pitkä parisuhde päättyi. Mies jätti. Hän, jonka luulin rakastavan minua tällaisena kuin olen. Olen ujo ja herkkä ihminen, minun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin... kai minulla on jotain sosiaalisten tilanteiden pelkoa myös. Johtuen suurelta osin sairaudestani.
Olen 30, ja tavallaan syrjäytynyt työelämästä. Yritystä on ollut, mutta aina työsuhteet ovat jääneet vain pätkiksi. Haaveilin perheestä tuon miehen kanssa, mutta hän päätti toisin. Hän oli minulle todella rakas, samalla paras ystäväni.
Nyt tunnen olevani totaalisen yksin. Tuntuu järjettömän pahalta, kun tärkein ihminen maailmassa jätti. Ihminen joka tunsi minut paremmin kuin kukaan, ja silti rakasti. Tähän asti, mutta kai hänen rakkaus jossain vaiheeessa loppui.
Olin tullut rohkeammaksi suhteemme aikana, ja hänen kanssaan olin onnellisempi kuin koskaan olen ollut. Kukaan ei ole koskaan ollut niin tärkeä minulle (lapsuudesta on vain huonoja kokemuksia).
Ystäviä ei juuri ole. pari on, mutta en osaa heidänkään seurassa olla aivan oma itseni. näemmekin vain pari kertaa kk:ssa.
Tulevaisuus näyttää synkältä... työtä ei ole, jotta saisi päiviin sisältöä. Toisaalta kaikki tuntuu turhalta, kun ei ole häntä, jonka kanssa jakaa asiat. Onneksi on viikottainen keskustelu psyk.sairaanhoitajan kanssa. Lääkkeitäkin tuputtavat, mutta en tiedä mitä ne auttaisi.. ei ne poista yksinäisyyttä tai ujouttani.
Miten tällaisesta yksinäisyydestä selviää? onko ketään joka yhtäään samanlaisessa tilanteessa...?
Olen 30, ja tavallaan syrjäytynyt työelämästä. Yritystä on ollut, mutta aina työsuhteet ovat jääneet vain pätkiksi. Haaveilin perheestä tuon miehen kanssa, mutta hän päätti toisin. Hän oli minulle todella rakas, samalla paras ystäväni.
Nyt tunnen olevani totaalisen yksin. Tuntuu järjettömän pahalta, kun tärkein ihminen maailmassa jätti. Ihminen joka tunsi minut paremmin kuin kukaan, ja silti rakasti. Tähän asti, mutta kai hänen rakkaus jossain vaiheeessa loppui.
Olin tullut rohkeammaksi suhteemme aikana, ja hänen kanssaan olin onnellisempi kuin koskaan olen ollut. Kukaan ei ole koskaan ollut niin tärkeä minulle (lapsuudesta on vain huonoja kokemuksia).
Ystäviä ei juuri ole. pari on, mutta en osaa heidänkään seurassa olla aivan oma itseni. näemmekin vain pari kertaa kk:ssa.
Tulevaisuus näyttää synkältä... työtä ei ole, jotta saisi päiviin sisältöä. Toisaalta kaikki tuntuu turhalta, kun ei ole häntä, jonka kanssa jakaa asiat. Onneksi on viikottainen keskustelu psyk.sairaanhoitajan kanssa. Lääkkeitäkin tuputtavat, mutta en tiedä mitä ne auttaisi.. ei ne poista yksinäisyyttä tai ujouttani.
Miten tällaisesta yksinäisyydestä selviää? onko ketään joka yhtäään samanlaisessa tilanteessa...?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minullakin on jonkin verran sos.tilanteiden pelkoa ja ujoutta(enää vain vähän, sillä olen melkein päässyt niistä irti) ja ymmärrän, kuinka sen ainoan tärkeän ihmisen menettäminen sattuu ja sen jälkeen tuntuu ylivoimaisen vaikealta nousta ja jatkaa eteenpäin, varsinkin kun lähtökohdat uusien tuttavuuksien solmimiseen ovat hieman huonommat kuin monilla muilla.
Oletko jutellut miehen kanssa siitä, miksi hän teki näin ja voisiko asioita korjata? Minusta sinulla on ainakin oikeus tietää miksi hän teki näin kurjasti ja näin yhtäkkiä. Minä ainakin haluaisin selvittää asiat perin pohjin! Joskus tilanne on vielä pelastettavissa... joten älä masennu vielä liikaa. Jos osoitat hänelle, että jaksat taistella hänestä ja hänen rakkaudestaan, kenties hän muuttaa mielensä.
Toisaalta: Kova totuus kuitenkin on, että on vain yritettävä selviytyä - päivä kerrallaan. On tiedostettava, että ihminen on viimekädessä yksin itse vastuussa omasta onnestaan ja hyvinvoinnistaan - vaikka se tuntuu kolkolta ajatukselta, mutta näin se on. Jos joskus saa toisen hienon ihmisen rinnalleen jakamaan ajatuksensa ja elämänsä, on todellakin voittanut lotossa - vaali siis yhteisiä hetkiänne, mutta jätä ne menneisyyteen, JOS yhteenpaluun mahdollisuutta ei ole. Älä kuitenkaan luovuta kokonaan elämäsi suhteen! Sinulla on varmasti vielä monta hienoa asiaa elämässäsi edessä - on vain kysymys siitä, uskallatko ottaa riskin ja aloittaa uudestaan. Ole vahva!
Jos sinulla on taipumusta masentua tms. voisit yrittää ottaa enemmän kontaktia ystäviisi, ehkäpä päästä uudelle tasolle heidän kanssaan? Oletko kertonut tapahtuneesta heille? Ehkä he haluaisivat lohduttaa sinua. Jaettu suru on puoliksi parannettu! :) Liian pitkä surussa ja muistoissa eläminen vain pahentaa oloa. Tiedän, että uuden aloittaminen tuntuu tässä vaiheessa vielä raskaalta ja kenties mahdottomalta, mutta toivon, että jaksat yrittää vielä uudestaan - hänen tai jonkun muun kanssa. Yrittäminen ja itsensä motivoiminen ovat tärkeitä - yritä löytää elämään uutta sisältöä, vaikka kaikki aluksi tuntuisikin tyhjältä ja merkityksettömältä. Elämässä on monia asioita jotka tuovat iloa - yritä löytää myös ne muut asiat, jotka tekevät sinut onnelliseksi ja saavat sinut jaksamaan - vievät huonot asiat pois mielestä. En sano, että se auttaa heti, sillä parantumisprosessi on pitkä - mutta sen aloittaminen mitä pikimmin on tärkeää Sinun itsesi takia.
Jaksamista!
Millä paikkakunnalla asut? Voisit kokeilla lähikaupunkisi Klubitaloa. Itsekin työskentelen siellä. Kahvia porisemaan ja ihmiset ovat elämänhurmoksessa!
Elämäsi on melkein kuin minun. Paitsi ettei ole ollut pitkää parisuhdetta, vaan yli 10 yksinäistä vuotta. Minulla ei enää ole sairaanhoitajan kanssa keskustelua (tarvitsisin terapiaa). Kyllähän ne lääkkeet auttavat. Lähtee turhat murehtimiset ja yksinäisyyden suru kun vaikka venlafaksiinia ottaa 75-375 mg/vrk.