tulokseen, ettei tällä iällä enää löydäkään ystäviä eikä kavereita, olen siis 38, työttömänä olen ollut toista vuotta, ettei ole edes työkavereista seuraa. Miehellä on omat työt ja kaverit, lapsilla on omat kaverit eikä nyt lapsista muutenkaan olisi sellaiseen seuraan mitä itse tahtoisin. Lenkillekin pitäisi yksi mennä, mutta en kehtaa kun muut kulkee ystäviensä kanssa.
Miksi aikuisena sanotaan tossa kolmenkympin jälkeen on niin vaikeaa saada edes lenkkikaveria saati oikein sydänystävää, olisiko ne pitänyt saada jo eskari-iässä..
Olin todella yllättynyt miten paljon yksnäisiä täällä on! Itse olen perheellinen,työtön. ikää 41...on jossain niitä "kevereita" joskus.Mutta yksin käyn lenkillä tai koiran kanssa.Yksin kierrän kirpputorit,kaupat,kahvilat jne.
Ystävistä muutama on jo kuollut.Moni muuttanut kauas.
Kun sairasttuin itse,niin moni tuttava hävisi ympäriltä.(synnytysmasennus)
Miehen sukulaiset keljuilevat koko ajan joten heistä olen itse hakeutunut eroon.
No tietysti elämä on sellaista touhua,ettei aina edes huomaa kuinka kivaa olisi kun olisi naispuolinen juttukaveri...ja voisihan sitä vaikka puuhastella jotain leipomista tmv yhdessä.
Täällä olisi myös 2 lasta jotka jo yli 10v mutta varmaan hekin nauttisivat jos joku heidän kanssa touhuaisi jotain arkarrellen tai leipoen.
Ulkoilla voi aina...
Onkohan Mikkelin seudulla yksinäisiä....
Pitää tai olisi pitänyt älytä kerätä ystäviä jo silloin, tosin itse en edes eskaria ole käynyt, kotoa suoraan kouluun. Yhden naapurin kanssa käytiin väliin lenkillä ja piti lähteä jumpallekkin, mutta eipä lähtenytkään eikä pyydä kyläänkään kuin silloin kun ottanut alkoholia, minäpä en lähde. Ajattelin, jos ei seurani kelpaa kuin silloin kun hän päissään niin ei onnistu, on muuten riidanhaluinenkin otettuaan. Saa nähdä, ajattelin jotain, taas, yrittää kun muutetaan uudelle paikkakunnalle, mutta saa nähdä.
Olen 3-kymppinen nainen kaakkois-suomesta ja olen jälleen lähiaikoina mietiskellyt, mikä tarkoitus elämälläni mahtaa olla, kun alkaa pikkuhiljaa tuntumaan, ettei sillä ole tarkoitusta ollenkaan.
Olen lähes koko nuoruuteni elänyt parisuhteessa ja nyt kun muutama viikko sitten erosin toisesta vakavasta suhteesta, olen vähän rikki. Ero oli yhteinen päätös, mutta silti olisin voinut sitä ehkäpä vielä pitkittää ihan vaan sen takia, että olisi joku! Ystäviä ja siis ihan oikeita sellaisia (ei mitään serkkuja), mulla on ollut aina, vaan tällä hetkellä voin sanoa, että eipä ole oikein ystäviä; taisin valita ne väärät ihmiset silloin nuorempana. Ei tarvitse olla kuin yksi mätäomena joukossa, joka saa selän takana paskanpuhumisella sen verran aikaan, että muutkin katsovat parhaimmaksi vetäytyä. Näin kävi minulle.
Olen kuitenkin mielestäni ihan mukava, rauhallinen ja toiset huomioonottava ihminen, enkä (kuulemma) ollenkaan pahannäköinenkään.. Alkaa vaan tässä iässä sylettää se, että taas olen ns. lähtöpisteessä. Alle 15 vuotiaana olin kuvitellut elämäni 3-kymppisenä olevan ihan jotain muuta.. Noh, aina ei voi tietää, eikä varsinkaan uskoa. Ja "hienoahan" se on tässä iässä epäillä, että elämän paras aika taitaa olla jo takanapäin. Ystävistä viis, kunhan edes olisi oma kulta, jonka kainaloon käpertyä nukkumaankäydessä!! Mutta mistä sen miehen löytää, kun ei baareissakaan jaksa kauheasti enää ravata, enkä kehtaa treffipalstoillekaan ilmoituksia laitella, niin, siinäpä kysymys, mitä mietin pää tyynyssä joka ilta.
Olen todella yksinäinen..ei ole miestä, ei lapsia, ei vanhempia, sukulaiset ei ole koskaan välittäneet ja niin ei ole kavereita eikä ystäviä...eikä töitäkään tällä hetkellä. Kyllä sitä miettii elämän tarkoitusta, että mitä järkeä mun elämällä on kun ei ole mitään. Tällä hetkellä ajatukset tahtovat olla varsin synkkiä, kun ei todellakaan ole mitään, enkä tiedä miten minä jaksan tulevan yksinäisen joulun, en vaan kertakaikkiaan jaksa..tahtoo pois täältä maan päältä. Kurjaa on vain, kun tietää ettei elämää ole enää tämän maallisen elämän jälkeen, on vaan tyhjyyttä, mutta silloin ei enää elämä satuta... Katkera ja vihainen olen siitä, miksi elämä on kohdellut minua kaltoin, miksi toisilla on niin paljon paremmin.
Olen ollut 6 vuotta ilman AINUTTAKAAN kaveria. Olen 22vuotias.
Vain oman pienen (3hlö) perheeni kanssa jotka myös yhtä yksinäisiä. Sukukin on jättänyt meidät. Kaikki äidinkin ystävät ovat jättäneet hänet, eivät enää edes soittele. Ihmetyttää voiko tällaista olla, ilmeisesti olemme niin vihattuja ihmisiä ettei meidän kanssa kukaan halua olla edes puhelimitse yhtydessä.
Täytyy vaan koettaa pärjäillä yksinään, välillä se ottaa koville kun ei ole ketään kenelle puhua iloista/suruista/mistään asioista, paitsi kaupan kassalle "Moi", siihen se sosiaalinen elämä jääkin. Sosiaalinen verkosto puuttuu, olemme syrjäytynyt perhe. Teen töitä lähes 24h/vrk, kun ei ystäviä ole niin uppoudun töihini. En toivoisi tällaista helvettiä kenellekkään, ankeeta elämää, niin ankeeta ettei mitään rajaa.
ja yksinäisyyden syy on sisäänpäin kääntyneisyys, nuorempana sairaalloinen ujous,
nykypäivänä yksinäisyyden aiheuttaa vuosia kestänyt päihdekierre ja masennus.Kaikki ongelmat
mitä ihminen voi saada kasaantuu yleensä samoihin yksilöihin.
ja tarinani lyhykäisyydessään.. olen herkkä ja ujo ihminen, jonka itsetunto latistettiin jo lapsena.
Ala-asteella vielä oli jonkinlaisia kavereita, mutta yläasteella ei.. olin maalta tullut, huonoissa vaatteissa, ja suureen kaupunkikouluun meno oli minulle järkytys, jonkinlaista kiusaamistakin koin. Jotenkin sulkeuduin kuoreeni (toki olin sen jo kotona oppinut, kun meidän lasten tunteita/tarpeita ei otettu ollenkaan huomioon.. äiti oli masentunut ja sulkeutunut, ja isä huutava raivopää). Opiskeluaikoina oli sairastelua, ja sulkeutuneisuuteni ei auttanut asiaa, että olisin saanut ystäviä.
Opiskeluajoista ei jäänyt siis kavereita.
No sitten tapasin avomieheni (nyt entinen...), jonka kanssa vietin 10 v. Tuona aikana en luonnollisesti tuntenut itseäni yksinäiseksi, hän oli tärkeä, ja on edelleen tärkein ihminen joka minulla on koskaan ollut.
No sitten kävi niin, että hän petti ja jätti.
Nyt olen sitten taas aivan yksin. Yksi kaveri on onneksi, joka joskus tekstailee, ja siskojen kanssa joskus harvoin pidetään yhteyttä.
Mutta suurin osa ajastani menee vain yksin kotona... ei ole ketään niin läheistä ihmistä, sellaista jonka kanssa voisin olla täysin oma itseni. Ja jolle voisi milloin vain vaikka soittaa, tai mennä käymään.
Tuo että avomieheni jätti, on ollut minulle todella vaikea paikka... menetin elämäni tärkeimmän ihmisen ja parhaan ystäväni.
Minä olen kolmekymppinen nainen Pohjanmaalta, ja tunnen myös itseni yksinäiseksi vaikka avioliitossa elänkin. Muutin pari vuotta sitten uudelle paikkakunnalle, mutta ei tämän ikäisenä mistään mitään uusia tuttavuuksia saa näköjään. Kai se olisi eri asia jos olisi lapsia, joiden kautta saisi tuttavia. Nyt en ole työelämässäkään ja tuntuu että ahdistun tähän yksinäisyyteen niin etten saa kohta henkeäkään.
Kirjottelisin mielelläni jonkun samanikäisen naisen kanssa, jos joku haluaa kirjoittaa niin laittakaa osoitteenne tähän viestiketjuun.
iltaa kaikille! olen ketjun aloittaja. Näin se vain on että ei niitä kavereita/ystäviä enää tässä iässä saa niin vain. Tuntuu että mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeammaksi se käy ja en itse pysty enää tekemään aloitetta että saisin kavereita. Tuossa laittelin eräälle entiselle työkaverille viestin mutta ei mitään takaisin ole kuulunut.....antaa olla sitten rauhassa en väkisin viitsi kenenkään elämään sotkeutua. Tiedän että tämä henkilö tekee paljon ylitöitä ja on sinkku mutta jos on kiinnostusta niin ottaa yhteyttä. OLimme joskus yhteydessä ja ja kävin hänen luonaan kylässäkin mutta sitten hänestä ei ole kuulunut mitään..no antaa olla kun on jo tottunut näihin torjumisiin....ei hän mikään kunnon ystävä/kaveri ollut.
19 vuotta vanha. Olen juuri ruvennut miettimään, että tätäkö elämäni tulee olemaan? Siis kotona istumista yksin. Peruskoulussa minulla oli kavereita, mutta vaihdettuani koulua lukioon mentäessä en tutustunut kunnolla keneenkään. Kolme vuotta meni yksin käytävillä haahuillen. Ei tämä minua kuitenkaan lannistanut, ajattelin vain että kävi huono tuuri, ei sattunut samanhenkisiä ihmisiä ryhmääni tai olin väärällä hetkellä hiljaa. Tänä syksynä aloitin yliopistossa ja toivoin että sieltä löytyisi sosiaalinen elämä. Mutta nyt olen täysin samassa tilanteessa kuin lukiossa ja mietin vain että mitä on tapahtunut. Ei voi enää olla vain sattumaa, vika taitaa olla minussa. Onko persoonani niin luotaantyöntävä? Lukio myös opetti pärjäämään ilman ystäviä ja hankkimaan tarvittavat tiedot itse ja muuta sellaista. Tämä voi siis olla osasyynä ettei minulle ole enää luontevaa hakeutua ihmisten seuraan aktiivisesti. Tavallaan tämä on ihan helvetin noloa. Enkä edes koe olevani ujo, en pelkää ihmisiä, en vain osaa olla niiden kanssa... Mietin jopa opintojen keskeyttämistä. Mutta katsotaan nyt ainakin edes tämä syyslukukausi loppuun asti.
Olen 4-kymppinen avoliitossa oleva lapseton nainen ja teen vuorotyötä jonka vuoksi (ainakin osittain) koen että sosiaalinen elämäni on kuivunut kokoon. Arkena työ hallitsee ajan käyttöä lähes 100%, en ehdi/jaksa juuri mitään muuta. Viikonloppuisin sitten on aikaa viettää vapaata.
Vuorotyön kiroista jotkut muutkin tässä ketjussa kirjoittivat.
Minulla ei ole juuri ystäviä ja tunnenkin usein itseni yksinäiseksi vaikka rinnalla onkin mies jakamassa elämää. Kuitenkin sitä kaipaa muitakin kontakteja, naisystäviä, joitten kanssa puhua niitä tyttöjen juttuja.
Olisi kiva kun olisi ystävä jonka kanssa käydä kahvilla ja jutustella, kierrellä kirppiksiä tai käydä kävelylenkillä...
Töistäkään en ole juuri ystäviä saanut, kaikki ovat vaan sellaisia työkavereita, vapaa-ajalla ei juurikaan nähdä.
Olen tosi huono menemään mukaan uusiin porukoihin ja tutustumaan uusiin ihmisiin mutta en silti varsinaisesti ole mikään ujo.
Löytyisiköhän tätä kautta uusia tuttavuuksia?
Hämeessä asustelen.
Mä en kanssa tajua, että mikä mussa on vikana. Oon mielestäni sosiaalinen, mukava ja ihan hauskakin. Ja niin, ala-asteella olin koulukiusattu ja minulla oli tuolloin yksi hyvä ystävä, joka muutti pois. Hänen jälkeen ei ole tullut ketään, joka olisi korvannut tyhjiön. Olen tosin poikkeuksellinen siinäkin mielessä, etten tykkää juoda alkoholia. Mikä taas merkitsee tämän ikäisellä ja minun tapauksessani sitä, etteivät kaverit halua nähdä ollenkaan. Yhteen puhtiin pyydettiin paljon mukaan baariin ja meninkin pari kertaa, muttei selvin päin tunkkaisessa baarissa, jossa musiikkia soitetaan kovalla, voi kauheasti jutella. Joten sanoin kavereille, että voisin tavata heitä muissa merkeissä. Eipä ole yhteydenottoja kuulunut, enkä ala itse kerjäämään, (muutaman kerran sitäkin yrittänyt!). Eihän elämä ole pelkkää bilettämistä?!
Nykyään mulla on nettituttuja sieltä täältä, joita joskus tapailen, muttaei se ole sama, kuin että näkisi jonkun kanssa päivittäin.. olisipa joku, joka olisi myös tosiystävän tarpeessa.. voitaisiin aina tehdä jotain. Alkaa todellakin masentaa, kun päivästä toiseen on vaan kotona.... Tulenko loppuelämäni olemaan yhtä onneton ihmissuhteissa vai onko tää ohimenevää? En jaksa enää... :(
Siis aivan kuin olisin itse kirjoittanut tuon tekstin jonka alkuperäinen kirjoitti. Olen todella yksinäinen 43v nainen ja vaikka poikaystävä onkin niin se naisystävä olisi ihana löytää. Aikuisiällä ne hyvät ystävät ovat karsiutuneet jonnekin ja hieman ujona en uskalla uusia solmia. Itsetunto välillä käy aivan pohjalukemissa kun tuntuu ettei sitä naispuolista ystävää löydy jonka kanssa voisi jutella, käydä yhdessä vaikka missä. Tietää että toinen oikeasti haluaa olla ystävä. Asustelen länsi-suomessa. Löytyisiköhän täältä samalta alueelta yksinäistä naista joka kaipaa ystävää?
31-vuotias..perhe on mutta ei ystäviä..oon täältä 02-suunnalta..kyllä se niin menee et vaikka se ikä olis mikä niin se ystävystyminen voi olla vaikeaa..
Täydellistä yksinäisyyttä takana 8 vuotta.
ajauduin pois koulu ja työelämästä sairauksien takia, nykyään olen päihdesairas.
Olen 50 mies, jolla ei parisuhdetta, ei perhettä, en ole edes töissä,
mutta silti pärjäilen yksikseni kohtalaisesti, kunhan on valittamatta:)
täällä 28vee vaikka avomies löytyy niin silti yksinäinen. Avomieskään ei ole sellainen joka kuuntelisi minua saatikka puhu mistään tunteistaan. Oon ollu koulukiusattu ja siitä kaikki kumpuaakin. työttömänä pitkän aikaa jo. pikkuhiljaa puuduttaa tää elämä.
Kyllä vaan, jotenkin yksinäiseksi olen tuntenut oloni lapsesta saakka.
Vanhempieni ainoa lapsi, suvussakaan ei muita lapsia. Ensimmäiset kaverikontaktit tulivat vasta kouluiässä, harrastuksiin tai lasten kerhoihin minua ei viety vaikka niitä olisi ollut kylän keskustassa parin kilometrin päässä.
Alle kouluikäisenä olin päivät yksin kotona, tai siis isoäitini kanssa joka oli hyvin sairaalloinen. Sain tiukat neuvot että miten soitan ambulanssin paikalle jos isoäiti saa jonkin kohtauksen. "Kyllä sinä osaat, iso tyttö !" ( 5-6v.)
Koulusta saamiani kavereita äitini arvosteli aika ankarasti, kaikissa oli jotain vikaa. Koulusta minun piti tulla suoraan kotiin katsomaan isoäitiä, meille ei saanut ketään kavereita tulla suoraan koulusta kylään. Koulukaverit asuivat eri suunnalla ja kauempana kylällä.
Istua nöpötin sisällä kaikki iltapäivät ja alkuillat kunnes vanhemmat tulivat töistä kotiin. Naapurissa asui yksininen vanha pappa, katsoin ikkunasta miten hän köpötteli pihallaan. Kerran ruumisauto haki hänet pois. Olipa se vaan lapselle mahtava paikka asua, että sellaiset virikkeet !!!
Kaverisuhteita oli näistä lähtökohdista hyvin vaikea solmia, olisi koulun jälkeen pitänyt päästä sinne kylälle missä muutkin lapset olivat, leikkikentälle ja urheilukentälle, harrastuksiin. Koulussa muut tytöt olivat läheisiä ystäviä kun koulun ulkopuolellakin tapasivat toisiaan, minä en tavallaan ollut kenenkään kaveri vaikka välitunneilla jossain tyttölaumassa seisoinkin juttelemassa.
Useat vanhempieni tuttavat sanoivat minusta, että olen niin ikäistäni vanhemman oloinen, rauhallinen ja minun kanssa voi jutella kuin vertaiselleen. No eihän minulla ollut kuin vanhoja pappoja ja mummoja ympärilläni, niitä sukulaisia.
En ole koskaan osannut/saanut olla kuin lapset, riehakas ja innostunut, täynnä elinvoimaa.
Joskus kotona minua laulatti ja oli sitä pakkautunutta lapsen energiaakin, saatoin hypähdellä ja lauleskella. isä kielsi heti "Älä hoilota ja pompi siinä!!"
Aikuis iässä perheen perustettuani jäin työttömäksi ja vähän pakosta sitten hoitamaan lapsia kotiin. Mies oli kova harrastamaan, ei juuri kotona viihtynyt. Minä en päässyt ilman lapsia mihinkään kun autokin oli aina miehellä. Keksin harrastuksia ja ilon aiheita siinä kotosalla vaan. Alistuin siihen, että minun elämä on vain kotona ja siihen on tyytyminen. Joskus olin niin puhekaverin puutteessa että ahdisti ihan.
Nyt olen eronnut, lapsista yksi asuu vielä kotosalla. Päivät käyn työssä, mutta eipä sielläkään ehdi sosiaalisia taitojaan hioskella kun on kiire.
Illat touhuan kotihommia ja laitan ajoissa nukkumaan että jaksan taas seuraavan päivän töissä. MInä vain olen ja odotan jotain, huomaan ajattelevani kuin vanhat ihmiset että elämä oli tässä.
Samn asian kanssa paininut,kavereita on mutta silitkin tunnen itseni yksinäiseksi kun joka kerta kun ystäviä kaipaisin niillä onkin muuta ja tietty tämän ikäisenä muilla alkaa olemaan oma perhe joka vie kaiken ajan. Itse olen just täyttänyt 40 vuotta ja olen sinkku ja kaipailen tekemistä ja jutustelua... siki perustinkin facebookin sivuille ryhmän jossa peräänkuulutan yhteishenkeä ja ihmisiä jotka kaipailevat ajatusten vaihtoa,tapahtumia,tekemistä ihan mitä vaan yhdessä... Ryhmäni nimi on: yksinäiset ystävystytään,eikä silti tarkoita että on yksin tai yksinäinen vaan jotain jos kaipailee yhdessätekemistä tai ajatusten vaihtoa,yms. yms.
Kerroppa oletko kiinnostunut ryhmästäni ja mitä mieltä olet ryhmän tarkoituksesta tulekeo s eihan hyvin ilmi??
Olisin kiinnostunut yhteydenpitoon :)
Ei tuloksia haulle yksinäiset ystävystytään. Näin naamakirjassa
40 v. mies. Yksinäinen ollut 30 vuotta. Jonkun pitäisi perustaa jonkinlainen "yksinäisten yhdistys" josta löytäisimme toisemme.
47-v. mies Helsingistä. Harvassapa ne läheiset ovat. Lapsuus-/nuoruuskaveritkin asuvat kaukana. Nyt myös vapaa, kun viinaongelmaton ja savuton mies ei näytä olevan haluttu niissä seurustelukuvioissa.
juu, yksinäistä on välillä. erosin noin puoli vuotta avoliitosta ja sen jälkeen ei ole paljon ollut ystäviä rinnalla. lapset toki käyvät kyläilemässä, mutta muuten saa olla melko rauhassa. Ulkona tulee harvoin käytyä, kun en pidä kanssa viinan kanssa läträämisestä. toki voi joskus pitää hauskaa . Olin avoliitossa miehen kanssa ,joka oli elämässään juonut aika paljon , ja sitte lopetettiin yhdessä viinan kanssa läträäminen. Mutta ei sekään kiva ollut , kun ei saanut koskaan nauttia edes lasia viiniä ,etteikö tullut riita. en ole koskaan mikään juoppo ollut, mutta nauttinut alkoholia kohtuullisesti, silloin tällöin. rakastan luontoa ja siellä liikkumista. teenkin pitkiä kävelylenkkejä iltaisin , ja vapaa aikoinani. Mutta kaverit asuu muualla, eivät ehi käymään, ja en kyllä minäkään jaksa työpäivän jalkeen lähteä kyläilee. Olen kotona iltaisin noin kl 19 aikaan, niin ei huitsita lähtee , muualle kun lenkille. mutta kaikkeen tottuu. Nautin nykyään , kun tulen kotiin , kun saa vaan olla, tehä mitä huvittaa.yksinäisyyttä on montaa lajia. Olen palveluammatissa päivät. Mutta toki olisi kiva jos olis enemmän ystäviä normaali elämässä, eikä vaan virtuualielämässä. Se on niin persoonasta kiinni toi yksinäisyys. On minulla ystäviä ,jotka soittelee, mutta ei ehitä tapaileen kovin usein, kun nykyaikana pitää kieli vyön alla tehä vaan töitä , että selviää jokapäiväisestä elämästä. Mutta totuushan on , että pitäis liikkua ihmisten parissa ja tutustua sitä kautta uusiin ihmisiin. enkä tarkoita kapakoita, vaan ylipäätään olla itse aktiivinen. Mulla on paljon sellasiia hyvänpäivän tuttuja , joiden kanssa voi muutaman sanan aina vaihtaa. Ja työni kautta on paljon sellaisia , jotka tulee vaan jutteeleen mun kanssa, kun ovat myös yksinäisiä. voi, voi kuinka paljon on vanhuksia , jotka ovat aina yksin, ei käy lapset, ei kukaan välitä. minulla on useampi vanhus joihin pidän yhetyttä , joko käymällä heidän lujonaan , tai soitan ja kyselen kuulumisia. on paljon tarjolla vapaaehtoistyötä, jossa tutustuu ihmisiin ja on myös suureksi avuksi jollekkin. itse harrastan tällasta,aiana kun aikaa on.eli en kyllä kauheen yksinäinen; mutta se tuntuu vaan siltä.
18-vuotias ystävätön tyttö ja kaiken lisäksi vielä sinkkukin.
32v., yksinäisessä parisuhteessa, ei muita kavereita eikä juuri harrastuksiakaan.
18-vuotias tyttö, joka on tullut torjutuksi monet kerrat. Taidan olla aivan yksin kuolemaan saakka, mutta mitäs tuosta :) Vähän vaan harmittaa miksi tästä mun elämästä piti tulla näin surkea. Mut niinkuin sanoin, mitäs tuosta...
Täällä 44-vuotias, ajoittaista yksinäisyyttä poteva. Minun ongelmani on autottomuus ja se, että en tunne ketään, joka asuisi edes 25 kilometrin päässä minusta. Tavatakseni ystäviä pitää matkailla puolin ja toisin, pääkaupunkiseudulla, tunti menee helposti matkoihin. Olen ujo, joskin muuten ulospäinsuuntautunut, joten en uskalla mennä minnekään harrastusryhmiin itsekseni. Tämä estää myös punttisalille ja uimahalliin menemisen, tarvitsen harjoittelukaverin mukaan. Vietän suuren osan ajastani yksin, käyn töissä, mutta meillä ei juuri kukaan ehdi jutella toistensa kanssa, sen verran kiireistä yleensä on, kaikki istuvat omissa loosseissaan naputtelemassa.
Kumppani tekee freelancerina keikkatyötä ja menee sinne, missä töitä on. Me näemme, kun sattuu olemaan vapaata. On minulla sentään noin kuusi ihmistä, joita tapaan vuoden mittaan, mutta jos tahdon lähteä ex-tempore elokuviin, ei löydy ketään. Facebookia varmaan voisi hyödyntää, mutten oikein osaa lähteä tähän "lähteekö joku tänään kanssani leffaan" rumbaan. Onneksi on sentään Facebook. Siellä tulee illat chattailtua tuttavien ja satojen kilometrien päähän muuttanaiden tärkeiden ystävien kanssa. :-) Kyllä meitä yksinäisiä siis on, erilaisissa elämäntilanteissa ja eri tavalla yksinäisyytensä kokevia. Itsellä se välillöä tuntuu tosi pahaltakin, kun en osaa yksin lähteä liikkeelle ja kaikki kivat leffat pitää sitten ostaa kotia täyttämään....
18v tyttö ei varmaankaan tule torjutuksi jos etsii yksinäisen miehen.
Mihin sitä tyttökavereit tarvitsee, mies on parempi. Aina kannattaa yrittää.
ja mistähän tää 18 vuotias tyttö löytää yksinäisen miehen? oon ja 18 ja niin pirun yksin.
Hyvä kysymys. Pitäisi varmaan lähteä ulos tapaamaan ihmisiä. Mutta se on vaikeeta ainakin mulle koska musta on tullut erakko nykyään ja en esim. pysty käymään kaupungilla enään. Ja netissäkään en haluis tavata ketään, koska on vähän vaikee luottaa.
Paras vaihtoehto on olla yksin, koska en muuhunkaan pysty. Harmittaahan se vähäsen.
itsekkin 18 vuotias miehen alku ja yksinäinen.
Yllättävän monta nuorempaakin löytyy :o itse oon siis myös 18v tyttö ja niin yksinäinen ja sivistyksestä kaukana kun voi vaan ikinä olla! ..mutta oikeastaan olen jo alkanut tottua tähän eikä kiinnosta edes tavata oikeita ihmisiä koska ei ne tunnu ymmärtävän yhtään mitään..nimenomaan mua ja mun juttuja. Tai sitten mä en ymmärrä heitä. mut on tarkoitettu elämään yksin :s eikä aina kyllä tosiaan ole elämisen arvoista.
26-vuotias mies täällä. Yksi ystävä minulla kyllä on, mutta hänkin asuu eri paikkakunnalla joten yksinäistä on ajoittain. Vakituisessa työssäkään en tällä hetkellä ole, joten päivät kuluvat usein hitaasti. Koskaan en ole myöskään seurustellut ja hieman kyllä masentaa ajatus ikisinkkuudesta, mutta minkäs teet kun on tällainen rauhallinen luonne ja absolutistikin vielä lisäksi. Hyvin vaikeaa tässä iässä enää alkaa opettelemaan mitään treffailukulttuuria kun en ole koskaan sitä oppinut.
Nykyään ei oikein vain jaksa enää edes yrittää tutustua keneenkään tai innostua mistään - mieluiten vain erakoituu kotiinsa, mikä ei kyllä ole ollenkaan hyvä juttu. Mutta helpompaa näin ja tähänkin kyllä tottuu ajan kanssa.
Mies, 40 ja elämä on perseestä. Ystäviä on nykyisin jäljellä vähän ja asuvat kaikki
yli 400km päässä, joten se siitä - tapaamme ehkä kerran vuodessa.
Naiselle olis tarve juttukaverina, kädestä pitäjänä ja vieressä nukkujana.
Ja kyllähän tuo seksikin kelpaisi piiitkän tauon jälkeen.
Ei vaan löydy.
Kelpaisiko nalkuttava noita-akka, vaiko mieluummin sukkia kutova hiljainen hiirulainen?
Ei. Joku missi, malli tai julkkis olisi hyvä. Rikas, kaunis, seksiä tihkuva kissa, jota kaikki kadehtivat. Ja hän olisi mun, vain ja ainoastaan mun. Toki oma mieli täytyy pitää virkeänä ja mennä vieraisiin silloin tällöin.
Sillälailla sitä vaan toisten nimimerkillä feikataan, perkele.
--------------
Ja jos noita-akan tai hiirulaisen välillä pitää valita niin otan jälkimmäisen.
Rikkaus on toissijaista ja kauneus samoin. Molempia saa olla, mutta ei tarvii olla kumpaakaan, jos luonne on kiva.
Vieraissa en käy.
Miten niin tuo on sinun nimimerkkisi? Eihän sitä ole edes rekisteröity.
Niin ja susta on hauska trollailla esiintymällä jonain toisena? Kasva vähän.
Lopeta nimimerkkini käyttö!
On surullista, että täällä kirjoittaa moni yksinäisyydestä vaikka eläisi parisuhteessa. Itse olen oikeasti yksin, mieheni menehtyi kesällä ja liian nuorena, 45-vuotiaana. Hän ehti olla paras kaverini 25 vuotta. En hae seksiseuraa, mutta asiallinen ja älyllinen keskusteluseura olisi välillä tervetullutta. Ehkä joskus eksyn paikkaan, mistä sitä löydän.
18-vuotias poika Turusta. Ala ja -yläkoulussa kiusattiin, muutto toiselle paikkakunnalle. Lievä sos tilanteiden pelko. vapaa-ajat yksin tietokoneella.
Kuulostaako tutulta?
Täällä 41v. avoliitossa, lapsiakin löytyy jokunen ystäväväkin, mutta ei niitä liikaa ole. Jos tunnet samoin,ole yhteyksissä niin jutellaan lisää:)
19-vuotias.
22 w yksinäinen taiteilijahömppä.. kaikki aika menee netissä, piirtäessä tai pelatessa.. olisi edes joku jonka kanssa pelata.
edes koulussa ei ole kavereita.. hienoa istua 4-8 tuntia yksin koneella ja kotiin jatkamaan samaa.
jos löytyy samanhenkisiä tyyppejä niin saa laittaa viestiä. iällä tai sukupuolella tai muullakaan ei oo väliä.
30 mies Tampereelta. Ystäviä ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Kait olen yksinäinen mutta se ei sinänsä haittaa.
26v Helsingistä. Yksin. Nyt. Aina. Ei voi mitään.
http://randomi.fi/videochat/
tulkaa tänne kaikkilla jolla on webcamera.
16v alone
Olen 19v. mies/poika. Yksi kaveri löytyy mutta näemme melko harvoin. Päivät kuluvat ensin töissä ja töiden jälkeen melkein kaikki aika koneella, blääh. Onneksi on koira jonka kanssa tulee ulkoiltua ja lenkkeilyä olen yrittänyt aloittaa viimeaikoina.
29v. Pettynyt ihmisiin ja burgeri. Kerään rohkeutta kiskaista itseni jojoon, mutta toistaiseksi liian pelkuri.
35 vuotias nainen. Ei ole samanhenkistä seuraa tai juttu kaveria. Hyvän päivän tuttuja on mutta ei sellaista ystävää jonka kanssa kävisi ulkona ja esim keikolla kuuntelemassa musiikkia yms.
Kuuntelen paljon musiikkia ja se onkin iso osa arkea, töiden ohella. Myös koiran kanssa ulkoilua.
21v yksinäinen nainen pääkaupunkiseudulta. Ei mulla ole oikeastaan ikinä ollut kunnon ystävää, mutta haluaisin kyllä sellaisen saada. Koulun lisäksi istun vaan yksin kotona. Olis niin kiva löytää joku samanhenkinen ystävä, jonka kanssa käydä kahvilla, leffassa tai vaan jauhaa paskaa muuten vaan.....
Ikää 20 vuotta ja koko tähän astinen elämä yksinäisyydessä.
Kolmekymppinen, itseensä pettynyt, sosiaalisten tilanteiden tumpelo täällä hei! Olen kai jossain määrin päässyt tottumaan yksinäisyyteen, mutten nauti siitä pätkääkään. Vihaan yksinäisiä päiviä. Nuoruus menee menojaan, en ole oikeastaan koskaan saanut nauttia kaveripiiristä ja hauskoista yhteisistä seikkailuista. Eikä tällaista friikkiä kukaan mieskään huoli. Perheestäkin siis turha haaveilla. Ottaisin hengiltä itseni jos uskallusta piisaisi. Aika turhalta tuntuu tämä tallaaminen, nimittäin...
Olen yksinäinen. Ja 37 vuotias kiva mies.
eräs työhullu puurtaja joka on menettänyt myös ne vähäiset ystävät elämästään.
hei!
olen 49v avoliitossa- mutta ei ole ystäviä- joskus lukio aikoina viimeksi
tunnen olevani myös syrjäytynyt- avioero josta kaksi aikuista lasta ja kaksi kouluikäistä- jotka nykyisin asuvat isällään- työelämässä en ole ollut kuin 19-28 vuotiaana- luonteeltani olen empaattinen ja ehkä liiankin kiltti- ja minusta ihmiset ovat usein ilkeitä- etenkin työpaikoilla sen huomaan
onko täällä ketään joka samaa mieltä?
t.49 nainen
23-vuotias yksinäinen mies vailla juttuseuraa Joensuusta
Ei voi olla yksinäinen jos on avomies....vai harrastatteko miehenne kanssa vain yhteisesti seksiä ja ette yhdessä tee mitään muuta???
32- vuotias yksinäinen mies Kuopiosta. Yllättäen mies kun lukee tätä palstaa:) Naisilla on vähintään avokki ja silti yksinäisiä :D
Kirjotan Kuopion seudulta ja toivoisin että otatte yhteyttä näin ensi alkuun sähköpostin avulla.osote on [email protected] ajattelin että laittaisitte viestiä sinne...ja antaisin sitten facebook-sivuille pääsyyn tarvittavat tiedot...ketjun aloittaja ja muut yksinäiset...ottakaa yhteyttä...olen 40 ja risat....etsin facebook-kaveria...ystävää...tuttavaa...juttuseuraa....olen ihan kypsä joutavaan yksinäisyyteen...johon on moniakin syitä...niinkuin varmasti muidenkin yksinäisyyteen...yleensä ottaen pärjään ihmisten kanssa ihan mukavasti...nyt vaan asiat on jotenkin nii n että seuraa kaivataan ja toivotaan ja se kelpaa...laittakaahan viestiä ja jos vaan teillä on facebook-sivut niin aina mukavampi ja helpompi.....
Löytyisikö täältä kunnollista, yksinäisyyttä potevaa henkilöä esim.kirjeen vaihtoon, ehkä ystäväksikin Kanta-Hämeen alueelta?Jos olet keski-ikäinen, hieman alle 50v. ja kaipaat ikäistäsi kontaktia, niin ilmoittele tänne sivustolle, niin laitan e-mail osoitteen, johon ottaa yhteyttä.Itse olen nainen, mutta sinä voit olla nainen tai mies, sillä eihän ystävyys katso sukupuolta. Tämä on yritys löytää ystävyys sellaisen henkilön kanssa, jolta puuttuu ystäviä tai ystävä.
16, ja koko elämänsä koulun hyljeksityin ja oudoin. Olen puhevikainen ja jännitän muita. Hyvin masentunut.
Forever alone: Haluan sanoa sinulle näin vanhempana ihmisenä, että et sinä ole sen oudompi kuin kukaan muukaan.Kuka sen outouden määrittää?Elämässä ei tule vain kaikkien kanssa toimeen eli tarkoitan ettet vielä ole löytänyt sellaista hyvää, samanhenkistä seuraa.Kun alat pitämään itseäsi outona, niin ehkä tämä lisää jännitystäsi.Puhevika on vain yksi vika eri vikojen joukossa, ei se määrittele sitä millainen ihminen on persoonana. Jokaisella on omat vikansa. Ymmärrän kuitenkin, että sinulla on vaikeaa ja ei sitä kaveripiiriä heti vaihdeta.Voisiko asiasta keskustella jonkun aikuisen kanssa lähipiirissäsi.Oletko ajatellut esim. että harrastuksista voisi löytyä kavereita?