Joo. No mitä tähän nyt raapustelisi. Ehkä tuntemuksia. Vaikka tiiä sitä nyt onko tää ihan oikea paikkakaan mutta.. Täällä mä kännään kotona yksin, yllättäen. Mieheni on kavereidensa kanssa menossa, öö ollu jo eilisestä lähtien. Kävi pyörähtämässä päivällä, yritti sopia eilistä riitaamme joka johtui siitä että sain TAAS raivokohtauksen siitä kun hän saa ja voi lähteä kavereidensa kanssa, joita hänellä siis on toisin kun minulla. Eli toisin sanoen olin vihainen (varmaankin enemmän kateellinen) hänelle vain ja ainoastaan siitä että hänellä on paljon kavereita ja mulla ei enää yhtään. Musta vaan tuntuu niin pahalta, ettei kukaan välitä, eikä ymmärrä. Kellekään ei voi puhua. Olemme olleet jotain kolmisen vuotta yhdessä ja sinä aikana kaverit on vaan hiipunut jonnekin pois. Musta tuntui aluksi että ne eivät enää pitäneet yhteyttä seurusteluni takia vaikka itse yritin pitää, mutta tiedä sitten. Onko muille käynyt niin että seurusteleva ihminen ei enää olekaan niin kiva "meno-kumppani" baareihin yms? Ja nyt se on mennyt siihen ettei enää ole oikeen ketään kehen ottaisi yhteyttä. Tuntuu niin yksinäiseltä. Äsken itkin ja mietin miten katkeraa se on. Mulla on aina aiemmin ollut paljonkin kavereita ja jokunen hyväkin ystävä. Nyt ei enää ketään. Täällä mä vaan juon v*tun hienossa kodissamme joka ei paljoa lämmitä jos muuten tuntuu näin paskalta.
parisuhteessa yksin
pilalla kaikki
4416
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tirpase kunnon känni niin se hetkeksi auttaa... (eli lopeta ryyppääminen ja ulkoile enemmän).
Voin yrittää kuvitella elämäsi tuskaa. Tuntuu, että olisit kuin vankilassa kun yksin olet kauniissa kodissanne. Tuskaa lisää kai se, että puolisollasi on kavereita. On aika ottaa vastuu omasta elämästäsi, sillä kukaan muu ei sinua vie onneen.
Tuntuu, että monet naiset ajautuvat tällaiseen läheisriippuvuussuhteeseen. Mikä siihen johtaa? Toisaalta ole onnellinen, että sinulla on miehesi. Ilman häntä olisit vielä yksinäisempi (tai sitten nauttisit enemmän elämästäsi).
Tsemppiä! Ala miettiä muutoksen avaimia.
Minusta yleensä käy juuri niin, että se joka aloittaa seurustelun tuntuu vähentävän huomattavasti kontakteja ystäviin ja kavereihin (eivät tietenkään kaikki). Ja sitten muutaman vuoden päästä ihmetellään, että mihinkäs ne kaikki ystävät katosivat. Ei seurustelun aloittanut aina huomaa omaa muuttunutta käytöstään, mutta se kuitenkin näkyy ystäville tietynlaisena passivoitumisena. Ei enää oikein olla innostuneita lähtemään viihteelle tai joihinkin tapahtumiin, ja sehän johtuu tietysti siitä, että ei enää ole motiivina löytää elämänkumppania, koska sellainen jo on.
Minäkin olen parisuhteessa ja yksinäinen. Kavereita ja hyvän päivän tuttuja ehkä on, mutta ei ystäviä. Avomieheni on kai paras ja ainoa ystäväni, sillä vietän aikaa vain hänen kanssaan ja hän on ainoa jolle voin puhua asioistani. Mieheni on aika omistushaluinen ja mustasukkainen, ei ole koskaan hyväksynyt kavereitani/ystäviäni. Vähitellen ystävät on sitten karsiutuneet, varmasti ihan oman varautuneen käytökseni takia. Välttelen kavereiden/ystävien tapaamista ja muutakin yhteydenpitoa, sillä en jaksa mieheni kyttäämistä ja syyllistämistä. Jos joskus olen käynyt jonkun tyttökaverin kanssa vähän iltaa istumassa tms., niin siitä on saattanut seurata monen päivän mököttäminen ja kiukuttelu. Joudun myös selittämään jokaikisen puhelun, jos joku joskus minulle soittaa. Tämä on ollut suhteemme ongelma alusta asti...joskus mietin, millaista elämäni olisi, jollen olisi tässä parisuhteessa, mutta suoraan sanoen en uskalla erota, koska ympärilläni ei ole minkäänlaista "tukiverkkoa". Jos siis lopettaisin parisuhteen, sitten vasta yksinäinen olisinkin. Muutos pelottaa. Myönnän, että olen läheisriippuvainen. Miehelläni on kavereita/ystäviä ja hänen puhelimensa soi vähän väliä. Olen siitä joskus kateellinen, jopa katkera. Toivoisin, että minullakin olisi ystäviä, joiden kanssa voisin viettää aikaa, tehdä kaikkea hauskaa ja ennen kaikkea keskustella, keskustella kaikesta, ja niistä asioista joista en halua keskustella mieheni kanssa. Periaatteessa minulla olisi ollut ja olisi kai edelleenkin mahdollisuus saada jonkinsortin ystäviä, sillä olen mukana monessa. Opiskelen, käyn töissä, olen mukana järjestötyössä, harrastan. Olen periaatteessa ihan sosiaalinen ja kiva tyyppi, mutta jotenkin en vaan onnistu saamaan ystäviä tai pitämään olemassa olevia suhteita kunnossa. Pidän itseäni ihan säälittävänä tapauksena. Ehkä käyttäydyn liian varautuneesti ja olen hieman etäinen ja sen tiedän, etten avaudu kovin helposti. En oikein tunne itseäni: olenko oikeasti tämmöinen vai hankalan parisuhteeni takia?? En voi elää oikein omaa elämääni ja enää pitkilleen en ole edes yrittänytkään, sillä haluan "suojella" suhdettamme ja säästää miestäni mielipahalta. Mutta välillä ja useinkin ahdistaa niin vietävästi. Tuntuu että räjähdän. Toivoisin että olisi joku, jonka kanssa tätä taakkaa voisi jakaa. Tuntuu myös, että päivä päivältä on vaikeampaa löytää ystäviä, sillä kaikilla on jo ne omat piirinsä...Löytyiskö täältä joku jolla olisi kokemuksia vastaavasta ja haluaisi tutustua?
Niinpä. Samanlaisia tuntemuksia: olen juuri eronnut voimakkaita narsistisia piirteitä omaavasta ex:stäni, jolle tuntui olevan suurin tavoite ja päämäärää kontrolloida minua, ystäväpiiriäni ja menojani. Vaivihkaista kostoa ja mökötystä jos joskus jonkun ystävän jossakin tapasin. Itse meni, hauska ja puhelias seurallinen mies, puhui ihmiset pyörryksiin ja oli aina sos. tilanteissa keskipiste. Mutta kun itse kaipasin joskus jotain muutakin seuraa, järjesti kohtauksia.
Sosiaalisesti eristämisen lisäksi rupesi sitten vaikeuksien ilmetessä mustamaalaamaan minua myös omille ystävilleen ja suvulle. En osaa sanoa auttaako tämä kirjoitus ketään, mutta parisuhteen toinen osapuolikin voi joskus omalla käytöksellään aikaansaada sen, että toisen ystäväkontaktit vain pikkuhiljaa häviävät. Kukaan ei halua liikaa vaikeuksia, ja meissä naisissa on usein liikaa ymmärtäjän ja sopeutujan vikaa
Nainen40