Mustaa

Tiesin jo ketkä tulisivat,
ennen kuin edes avasin ovea.
Ja olin oikeassa.
Pelko nojasi oven pieleen,
turvattomuus seisoi rapuilla
ja epävarmuus tunki jalkaansa ovenraosta.

Pelkäsinkö?
En tosiaankaan, sillä tiesin
niiden saapuvan joukolla.
Tulivatko jäädäkseen
vai piipahtamaan?
Sitä en kysynyt.

Eikä minulta kysytty mitään.
Olisinko pystynyt edes vastaamaan?
Mustaa täynnä oli puhallettu
lasisydän vielä aamulla.
Risana se olisi paljon kauniimpi.

Joten löin sen rikki.
Yhdellä terävällä iskulla vain.
Ja kävelin hiljaa yli sirpaleiden.
eilenkö se oli, vai tänään.
Nyt itken ja pesen mustia varpaitani.

Keneltä voisin pyytää anteeksi elämääni,
joka tahtomattani peittyy kokonaan mustaan.
Ei ole ketään.

Kirjoitan sen tähän
- Anteeksi