Voiko masennuksessa esiintyä ihmisten pelkoa, että esimerkiksi kauppaan ei uskalla mennä kuin silloin kun ei ole juuri muita asiakkaita? Itselläni on nyt koko kesän ollut etenkin aamuisin voimakkaita pelkotiloja, ahdistuneisuutta, kuoleman pelkoa..
Aamulla kaupassa käydessäni pelkotila oli jo päällä herättyäni ja sitten kaupassa ajatukset "riistäytyivät" väkisin johonkin "tuntemattomaan" ja tuli hätäinen olo kiirehtiä kassalle. Oli aivan kuin jokin "vyöry" olisi tulossa. Niskat jännittyivät (minulla on jännitysniska muutenkin näiden vuosikymmenien oireiden seurauksena) ajattelin että kuolema tulee, tulee huippaava olo, hiottaa jne. On valtava työ hillitä itsensä ettei karkuun juokse omaan yksinäisyyteensä rauhoittumaan! Ja jokin hävettävä sekoamisen pelkokin siinä on mukana. Tai kaikkien nähden kuolen tähän mikä seko ajatus huhu!!!
Auto on pelastus sillä täytyy ajaa johonkin "korpimaisemia" katselemaan ja rauhoittumaan. Opamoxia (15mg) on aina pidettävä taskussa. Se on useimmiten "psyykkaavana" turvana, otan sitä hyvin harkiten jopa 1/4 murusen. ja ehkä 1-2 tabl viikossa, joskus ei sitäkään.
Kahvia juon, joka ei taida olla tällaiselle ihmiselle sitten paikallaan?
Psykiatrilla käyn kerran 3 kuukaudessa ja paikallisessa TK:ssa psykologin vastaanotolla.
Psykiatri on määrännyt minulle viimeksi Citalopram-ratiopharm (40mg) masennuslääkkeitä. En niitä syönyt kuin alkukesästä ja 1/4 tablettia. Onkohan oikein tuollainen lääkitys jos on paniikkioireitakin. Nyt 4 päivänä olen taas ehkä 1/8 murusen aamuisin ko. tabletista ottanut, mutta taidanpa lopettaa.
Oireeni syyt tiedän, koska olen perheestä jossa oli kohtuuttomasti traagisia menetyksiä jo lapsena ollessani. Kaikki sisarukseni kuolivat traagisesti. Mm. ainoa veljeni kuoli tapaturmaisesti, jossa olin mukana. Paniikki jäi varmaan siitä ja joku syyllisyys siitä aiheuttaa päälaelle sen ilkeän kiristävän tuntemuksen, joka "iskee päälle" kuin pakon omaisena ajatuksena. Tuntuu kuin jokin "tumma varjo" olisi koko ajan ylläni ja kiusaamassa minua lähes pakon- omaisesti vaikka kuinka aikuisena yrittäisi järkeillä, että eihän tässä mitään hätää!
Tuosta tapaturmasta on vuosikymmeniä olen jo keski-iässä, välillä oli parempiakin jaksoja, mutta tämä kesä on ollut kohtalaisen paha. Kavereitakaan ei enää juuri ole ja nyt on sitten jonkinlainen "kammo" kohdata ketään. Kenenkään autoon en uskalla mennä jos esim kaupunkiin lähdettäisiin liikkeitä kiertämään.
Omalla autolla olen jonkun kanssa käynyt mutta kun pitäisi kauppoihin mennä olen jollain tekosyyllä jäänyt kaupungille kiertelemään autolla ja tuskaisena odotellut että päästäisiin äkkiä "maalle" ja pääsisin taas yksinäisyyteeni rauhoittumaan.
Onko samanlaisia kokemuksia tai kohtaloita kellään miten tulisi toimia päästäkseni taas "jaloilleni". Kyllähän joskus tulee "kauko kaipuisia olojakin lähteä esim. Lappiin retkeilemään. Laivareissuillakin joskus kävin ja suhtkoht mukavasti, mutta viimeisin oli järkytys, aika kului laivankäytäviä mitatessa ja ihmisiä pakoillen! Yritin jopa wc:ssä nukkua kun en uskaltanut hyttiini mennä "näyttämään" kavereille tuskaista ilmettäni ja kärsimystäni ja pelko päällä jostain "katastrofista".
Niin vielä sanoisin, että aamut ovat kauheita, joinakin iltoina on rauhallisempi olo ja jopa kauppaan voi mennä ainakin jos ei näytä olevan paljoa asiakkaita, ettei tarvitsisi pelätä jäävänsä jonkun mummon ostoskuormaston taakse jonottamaan kassalle! Se saattaisi olla katastrofi. Hätäkeinona ajattelun tasolla siis on esim rahapusiin pudotus lattialle jotta voi "heilua ja olla etsivinään sitä.(liikkumatta seisominen laukaisee tuskaisen olon???!). Tai sitten voi huikata kassalle, että rahapussi jäi kotiin tulen kohta takaisin ja jättää ostokset siihen.
Aamulla kaupassa käydessäni pelkotila oli jo päällä herättyäni ja sitten kaupassa ajatukset "riistäytyivät" väkisin johonkin "tuntemattomaan" ja tuli hätäinen olo kiirehtiä kassalle. Oli aivan kuin jokin "vyöry" olisi tulossa. Niskat jännittyivät (minulla on jännitysniska muutenkin näiden vuosikymmenien oireiden seurauksena) ajattelin että kuolema tulee, tulee huippaava olo, hiottaa jne. On valtava työ hillitä itsensä ettei karkuun juokse omaan yksinäisyyteensä rauhoittumaan! Ja jokin hävettävä sekoamisen pelkokin siinä on mukana. Tai kaikkien nähden kuolen tähän mikä seko ajatus huhu!!!
Auto on pelastus sillä täytyy ajaa johonkin "korpimaisemia" katselemaan ja rauhoittumaan. Opamoxia (15mg) on aina pidettävä taskussa. Se on useimmiten "psyykkaavana" turvana, otan sitä hyvin harkiten jopa 1/4 murusen. ja ehkä 1-2 tabl viikossa, joskus ei sitäkään.
Kahvia juon, joka ei taida olla tällaiselle ihmiselle sitten paikallaan?
Psykiatrilla käyn kerran 3 kuukaudessa ja paikallisessa TK:ssa psykologin vastaanotolla.
Psykiatri on määrännyt minulle viimeksi Citalopram-ratiopharm (40mg) masennuslääkkeitä. En niitä syönyt kuin alkukesästä ja 1/4 tablettia. Onkohan oikein tuollainen lääkitys jos on paniikkioireitakin. Nyt 4 päivänä olen taas ehkä 1/8 murusen aamuisin ko. tabletista ottanut, mutta taidanpa lopettaa.
Oireeni syyt tiedän, koska olen perheestä jossa oli kohtuuttomasti traagisia menetyksiä jo lapsena ollessani. Kaikki sisarukseni kuolivat traagisesti. Mm. ainoa veljeni kuoli tapaturmaisesti, jossa olin mukana. Paniikki jäi varmaan siitä ja joku syyllisyys siitä aiheuttaa päälaelle sen ilkeän kiristävän tuntemuksen, joka "iskee päälle" kuin pakon omaisena ajatuksena. Tuntuu kuin jokin "tumma varjo" olisi koko ajan ylläni ja kiusaamassa minua lähes pakon- omaisesti vaikka kuinka aikuisena yrittäisi järkeillä, että eihän tässä mitään hätää!
Tuosta tapaturmasta on vuosikymmeniä olen jo keski-iässä, välillä oli parempiakin jaksoja, mutta tämä kesä on ollut kohtalaisen paha. Kavereitakaan ei enää juuri ole ja nyt on sitten jonkinlainen "kammo" kohdata ketään. Kenenkään autoon en uskalla mennä jos esim kaupunkiin lähdettäisiin liikkeitä kiertämään.
Omalla autolla olen jonkun kanssa käynyt mutta kun pitäisi kauppoihin mennä olen jollain tekosyyllä jäänyt kaupungille kiertelemään autolla ja tuskaisena odotellut että päästäisiin äkkiä "maalle" ja pääsisin taas yksinäisyyteeni rauhoittumaan.
Onko samanlaisia kokemuksia tai kohtaloita kellään miten tulisi toimia päästäkseni taas "jaloilleni". Kyllähän joskus tulee "kauko kaipuisia olojakin lähteä esim. Lappiin retkeilemään. Laivareissuillakin joskus kävin ja suhtkoht mukavasti, mutta viimeisin oli järkytys, aika kului laivankäytäviä mitatessa ja ihmisiä pakoillen! Yritin jopa wc:ssä nukkua kun en uskaltanut hyttiini mennä "näyttämään" kavereille tuskaista ilmettäni ja kärsimystäni ja pelko päällä jostain "katastrofista".
Niin vielä sanoisin, että aamut ovat kauheita, joinakin iltoina on rauhallisempi olo ja jopa kauppaan voi mennä ainakin jos ei näytä olevan paljoa asiakkaita, ettei tarvitsisi pelätä jäävänsä jonkun mummon ostoskuormaston taakse jonottamaan kassalle! Se saattaisi olla katastrofi. Hätäkeinona ajattelun tasolla siis on esim rahapusiin pudotus lattialle jotta voi "heilua ja olla etsivinään sitä.(liikkumatta seisominen laukaisee tuskaisen olon???!). Tai sitten voi huikata kassalle, että rahapussi jäi kotiin tulen kohta takaisin ja jättää ostokset siihen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
On toki ollut samoja kokemuksia. Ei ehkä ihan noin rankat taustat, mutta jotain pahaa jokaisella menneisyydessään.
Jos lyhyesti jotain millä keinoin pois noista olen päässyt. Ensinnäkin, uskon että paniikkien taustalla on sekä psyykkisiä syitä että aivokemian erityistä herkkyyttä. No nämä kaikki tietää jo,
Omat kokemukset siis,
olen käynyt terapiaa ja oppinut kohtaamaan pelottavat tunteeni. Ymmärrän että ne eivät tuhoa minua. Annoin niiden tulla, suorastaan houkuttelin, en estellyt.
Lääkityksenä vieläkin Alproxia (auttavat parhaiten minulla paniikkeihin, joita enää harvoin ja tunnen milloin tulee), jota ilmeisesti syön jatkuvasti, psykiatrikin oli sitä mieltä. Samoin depikseen Mirtazapinia. Vähensin puolikkaaseen illalla, muuten aamulla liian tokkura olo. Tätäkin kai lopun ikää. Saa nähdä, ei niin tärkeää, näkee sitten.
Tuota ihmisten 'pelkoa' tai halu olla näkemättä muita, esiintyy lähinnä pahemmassa masennuksessa. Silloin en muutenkaan saa lähdetyksi mihinkään. Aiemmin jopa häpesin sitä, mutta en enää.
Aika ratkaisevaa siedettävän olotilan saamiseksi on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Keskittyä muihin enempi kuin itseensä ja omiin tuntemuksiinsa.
Kahvia juon ja nautin siitä. En aio lopettaa. Se ei ole varsinainen syy mihinkään, toisin kuin täällä joku koko ajan esittää. Niitä en edes lue. Valikoiden siis ohjeitakin vastaanota. Tähänkin voit suhtautua kuten parhaaksi näet. Ikää on ja kokemusta kun näitä julkituon.
Hyvää jatkoa, oireista huolimatta, elämä on elämisen arvoista.