Itselläni ollut jo suunnilleen 4v ajan kaikki nämä oireet:
Oireet :
- Jännityksen tunne vatsassa
- Ajatukset sekaisin "näin psykoosissa ajatellaan"
ajatukset eli itse tuotettuja paranoidisia ajatuksia tai ajatuksia asioista
joita tekemällä minua pidettäisiin hulluna joihin en usko mutta pelkään rupeavani uskomaan
- Hikoilu
- Pahoinvointia, voin fyysisesti pahoin, oksettaa ja huimaa välistä.
- Vapinaa aina joskus.
- Epätoivon fiilis, en selviä koskaan tää vaan pahenee jne..
- Suun kuivumista
- Oireet ovat 24/7 mutta joskus sosiaalisissa tilanteissa ne vain pahenevat
- Väsymystä ja haukottelua
- Painajaiset tai todentuntuiset unet
- Ajatusten jonkun asteinen lamaantuneisuus, ajatus ei kulje tai
ongelmanratkaisu on vaikeampaa
- Paniikkikohtaukset, pakokauhu, hermostuneisuus
- Puristava tunne rinnassa aina välillä
- Kavereiden luokse yksi meneminen saattaa ns "pelottaa"
Yksin yöksi kotiin jääminen myös, kun esim vanhemmat lähtevät yöksi töihin,
pelkää että sekoaa yön aikana ja sen vuoksi kammoksuu yksin kotiin jäämistä yöksi.
- Mielikuvat asioista, eli vaikka mielikuva jostain normaali päivän askareesta
saattaa ahdistaa, jotenki tulee semmoinen näin hulluksi tullaan fiilis
- Kontrollin menettäminen, pelko etten voi hallita itseäni ja tekemisiäni
- Näköhäiriöitä, eli en näe kunnolla ja näkyy ns "sumeasti"
- Jatkuva alakulo asiasta että aina tuntuu tältä
- Pelkään rupeavani kuulemaan ääniä, puhetta pääni sisässä tms
- Huimaus
- Vasemman käden tai vasemman puolen naamasta puutuminen
- Kuulon meneminen niikuin kuuntelisi putkenläpi,
oma äänikin kuulostaa kummalliselta
- "Pakkoajatukset" eli mielikuvat siitä että ollessani vaikka parvekkeella
tuli mielikuva itsestä hyppäämässä alas tai väkivaltainen mielikuva,
ajattelen vain että tämä kuuluu tähän ja en tätä aio kuitenkaan toteuttaa...
- Ns. flasbackkien saaminen eli yhtäkkiä muistan jonkun asian tai
tapahtuman menneisyydestä joka yleensä oli ahdistava tai häpeää
tuottava ja tunnen häpeän nyttenkin
- Unen ja todellisuuden erottamisen vaikeus,
muistaa esim sanoneensa jotain ja sitte ei tiedä et
tapahtuks se unessa vai todellisuudessa
- Luen jonkun kirjoittaman tarinan psykoosista ja hermostun psyykkisesti
"tunnen varmuutta hulluksi tulemisesta"
- Olotilastani selittäminen hermostuttaa ehkä se sairaudentunto
rupeaa tulemaan ja se ahdistaa
- Pelkään puhuessani ihan normaaleistakin asioista että ihmiset
näkevät että minua vaivaa jokin tai etten ole ihan terve
- Pään särkyä, jatkuva paineen tuntuminen päässä ja tuntuu että pää ns "heiluu"
- Tuntuu kuin silmissä olisi painetta
- Epätodellinen olo, kuin olisi unessa
- Vatsakivut
JA TUO EPÄTODELLISUUDEN TUNNE ON YHTÄJAKSOISTA, KOKOAJAN TUNTUU IHAN NIINKUIN EI
TAVALLAAN OLISI TÄSSÄ MAAILMASSA VAIKKA ITSE TIETÄÄ ETTÄ ON, JA SE SAA MIELIKUVITUKSEN JA PELOT LENTÄMÄÄN.
Tahdon eroon näistä epämukavista ja epätodellisista tuntemuksista, miten onnistun siinä? :(
Pelkään kamalasti sekoavani ja niin edelleen.. Kertokaa mitä teen, tuntuu ettei elämästä voi nauttia kun on tällainen tilanne.. :(
Onko kenelläkään muulla samanlaisia tuntemuksia, olis kiva jutella paremmin ihmisten kanssa jotka tietävät tunteen..
Oireet :
- Jännityksen tunne vatsassa
- Ajatukset sekaisin "näin psykoosissa ajatellaan"
ajatukset eli itse tuotettuja paranoidisia ajatuksia tai ajatuksia asioista
joita tekemällä minua pidettäisiin hulluna joihin en usko mutta pelkään rupeavani uskomaan
- Hikoilu
- Pahoinvointia, voin fyysisesti pahoin, oksettaa ja huimaa välistä.
- Vapinaa aina joskus.
- Epätoivon fiilis, en selviä koskaan tää vaan pahenee jne..
- Suun kuivumista
- Oireet ovat 24/7 mutta joskus sosiaalisissa tilanteissa ne vain pahenevat
- Väsymystä ja haukottelua
- Painajaiset tai todentuntuiset unet
- Ajatusten jonkun asteinen lamaantuneisuus, ajatus ei kulje tai
ongelmanratkaisu on vaikeampaa
- Paniikkikohtaukset, pakokauhu, hermostuneisuus
- Puristava tunne rinnassa aina välillä
- Kavereiden luokse yksi meneminen saattaa ns "pelottaa"
Yksin yöksi kotiin jääminen myös, kun esim vanhemmat lähtevät yöksi töihin,
pelkää että sekoaa yön aikana ja sen vuoksi kammoksuu yksin kotiin jäämistä yöksi.
- Mielikuvat asioista, eli vaikka mielikuva jostain normaali päivän askareesta
saattaa ahdistaa, jotenki tulee semmoinen näin hulluksi tullaan fiilis
- Kontrollin menettäminen, pelko etten voi hallita itseäni ja tekemisiäni
- Näköhäiriöitä, eli en näe kunnolla ja näkyy ns "sumeasti"
- Jatkuva alakulo asiasta että aina tuntuu tältä
- Pelkään rupeavani kuulemaan ääniä, puhetta pääni sisässä tms
- Huimaus
- Vasemman käden tai vasemman puolen naamasta puutuminen
- Kuulon meneminen niikuin kuuntelisi putkenläpi,
oma äänikin kuulostaa kummalliselta
- "Pakkoajatukset" eli mielikuvat siitä että ollessani vaikka parvekkeella
tuli mielikuva itsestä hyppäämässä alas tai väkivaltainen mielikuva,
ajattelen vain että tämä kuuluu tähän ja en tätä aio kuitenkaan toteuttaa...
- Ns. flasbackkien saaminen eli yhtäkkiä muistan jonkun asian tai
tapahtuman menneisyydestä joka yleensä oli ahdistava tai häpeää
tuottava ja tunnen häpeän nyttenkin
- Unen ja todellisuuden erottamisen vaikeus,
muistaa esim sanoneensa jotain ja sitte ei tiedä et
tapahtuks se unessa vai todellisuudessa
- Luen jonkun kirjoittaman tarinan psykoosista ja hermostun psyykkisesti
"tunnen varmuutta hulluksi tulemisesta"
- Olotilastani selittäminen hermostuttaa ehkä se sairaudentunto
rupeaa tulemaan ja se ahdistaa
- Pelkään puhuessani ihan normaaleistakin asioista että ihmiset
näkevät että minua vaivaa jokin tai etten ole ihan terve
- Pään särkyä, jatkuva paineen tuntuminen päässä ja tuntuu että pää ns "heiluu"
- Tuntuu kuin silmissä olisi painetta
- Epätodellinen olo, kuin olisi unessa
- Vatsakivut
JA TUO EPÄTODELLISUUDEN TUNNE ON YHTÄJAKSOISTA, KOKOAJAN TUNTUU IHAN NIINKUIN EI
TAVALLAAN OLISI TÄSSÄ MAAILMASSA VAIKKA ITSE TIETÄÄ ETTÄ ON, JA SE SAA MIELIKUVITUKSEN JA PELOT LENTÄMÄÄN.
Tahdon eroon näistä epämukavista ja epätodellisista tuntemuksista, miten onnistun siinä? :(
Pelkään kamalasti sekoavani ja niin edelleen.. Kertokaa mitä teen, tuntuu ettei elämästä voi nauttia kun on tällainen tilanne.. :(
Onko kenelläkään muulla samanlaisia tuntemuksia, olis kiva jutella paremmin ihmisten kanssa jotka tietävät tunteen..
Vastaukset 21
Vanhimmat
Saattaisi olla masennus kyseessä ja masennuksessa sitä rupee tarkkailemaan kaikkia oireita tarkemmin ikäänkuin ne olisi selvemmin tullut esille. Kannattaisi mennä lääkäriin. Et menetä siinä mitään ja pääset noista olotiloista eroon ja elämään taas normaalia elämää.
Juu, mutta kun tässä on sellanen juttu että pelkään mennä terapeutin tai psykiatrin puheille.. Pelkään kamalasti että ne leimaa mut hulluksi tai jotain.. Tai että laittavat johonkin laitokseen..
Ja ihmetteln sitä että miten voisi olla kyse masennuksesta kun muiden ihmisten seurassa olen kuitenkin kaikesta huolimatta kova puhumaan ja hirvän pirteä. Siis nämä oudot tuntemukset ovat päällä 24/7 mutta styvennyn ajattelemaan niitä tarkemmin heti kun olen yksin tai ajatuksissani.. ja silloin sydämeni alkaa hakata todella nopeaa ja menen paniikkiin..
...oikeastaan kukaan ei voi pakottaa hoitoon mikäli et ole vaaraksi itsellesi tai muille... menet vain puhumaan ja olet vakuuttunut että elät muuten normaalia elämää.. itse oon käynyt ja on ERITTÄIN rentouttavaa .. auttoi mun luontaispessimismiin, luulotautiin ja ulkonaliikkumispelkoon..!
Oireesi ovat kuin kouluesimerkki kofeiinimyrkytyksestä. Lopeta täydellisesti kaikki kofeiinin käyttö, ei kahvia, energiajuomia, kolajuomia, teetä, kaakaota, suklaata, ei mitään, missä on jotain kofeiinin eri variaatioista niin olet kunnossa puolessa vuodessa.
Miten kofeniini vaikuttaa asiaan?
Ei ainakaan heti uskoisi että niin pieni asia johtaa näin suureen ja elämää mullistavaan asiaan..
Ei se ole uskonasia, se on tutkittu ja todistettu tieteellisesti. Tutustu blogiini, siellä on selitetty asia melko laajasti.
http://qmies.blogit.fi/
Ensinnä: sekoamisen pelko ei tarkoita sitä, että olisit sekoamassa. Tunnistan monet mainitsemasi tuntemukset omikseni. Ehdottomasti sinun kannattaa mennä terapeutin tai psykiatrin puheille (voit olla varma ettei sinua leimata hulluksi tai toimiteta sairaalaan) ihan vaan sen takia, että on ihan turhaa että kärsit jatkuvasti mainitsemistasi tuntemuksista. Mitä pikemmin lähdet liikkeelle hakemaan apua, sitä tehokkaammin ahdistuksesi voi helpottua!
"- Pelkään rupeavani kuulemaan ääniä, puhetta pääni sisässä tms"
Itse olen melko usein kertonut saman omalle lääkärilleni - tuo kiteyttää varmaan aika hyvin sen mistä sekoamisen pelossa ym. ahdistuksessa on kyse. Tärkeää on kuitenkin tunnistaa se, että sinä nimenomaan pelkäät alkavasi kuulemaan ääniä - et oikeasti kuule niitä. Vaikka kuinka olen pelännyt että alan kuulla ääniä, ja vaikka kuinka usein olen siitä lääkäriltäni kysellyt, ei niin ole vieläkään käynyt, eikä kuulemma tod.näköisesti tule käymäänkään. Tämän kaltainen ahdistus on enemmänkin neuroottista kuin psykoottista. Pelko voi kuitenkin olla niin voimakasta, että se aiheuttaa jo itsessäänkin erilaisia oireita, mikä puolestaan voi voimistaa luuloja esim. hulluksi tulemisesta tai ylipäätään siitä, että jotain on vialla, mikä taas saa ihmisen pelkäämään vielä enemmän jne. jne. Melko helposti kai siinä joutuu noidankehään, mikä tosiaan aiheuttaa suuria kärsimyksiä.
Olet ilmeisesti nuoressa iässä, ja varmasti saat helpotusta kovaan ahdistukseen kunhan hakeudut asiantuntijan puheille. Kuten jo sanoin, varmaan melkein jokainen terapeutin/psykiatrin/psykologin puheille ensi kertaa menevä pelkää kaikenlaista ja myös luulee, että saa heti suurinpiirtein lähetteen laitokseen. Nekin ovat vaan pelkoja.
Toivon että löydät apua ja helpotusta vaivoihisi! Itse olen jo selättänyt suuren joukon mörköjä. Vaikkei se helppoa olekaan, taatusti se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jatkuva ahdistuksessa eläminen.
Jos tuntuu siltä, ettet itse osaa hillitä tuota selvästi kohtuutonta pelkoasi, niin mene ihmeessä psykologille. Tai puhu ainakin jollekin (edes täällä palstalla). Tuossa ongelmassa on juuri tyypillistä alkaa pyöritellä asioita omassa päässä niin, että ne saavat aivan kohtuuttomat mittasuhteet. Arkisestakin asiasta voi kehkeytyä katastrofiajatus, kun sitä kauhukuvaa päässään tarpeeksi kasvattelee. Ole hyvä itsellesi ja aloita siitä, että haluat tehdä itsellesi arvostavan teon ja auttaa itsesi pois tuosta ikävästä tilasta. Vaikka se ei tapahdu sormia napsauttamalla, niin VOIT oppia puuttumaan omiin haitallisiin ajatuskulkuihisi, kun opit aina paremmin ja paremmin tunnistamaan ne tunteet ja ajatukset, jotka ruokkivat ahdistustasi. Todennäköisesti huomaat, että monet niistä ajatuksista ovat aivan kohtuuttoman negatiivisia. Se kehä menee herkästi niin, että ahdistus ruokkii negatiivisia ajatuksia ja negatiiviset ajatukset taas ruokkivat ahdistusta.
Kyllä se psykologi kannattaisi, tai ainakin jonkinlainen tuki. Monissa jutuissa auttaa kirjoittaminenkin yms, mutta tuossa sinun ongelmassasi pitäisi nimenomaan puhua muille, jotta ne muut taas voivat puhua sinulle järkeä ja muistuttaa että et sekoa:) Yksin asioita pyöritellessä ne kauhuskenaariot yleensä kehkeytyvät. Luulet vain, että sinut "leimataan hulluksi", sehän kuuluu tuohon pelkoosi joka tosiaan on vain pelko, ei todellisuutta. Ja mitä enemmän sitä sekoamista pelkäät, sitä pahemmin stressi ja ahdistus leviää kroppaasikin, ja sitä vahvempia paniikin ja sekoamisen tuntemuksia saat.
Et todellakaan ole ainut, vaan tuollaisia oireita on muillakin. On suuri harha kuvitella, että olet jokin sekoamispisteessä oleva kummajainen, joka raahataan lukkojen taa heti jos suunsa avaa:) Kyse on vain siitä, että se pelko pitää vallassa sinua etkä sinä pelkoa. Pelon, ajatusten ja ahdistuksen hallinnasta tuossa siis on kyse, ei sekoamisesta.
Paniikkihäiriöön kuuluu juurikin tuo sekoamisen pelko aika yleisenä oireena. Minä en sinällään noihin diagnooseihin hirveästi usko (toki hyvä että on sanoja joilla puhua ilmiöistä), mutta pointtini on, että et todellakaan ole ainut etkä todellakaan ole sekoamassa. Sinulla vain on päässyt kehittymään tuo joillekin ihmisille tyypillinen TAIPUMUS pelätä sekoamista. Tunnen hyvin läheisesti yhden ihmisen, jolla on juuri samat oireet kuin sinulla. Hänenkin tapauksessaan se on niin selvää, että ne epärealistisen negatiiviset kauhukuvat vain saavat hänet ahdistumaan. (Ja ennen kuin kofeiinityyppi sanot mitään, niin hän ei ainakaan käytä kofeiinia. Siinä minä olen kuitenkin samaa mieltä, että kofeiini kyllä kannattaa jättää pois ihan kaiken varalta. Tuskin se on mikään pääsyy ongelmiin, mutta kyllä sillä tosiaan voi olla osansa.)
Yritä vaikka "selvemmällä hetkellä" päästä sen asian ulkopuolelle ja hoksata elävästi se, että ei se sinun paniikkisi kerro todellisuudesta, se kertoo vain siitä, että sinulla on TAIPUMUS KUVITELLA JA PELÄTÄ sekoavasi. Kun se ahdistus yrittää vyöryä ja ottaa valtaansa, niin muistuta itseäsi siitä, että se on vain taas sitä samaa, ennenkin nähtyä tarpeetonta pelkoa. Huomaan tekstistäsi, että osaatkin kyllä mennä myös asioiden ulkopuolelle. Selvemmällä hetkellä näytätkin siis tiedostavan, että kyse tosiaan on sekoamisen PELOSTA, ei sekoamisesta.
Paniikki ja ahdistus ovat inhottavia tuntemuksia, jotka helposti ottavat valtaansa. Niitä voi kuitenkin yrittää hillitä tiedostamalla (puhun omasta kokemuksesta). Eli ei kerta toisensa jälkeen anna valtaa sille samanlaiselle kohtuuttomalla voimalla vyöryvälle ahdistukselle vaan antaa itsensä huomata, että no niin tämä on nyt tätä taas, tätä epärealistista ja kohtuutonta taipumustani kuvitella ja pelätä aina pahinta ja mennä siitä paniikkiin. Niissä tilanteissa, kun se paniikki meinaa kasvaa, on hyvä olla erityisen skarppina omien ajatusten suhteen. Tuossa tilanteessa meinaan olen itsekin saanut itseni kiinni aivan kohtuuttoman negatiivisista ajatuksista, joilla itse huomaamatta kasvatan ahdistustani. Toimin ajatuksineni siis vahingossa sen ahdistuksen kanssa "samalla puolella" vaikka minun pitäisi vastustaa sitä:)
Olen jo oppinut ajattelemaan noissa tilanteissa, että pöh, tämähän on aivan epärealistinen koko ajatus niin kuin ahdistuksen kasvaessa tuppaa yleensä olemaan. Toinen asia, jota ajattelen on se, että NYT ON NYT, enkä voita mitään kärsimällä asioista, joita ei edes ole vielä tapahtunut. Eli esim tuossa sekoamisen tapauksessa: a) et ole ainakaan vielä seonnut, joten miksi siitä etukäteen kärsisit b) koko sekoamisen ajatus on muutenkin vain pelko, ja epärealistinen sellainen, joten on HYVIN epätodennäköistä että ylipäänsä sekoat. Näillä ajatuksilla voit rauhoitella itseäsi silloin, kun huomaat vanhan tutun paniikin puskevan päälle.
jatkuu...
Tuli niin paljon tekstiä, että jouduin jakamaan osiin:)
Älä turhaan rääkkää itseäsi pyörittelemällä asiaa yksin, vaan tee itsellesi hieno teko ja koita saada asiaa eteenpäin. Sekin on jo hyvä alku, että kirjoitat tänne. Mutta neljä vuotta on kamalan pitkä aika, ihan paha olo tulee puolestasi, jos asiasta olet niin pitkään (yksin?) kärsinyt. Ja usko pois, että tuo EI OLE niin erikoinen ongelma, että sinun tarvitsisi jotakin hullun leimaa pelätä. Sinulle on vain nyt kehittynyt jokin neuroottinen pakkomielle tuosta sekoamisesta. Ja se on ihan eri asia kuin sekoaminen.
Ylipäänsä jos MITÄÄN asiaa pelkää noin valtavasti, niin on tiedostettava, että se ei ole enää realistista pelkoa. Ei mikään asia (edes se sekoaminen) ole sen arvoinen, että sitä ETUKÄTEEN pelkäämällä kannattaa uhrata hyvinvointinsa. Miksipä haluaisit hajottaa itsesi asialla, joka ei ole edes tapahtunut ja joka ei erittäin todennäköisesti tapahdukaan. Tiedän, että asia ei ole näin helppoa, että vain lakkaat pelkäämästä. Mutta tie siihen helpotukseen kuitenkin löytyy. Se lähtee pienistä askelista esimerkiksi juuri siten, että "käräytät" itsesi siinä tilanteessa, kun huomaat taas kasvattavasi kauhua ja pelkoa sisälläsi. Voit oppia tunnistamaan sen tilan aina aikaisemmin ja aikaisemmin ja haastaa sen.
Ihmiset voivat pelätä "hullun lailla" monenlaisia asioita, ja tuo sekoaminen on yksi niistä. Minä olen pelännyt aivan valtavasti esiintymistä, siis niin paljon että esiintymistilanne on ollut minulle yhtä kuin kuolema. Ei siinä paljon järkeilyt auttaneet, kun se pelotti niin paljon että oikeasti tunsin kuolevani. Sain paniikki- ja itkukohtauksia jne. Pelot ovat kyllä inhottavia, kun niitä on niin vaikea hallita. Mutta kyllä niitäkin voi oppia hallitsemaan. Pitää vain uskaltaa käsitellä niitä tunteita, joita se asia herättää. Minä olen hyvin hyvin hitaasti ja pikkuhiljaa oppinut hallitsemaan tuota esiintymisfobiaanikin. Olen tajunnut, että sen taustalla on ainakin häpeää itsestä. En nyt sen enempää ala purkamaan, mitä minun kammoni taustalla on ollut, koska se menisi jo aika paljon ohi aiheen.
Minun kokemukseni mukaan pelkoihin (siis sellaisiin pahoihin fobiatyyppisiin) liittyy aina kontrollin menettämisen pelko. Se on ollut mukana minullakin mm. juuri siinä esiintymiskammossa ja siinä, kun olen pelännyt kovasti joitakin lääketieteellisiä toimenpiteitä. Molempiin liittyy se tunne, että olen muiden armoilla enkä voi itse hallita tilannetta. Minusta on esiintyessä oikeasti tuntunut jotenkin siltä, että TUHOUDUN siinä muiden katseiden alla. On tuntunut, että paljastun, ja sen seurauksena tuhoudun, koska olen täysin niiden katsojien armoilla ilman mitään suojaa. Onkohan tuossa sekoamisen pelossakin sama juttu? Se on minulle aika vieras pelko muuten, mutta sen läheiseni kautta olen siihen tutustunut.
Voisi siis miettiä, että mitä sinä siinä "sekoamisessa" oikeastaan pelkäät? Onko se juuri se hallinnan menettäminen? Entä mitä siinä hallinnan menettämisessä pelkäät? Entä mikä siinä "laitokseen joutumisessa" olisi se ydinpelko? (Siis tuo laitokseen joutuminenhan nyt on ihan taas näitä epärealistisia juttuja, mutta noin teoreettisesti on ehkä ihan hyvä miettiä, mikä siinä oikeastaan sitten pelottaa.) Pelkäätkö enemmän itse sekoamista vaiko sitä, että muut LUULEVAT sinun seonneen? Liittyisikö siihen sekoamiseen häpeää ja paljastumisen tunnetta vai olisiko se pelko yhtä paha riippumatta siitä "tietävätkö" muut sinun seonneen vai eivät? Tällaisetkin pohdinnat voivat auttaa erittelemään sitä, mikä siinä oikeastaan pelottaa. Lopulta se pelon todellinen kohde voi ollakin jokin ihan vaaraton tunne, jota vaan ei ole osannut käsitellä. Esim häpeä.
Toivottavasti näistä sepustuksistani oli jotakin apua:) Voin vastailla lisääkin jahka kerkeän.
Minulla on täysin sama juttu kuin sinulla. Tuo sekoamisen pelko on tullut pikkuhiljaa. Minulla on ollut viimeiset 3 vuotta todella stressaavaa aikaa kaikin puolin ja nyt lopetin vaikean parisuhteen aika äkkinäisellä päätöksellä ja samaan aikaan minulla alkoi kesäloma. Tuntui jotenkin, että siinä loman aikana annoin sitten kaiken pahan olon päästä valloilleen ja ahdistukseni alkoi oireilla jo fyysisesti, jonka jälkeen menin työterveyslääkärille. MInulle tuli itselleni sellainen tunne, että on pakko saada jotain apua tähän olotilaan. Lääkäri määräsi minulle cipralex lääkkeet, joita olen nyt vähän yli kuukauden käyttänyt. Ne eivät ole mielestäni pahemmin auttaneet, vaan enemmäkin lisänneet tuota sekoamisen pelkoa. Tietenkin minulla myös oli hirveät ennakkoluulot lääkkeitä kohtaan ja sekin saattaa vaikuttaa asiaan. Lisäksi niistä tuli minulle aika pahoja haittavaikutuksia. jotka kuitenkin nyt ovat lievenemään päin. Pelottaa todella paljon ja tämä tunne on 24/7. Yksin on todella vaikea olla. Muiden seurassa taas pelkään sanovani jotain hullua. Henkisesti kyllä todella rasittavaa. Kirjoitelkaa kommentteja. Ehkä tätäkin kautta kirjoittelu helpottaa jollain tavalla, kun huomaa että ei ole yksin tämän ongelman kanssa. :)
Niin helpottava lukea tätä. Ja kiitos pitkistä vastauksista. En ole tämän ketjun alottaja mutta n. 70% oireista täsmää. Olen päätynyt kontrollinmenettämiseen, koska itselläni on myös taustalla anoreksia (ei enää läsnä, neljä vuotta "kuivilla") ja läheisyydenkammo. En siis aina kammoa läheisyyttä, mutta usein kun parisuhde tulee liian vakavaksi iskee kammo kun toinen tulee lähelle. Olen miettinyt soittamista psykiatrille aikaa, mutta en halua alkaa syödä lääkkeitä. Haluan selvittää pelon ilman lääkkeitä, koska mielestäni ne vaan siirtää ei ratkase ongelmaa. Mutta kiitos vastauksista. tuntuu hyvältä kuulla neuvoja että ajattelee "et sä ole sekoamassa, vaan pelkäät sekoamista".
Minä sain lääkkeet sekä paniikki- että ahdistuneisuushäiriöön jokin aika sitten. Suosittelen lämpimästi lääkkeitä kaikille, jotka näistä sairauksista kärsivät, sillä ne eivät ole oikeasti pahasta. Siinä olet nainen 27 oikeassa, että ne eivät ratkaise ongelmaa, mutta jos saat samalla terapiaa tms. niin elämänlaatusi paranee huomattavasti. Lääkkeet ovat osa-apu, pelkästään terapia tai pelkästään lääkkeet eivät yleensä auta, vaan tarvitaan molempia.
Olen itse kärsinyt nyt pari vuotta kaiken maailman oireista ja suurin niistä on luulotautisuus...Heti kun johonkin kolottaa, kuvittelen itselleni sen kaikista pahimman taudin, mistä ko. kolotus on oire. Yleensä pystyn selvittämään itsellen, että käytännössä jokin tauti on erittäin epätodennäköinen, mutta yksin ollessani saan järkyttäviä kauhukohtauksia, jotka ovat todella k-18 -kamaa ulkopuolisen katsella. Nyt kun sain lääkkeet, kohtauksetkin ovat helpottaneet, samoin muut oireet.
Yksin ei tästä vaivasta tarvitse kärsiä, vaan kannattaa hakea apua. Ketään ei leimata hulluksi tämän takia, vaan lääkärit auttavat parhaan kykynsä mukaan.
Mulla on ollu nuot samat oireet jo kohta kuukauden. Tuntuu, että ei kohta erota enään unta, totta ja ajatusta, tosi pelottava olo. Tv:täkin on pelottava katsoa ku tuntuu että mitä jos ei kohta erota mikä on totta ja mikä vaan tv:stä. Nämä kaksi viikkoa on aivan sumun peitossa ja ajatukset ihan sekaisin. Olin viikon pois koulustaki ton takia ja nyt on toinen lomaviikko menosa. Eilen yritin olla koulusa, mutta päädyin vessaan itkemään paniikissa.
Kävin lääkärissä ja kerroin ongelmani. Olin ihan varma. että se pistää mut johonki laitokseen.
Lääkäri puhu puhelimessa jonku nuorisopsykologin tai jonku vastaavan kans ja diagnoosi oli AHDISTUS. Nyt sain siihen lääkkeet, mutta menee noin kasi viikkoa ennen kun ne alkaa tehoaan. Valoa näkyy tunnelin päässä, mutta takaraivossa on edelleen ajatus, että mitä jos diagnoosi olikin väärä ja musta tulee hullu... Tää on tosi pelottavaa ja ahdistavaa.
Toi epätodellinen olo mulla on ollu jo monta vuotta, mutta sen kans oppi elämään.
Kerroin lääkärille myös siitä, että mua pelottaa ihan kamalasti, että mulle tulee skitsofrenia, mutta se vaan totesi, että en olis siitä sielä puhumassa, jos olisin oikeasti sekoamassa.
Eli siis tiedän tunteesi todella hyvin, mutta siihen saa apua. Pahinta on se, jos jää yksin kieriskelemään ongelmiensa kanssa. Nyt lääkäriin, että sulle saadaan oikea lääkitys ja aika psykologille. VOIMIA!
Unohdin edellisessä viestissä sanoa, että myös ajantajuni on mennyt heikoksi näiden oireiden myötä. Kello on mulle nykyään vaan jotain ihan outoa. Esim. tuntuu, että jos vaikka olis istunu josain puoli tuntia, niin vois tuntua että on istunu vasta jotain 10min. Aika pelottava tunne, mutta hankala selittää... Mutta silleen tiivistettynä sanottuna tuntuu että oon ihan pihalla tästä maailmasta..
Sanotaan nyt alkuun että ku kirjotin tohon mun nimimerkkiä en meinannu muistaa oonko 23 vai 24 ja oon ihan perusnormaali työtä tekevä, opiskeleva jätkä. Ei siis oo ihan normia.
Toi oirekuva mitä kirjotit tohon oli ku suora lista mun omista paitsi et mulla on lisänä vielä et ihmissuhteis menee ajatukset päin persettä ja kiinnitään liikaa huomiota seksuaalisiin seikkoihin joka ahdistaa paljon. Ajattelen melkeen kokoajan seksiä ja se on ihan älytöntä.
Oikeestaan koko homma löi päälle kunnolla 5/2009 kun mulle tuli kammo et oon muuttumassa homoksi yms.. En oo homovastanen mut se oli ihan epärealistinen kuvio mun päässä. Sen jälkeen alko tulla noi kaikki muutki oireet, sekoominen, väkivalta jne.(Mutta kun rupee miettimään asiaa pitkällä skaalalla tajuaa et oireita on ollu paljon kauemmin) Mun tyttöystävä vei mut onneks lääkäriin heti heinäkuussa ja siitä lähtien oon käyny keskustelemassa hoitajan kanssa viikottain. Oon ajatellu pärjätä ilman lääkitystä tässä mut avoimin silmin, jos ammattilaiset on sitä mieltä et ilman ei voi selvitä sit on pakko alottaa.
On kuitenki hyvä muistaa et kaikki on lähtösin omasta nupista, ite ku rupesin vähä objektiivisemmin katteleen asiaa ja tajusin et oon kahen melkolailla henkisesti kieroutuneen ihmisen vanhin lapsi ja 6 sisaruksen isoveli. Niinpä oon koko elämäni ajan imeny paskaa kotoa ja se on vaikuttanu mussa kaikkeen jaksamiseen ja toimintaan.
Puhuminen siis on tärkeintä ja niin että kuuntelija jaksaa sitä että samoja asioita väännettään kauan, vie sitä johdonmukasesti eteenpäin, luotat siihen ja et sillä on vaitiolovelvollisuus. Mee siis hyvä ihminen lääkäriin ja selitä asia, ota vaikka kaveri mukaan tueks jos joku tietää sun olosta. Siitä vaan sitte mielenterveystoimistoon sopimaan hoitaja aikaa ku saat lähetteen. Sielä käy niin moni ettet uskokkaan, se on tän nyky-yhteiskunnan ongelma et pistää yksittäiset ihmiset saatarin tiukille mutta sit ku sairastuu tai luulee sairastuvansa on tabu puhua asiasta ellei oo julkkis.
Niin joo, yks oire on ajottainen hengenahdistus. Siks pelkään mm. lentämistä yms.. Mikä on aika tärkee osa mun elämää siltä kannalta et tykkään matkustella ja siitä en luovu eikä omista jutuistaan saakkaan luopuu ahdistuksen vuoks! Pahenee vaan olo. Hengenahdistus johtuu hyperventiloinnista eli sillon ottaa liikaa happea, ylihengittää. Hengitä näin ollen paperipussiin, käsiin, rauhotu, hengitä nenänkautta tms.. HARJOTTELE! Tää siks et oire on tosi yleinen paniikin yhteydessä.
Voimia ja vie asia eteenpäin..
Minulla oli ennen tuollaisia sekoamis/pakkoajatuksia korkeilla paikoilla. Kun olin korkealla, näin itseni hyppäämässä alas, mutta en onneksi tehnyt sitä. Sitten näin unta, että olin Espanjassa hotellissa 9:nen kerroksen huoneessa. Ja jotenkin olin parvekkeella aivan hysteerisenä ja alhaalla oli palokunta ja kaikkea.
Sitten vain menin parvekkeelle, mutta en muista muuta siinä unesta. Unessa ihmiset jutteli: "Hyppäsi se sittenkin". En aikonut ikinä mennä Espanjaan korkeaan hotelliin. Kunnes tuli päivä, jolloin sanottiin, että lähdemme kanarialle. Olin onnessaan, että "jee, täällä on kylmä, meilläpä on lämmin". Kyselin sitten hotellista ja ironista kyllä, se olikin ihan hyvä hotelli, mutta meidän asunto sijaitsi, arvaatte kyllä missä! 9:nessä kerroksessa, saakeli! Jotenki tuli sellainen flasback siitä unesta, ja olin niin peloissaan, että "En lähde, oon kipiänä" fiilis ja kanariansaaret kuuluvat Espanjalle, kuten unessa. Koittihan se lähtöpäivä siitä ja lentokoneessa en jännittänyt muutakun hotelliin menoa ja näin ihan sairaita mielikuvia koko matkan, bad trip kirjaimellisesti :D. No ensimäiset päivät meni ihan kusessa ja sairaassa epätodellisuuden tunteessa hotellissa. Lopulta siihen alkoi tottua, eikä pelottanut enää yhtään. Eli tästä voimme oppia, että pelot pitää kohdata! Nyt en pelkää missään korkealla vaan nautin korkeista paikoista, koska tunnen itseni suureksi voitetun pelkoni takia.
Mulla on kans on samoja oireta kuin listan alussa. Jotenkin tämä koko mailma tuntuu nytten jotenkin omituiselta, tuntuu kuin millään ei olisi mitään väliä. Paras olo tulee silloin kun herää aamulla unesta ja päättää jatkaa nukkumista, kaikki on, niin sekavaa. Tätä kaikkea on aivan mahdoton pukea sanoiksi. Pelkään, niin palion sitä , että sekoan. En ole varma olenko jo seonnut.
Maanantaiksi olisi aika terveydenhoitajalle jonka kanssa voisin jutella. Soitin tänään psykiatriseen päivystykseenkin ja menin aivan lukkoon kun yritin selvittää omaa olotilaani, aivan kuin olo olisi muuttunut normaaliksi kun olin puhelimessa sovimme vain, että menen maanantaiksi sinne hoitajan vastaanotolle. Jokainen päivä on tuntunut raskaammalta, tänään tuntui nuppi olevan, niin sekaisin, että lyyhistyn kohta vain lattialle. Muutenkaan mikään ei oikein miellytä, kaikki tuntuu epämukavalta. Aijemmin seura tuntui helpottavan oloa, mutta tänään sekään ei tuntunut auttavan. Miten jaksan vielä nämä pari päivää, nytten on perjantai klo 22:44. ja vaikka pääsenkin maanantaina terkkarille, ei hänkään tee ihmeitä vaan tämä olo jatkuu, kokemusten perusteella julkisista palveluita saa odottaa viikko tolkulla. Jos saan terkkarilta lähetteen lääkärille, siinä jo menee oma aikansa ja lääkäriltä psykiatrille siinä menee tovi jos toinen. toivon todella, että tämä olo helpottaa ja nopeaa
Saitko apua ongelmaasi? Itseäni vaivaa ihan samat oireet ja huomenna olen TAAS soitamassa lääkärilleni
näistä. Tiedän, että luultavasti hän kertoo minulle, että en ole sekoamassa, mutta tuntuu vaan että on pakko koska ahdistaa niin perkeleesti. Ei kestä näitä oireita ja ajoittain olen ihan varma, että kohta se järki lähtee. Jos koitan ajatella, että se on hyvin epätodennäköistä tai, että tuskimpa niin käy se on vaan ajatus niin tulee vaan sellanen olo, että mitä väliä jos on kuitenki JOKU mahdollisuus että niin voisi joskus käydä? :/ En jaksaisi enää taistella kyseisen asian kanssa kun tuntuu, että olen menossa jo ihan oikeasti niin vainoharhaiseksi. Mua vaivaa myös noi epätodellisuuden tunteet eli dissosiaatio. Ajantaju on kans ihan häränpyllyä, tuntuu että oisin istunu jossain koko päivän ja onki menny joku tunti. Välillä tuntuu, että ihanku kulkis jollain automaattiohjauksella tai et ihan kun ei olis oikeen missään ei itessään eikä missään. Sitten mulla tulee ahdistavia sellasia pelkoja tai oloja, että ihanku olisin jotenki oikeasti fyysisesti katomassa tai lähdössä vaan ajelehtimaan jotenkin.. En tiedä vaikea selittää, mutta olis kiva jutella jonku kanssa jolla samantyyppisiä oireita.
Itse olen taistellut koko ikäni, erilaisten onglemien kanssa. Kärsin paniikkihäiriöstä, johon kuuluu juuri sekoamisen pelko ja jossain vaiheessa myös kuoleman pelko. Itselläni oireet ovat olleet jo pienestä pitäen. Aluksi ne ovat olleet sellaisia, joita on vaikea huomata arkipäiväisessä elämässä, mutta nyt jälkeen päin kun tapahtumia katsoo, niin kaikki epäonnistumiset ihmissuhteissa, koulussa, seurustelusuhteissa ja elämässä muutenkin, ovat johtuneet täysin pelkästään tuosta pelosta joka on pilannut kaikki hyvät asiat. Kuitenkin 6 kk sitten olin 6 työntekijän yrityksen johtaja, naimisissa ja meillä on pieni poika. Tein vielä toista vastuullista työtä sivussa ja opiskelin sunnuntaisin kauppakorkeassa. Pohjalla oli jatkuva ahdistuneisuus, joka aiheutti sen että halusin paeta oloani kaiken tämän taakse. Kun kokoajan teki jotain niin oli hetkellisesti hyvä olo. En koskaan uskonut mihinkään onnellisuus pillereihin tai keskustelu apuun. Pelkäsin niitä juuri sen tähden että minut leimataan hulluksi.
Yhtäkkiä tuli tilanne jolloin meidän pieni poika sairastui keuhkokuumeeseen ja joutui sairaalaan, tuli huono tilanne molemmissa töissä ja rahavaikeudet alkoivat. Sairastuin tietysti itse vielä sika-influenssaan. Näistä seurasi todella paha paniikkikohtaus, joka vei työkyvyn. En pystynyt nukkumaan enkä rauhoittumaan pariin viikkoon. Hengenahdistus oli niin paha että meinasin pyörtyä ja kerran soitettiin jopa ampulanssi ja menin ensiapuun. Ensiavussa ollessa ajattelin että nyt ei kyllä ole kaikki kunnossa. Ja kun rauhoituin ensiavussa niin kaikki oireet hävisivät. Seuraavana päivänä marssin yksityiselle lääkärille ja sain reseptit unilääkkeisiin ja Xanoriin, ja myös lähetteen psygiatrille. Söin xanoreita pari viikkoa odotellessa käyntiä psygiatrilla ja ne auttoivat. Loppua kohden ne eivät enää oikein auttaneet ja oli vaikea olla paikallaan ja rauhoittua. Psygiatri määräsi cipralexit ja käski lopettaa heti paikalla xanorit. No minä tein työtä käskettyä ja lopetin xanorit, mutta ei ollut mitään tarkempaa puhetta miten niitä tulisi vähentää, vaan lopetin ne kertaheitolla. Tuloksena oli hirveä sekavuustila 2 päivän kuluttua. Pelkäsin puita, pensaita ja pupujusseja. Iltaisin nukkumaan mennessä iski paha raivokohtaus ja tärinä. Tuossa meni 4 päivää ja nukuttua ei tullut yhtään. Sitten soitin lääkärille ja tuo sanoi että sinulla on aivan selvät xanorin vieroitusoireet. Ihmetteli kovasti miten parin viikon xanorin syönti voi aiheuttaa tuollaisia oireita. Määräsi jotain toisia pillereitä muka vieroitukseen. En kyllä niihin sattunut ollenkaan. Kärsin pari viikkoa hirveistä oireista, jolloin luulin toisena päivänä kuolevani ja toisena olin seitsemännessä taivaassa. Mukana kun oli cipralexin
sivuoireita ja niitä vieroitusoireita. Kokemus oli hirvittävä ja siitä toipumiseen meni kuukausia. Pelkotilat olivat todella voimakkaita ja ihmispelko hallitsi myös elämää. Vieroitukseen kuului myös näköhäiriöitä, kramppeja ja tutinaa. Ihmiset tuntuivat oudoilta ja oma peilikuva oli kuin jonkun toisen oma. Otin xanoreita vajaa kaksiviikkoa 2-3 pilleriä päivässä. Lääkärin mukaan toisilla ihmisillä on herkkyys juuri xanoriin. Pari kuukautta meni siihen että jotenkin toipui näistä uusista sivu- ja vieroitusoireista. Keskustelusta hoitajan kanssa oli tuolloin valtavasti apua, kun sai kuulla järkipuhetta. Pikkuhiljaa on cipralex alkanut auttaa.
Sitten terapiassa on tullut flashbackeja menneeseen, jolloin tulee mieleen traumaattisia kokemuksia lapsuudessa. Olen myös elänyt ikäni tunnevammaisen äidin kanssa ja poissa-olevan isän kanssa. Lisäksi 6 sisaruksen perheessä on kaikilla ongelmia. Meille kaikille aina toitotettiin että on oltava paras kaikessa ja niin minä todella olin, mutta kaikki vaikeat asiat lakaistiin maton alle. Koska äiti ei kestänyt niistä puhua. Omien ongelmien jälkeen olen tullut läheiseksi sisarusteni kanssa, joilla kaikilla on aivan samoja oireita, mutta niistä ei ole aiemmin puhuttu ollenkaan. Koska asia oli perheessämme aina häpeällinen, julkisivu piti olla kunnossa, mutta kaikki voivat henkisesti huonosti.
Olen todella tyytyväinen prosessiin jonka kävin terapeuttien ja muiden ammattilaisten kanssa. En tiedä miten minun olisi käynyt jos en olisi antautunut ja hakenut apua. Olen oppinut itsestäni valtavasti ja nykyään ymmärrän että voin olla onnellinen vaikka en olisikaan aina paras kaikessa.
Nykyään olen valtavan tehokas, sosiaalinen ja nautin elämästä. Olen saanut kavereita jotka ovat puuttuneet viime vuosien aikana kokonaan, kun on eristäytynyt kaikesta. Töissä olen parantanut tuloksellisuutta koska olen positiivisempi ja avoimempi. Viihdyn poikani kanssa, joka aiemmin oli väkinäistä. Leikimme yhdessä ja elämä hymyilee. En varmasti jätä cipralexia pois mistään hinnasta ja käyn muiden "hullujen" kanssa terapiassa vielä pitkään ja nautin siitä että saan puhua ja tuntea. Ei ihminen voi elää pullossa ilman että nuppi sekoaa. Kaikille terapia kamppailua aloittaville vain potku perseeseen ja menoksi. Kyllä apu löytyy kun sitä aktiivisesti hakee.
Kirjoitin tossa joku kuukausi tänne ja ajattelin kirjoittaa mitä nykyään kuuluu.
Joo sain apua kun kävin lääkärissä, sain lääkäriksi oikein mukavan nuoren nais lääkärin. Aijempi lääkäri ei selvästikkään ollut kovin kiinnostunut oireistani vaan lähetti aikalailla ilman vastauksia pois. Tämä varmaan on osittain pahentanut sairaudenpelkoja ja luottamusta lääkäriin. Mutta tämä uusi lääkäri on ihana ihminen ja on selvästi minun puolella olen kerran kuussa käynyt häntä tapaamassa ja hän kysyy aina, että haluanko tavata uudestaan hän antoi myös lähetteen korvalääkärille ja fysioterapeutille kun vain pyysin. Hän määräsi minulle jo ensikäynnillä masennuslääkettä joka vaikutta pakkoajatuksiinkin (Sertalin) Tämä lääke on toiminut aika hyvin. Huomasin sen tänään, olin lopettanut lääkkeen syönnin noin 3 viikkoa sitten, tunsin ettei siitä ollut enään hyötyä. Tänään kuitenkin iski aivan kauhea ahistus ja pelko, tuntui että sekoan, pyörin oikeasti jo ympyrää ja mietin ettei tätä pääse mitenkään karkuun ajatus oli sietämätön. tajusin sitten ottaa yhden tabletin sertalinia ja kaikki ahdistuksen tunteet hävisi. Nyt juuri muistin kuinka hirveä ahdistus minulla oli ennen lääkkeen aloitusta koska ahdistus oli juuri samanlaista kuin tämänpäiväinen.
Tämän takia lopetin lääkkeen aikaisemmin. Kävin silmälääkärillä joka oli ällistynyt siitä miten olin tullu toimeen tällä näöllä, näköni oli noin 5 molemmissa silmissä. Huono näköhän laittaa niskat jäykäksi ja saa muutenkin oikein kireän ja vaikean olon. Kun sain lasit, mailma alkoi näyttää eriltä ajattelin, että kaikki on vain johtunut huonosta näöstä ja tämän seurauksista joten lopetin lääkärin kanssa yhteisymmärryksessä lääkityksen Ahdistus kuitenkin alkoi taas koska syljen mukana on nytten tullut verta ja minulla on muutenkin ollut hengenahdistusta. Pitää lääkärin kanssa nyt neuvotella mitä tehdään, PEF mittaukset on tehty muutama kuukausi sitten ja puhalsin päälle 700. Tämä veri vain on nytten pelottava asia.
Suosittelen kaikkia jotka eivät meinaa enään jaksaa menemään lääkäriin ja hommaamaan lääkkeet ahdistukseen.