Menetin poikani 3v.ja 3 kk sitten, oman käden kautta. Sitten äitini 2,5v. sitten. On todella tyhjä olo. Mietityttää, kun olen niin paljon yksin. En halua mennä ihmisten pariin. En tiedä, minne kuuluisin. Missä ja keiden seurassa tuntisin oloni turvalliseksi ja aidosti vastaan otetuksi, hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Minuun ottavat yhteyttä vain sellaiset, jotka haluavat minulta jotain. Hyväntekeväisyystyötä, pyyteetöntä palvelua, kerta toisensa jälkeen. En vastaa puheluihin, jos en tunne soittajaa. En lähde mukaan noihin pyyntöihin, koska en jaksa. Enkä välitä heistä. Mitä minä teen ihmisillä, jotka eivät aidosti tue ja kysy voimisestani mitään, eivät ole koskaan rinnallani? Ei edes siellä työelämässä. Hoidin äitiäni pyytettömästi n. 17v. Lähdin aina auttamaan, kun hän tarvitsi minua. Asui palvelutalossa. Pidin huolta pojastani, olin aina valmis auttamaan, koska kukaan muu ei kuunnellut häntä, eikä auttanut. Ei edes isänsä. Noitui ja huusi vain. Kävi joskus käsiksikin, mitä en voinut mitenkään sulattaa, en vieläkään...Olen ihan uupunut. Olen ajatellut hakeutua psykologille, mutta kun sitäkään ei tässä kylässä nyt ole. Kuka jaksaa odottaa, että hänet saadaan tänne? Montako ehtii kuolla, kun ei jaksa odottaa enää....En jaksa vaatia, että terveystoimi järjestäisi minulle aikaa naapurikylään...sinne on jo jonoa...jospa tämä tästä jotenkin, tänäänkin. Voimia kaikille, joita elämä koettelee...
Risteyksessä?
ikuinen ikävä
5199
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Yrität, hoivaat, teet työtä, autat. Toinen vain ottaa hyödyn irti sinusta. Olen surullinen kohtalosi ja poikasi vuoksi. Ja äitisi. En osaa sanoa muuta kuin että toivon että jaksat odottaa sitä psykologin palvelua - en siksi että olisit mielestäni tasapainoton, vaan koska taakkasi on raskas.
Narsistien uhrit ry:n sivulla käyn itse. Jotenkin koin tarinasi läheiseksi yksinäisyyden ja ihmisten hyväksikäyttöajatusten osalta. Juuri tuon "vastaako puhelimeen". Kun tietää ihmisen luonteen. Kuka haluaa koskaan tietää aidosti mitä toiselle kuuluu. Hyötyä. Hyötyä pitäisi vain antaa.
tämä on kömpelö vastaus lapsettomalta ja elämää kokemattomalta, halauksen lähetän kuitenkin. Toivon ettet syyllistä itseäsi yhtään mistään! taakkasi on ollut raskas.
Ei vastauksesi ollut kömpelö. Kaunis kiitos tuestasi ja siitä, että vastasit. Se tuntuu hyvältä.
Olet joutunut kokemaan todella kovia ja pahoillani puolestasi.Itsellenikin yksinäisyys on tuttu vieras.Otan osaa suruusi. =(
Kiitos.
Olet joutunut kokemaan kauheita asioita ja olet varmasti aivan uuvuksissa, mutta usko pois, vielä tulee aika jolloin voit jo paljon paremmin. Poikasi ja äitisi on varmasti todella paljon rakastanut ja välittänyt sinusta. Sinulla on suruaikasi venynyt tähän päivään asti, mutta muista että sen surun keskellä täytyy yrittää löytää edes jotain iloistakin. Älä kuitenkaan missään nimessä myöskään kiellä todellisia tunteita ettei ne myöhemmin tule vielä pahempana takaisin ja lyö sinua aivan maankamaralle. Pelkkä sureminen ei saa muuta kuin enemmän vain mielen maahan ja tuskin sinun poikasikaan olisi halunnut että hänen äitinsä koko loppu elämänsä viettää vain pelkästään itkiessä. On hyvä että aiot ammattiauttajalle, koska se varmasti saa lievitettyä tuota raskasta taakkaasi.
Paljo jaksamisia sinulle!