Minuakin etukäteen pelotti, jännitti tai ehkä oikeimmin sanottuna ällötti raskauden aikana ajatus synnytyksestä. Se ei kuitenkaan ollut niin mahdoton tunne, että olisin siitä esim. neuvolassa puhunut. Ajattelin vain jotenkin nippanappa selviytyväni tilanteesta ja niinhän kävikin. Neuvolassa kukaan ei missään vaiheessa puhunut synnytyksestä muuta kuin synnytyssairaalan valinnasta. Ehkä se johtui siitäkin, että muuton takia jouduin vaihtamaan neuvolaa. Minusta olisi kannatettavaa, että neuvolassa kaikkien kanssa ainakin yhdellä kerralla keskityttäisiin puhumaan omasta tulevasta synnytyksestä ja tehtäisiin synnytyssuunnitelmaa. Aina ei ole helppoa ottaa asiaa itse puheeksi.
Ymmärrän muiden synnytyspelkoa ja mielenkiintoista olisi avata sitä synnytyspelkoa enemmän. Mikä siinä pelottaa? Helpoin julkisanoa ja yleisesti hyväksytty pelonaihe on se, että pelkää vauvan tai omaa vammautumista. Jos sen kertoo syyksi, sinua ei tuomita mamoksi vaan varsinkin lapsen kohdalla huolehtivaksi äidiksi. Sen ilmaisemisessa sosiaalinen tuomio ei ole niin jyrkkä. Myönnän etten tuota itse synnytyksessä pelännyt, jotenkin uskoin suomalaisen terveydenhuollon olevan niin hyvä ettei sen todennäköisyys ole kovin suuri.
Minä pelkäsin kipua eniten. Nyt synnyttämisen jälkeen tiedän ettei sitä tarvitse pelätä. Aluksi kivut eivät olleet kovin kummoisia ja nopeasti sain kaikki kivut vieneet puudutuksen. Ei siis tarvitse kipujen kanssa leikkiä sankaria, jos ei sitä halua. Jos yksi lievitys ei auta, niin siitä kannattaa heti kertoa, saa muuta tai uusitaan vaikka epiduraalin laitto. Rohkeasti siis kertomaan tilanteesta. Tutkimuksissa synnytyksen aikana suurin osa kokee kovaa kipua, mutta vähättelevät sitä synnytyksen jälkeen.
Kivun lisäksi pelkäsin jotain sellaista epämääräistä asiaa kuin henkilökunnan asennetta tai tylyyttä siinä tilanteessa. Minä en ole koskaan ollut erityisen ihastunut esim. gynellä käynneistä. Ajatus siitä, että makaat avuttomana jalat levällään ja ronkkii sinua, ei minua oikein kiehdo. Synnytyksessähän sitä joutuu kokemaan monta kertaa. Gynellähän voit sentään käydä aina tutulla lääkärillä, mutta synnytyksessä henkilökunta on sinulle ihan vierasta ja se voi vaihtua moneen kertaan. Tähän yhdistyneenä samaan aikaan synnytyskivut, oli minusta etukäteen kamala ajatus. Ja tietysti minulla piti vähän väliä ottaa vauvan päästä verikokeita hapen saannin varmistamiseksi. Joten ne vihatut jalkatuet tuotiin paikalle puolen tunnin välein. Ajatus siis tuosta kaikesta kammotti minua kovasti etukäteen, mutta itse tilanteessa se ei sitten ollutkaan niin paha juttu. Jälkikäteenkin ajatellen se oli ällöttävää, mutta ei ylitsekäymätöntä.
Minä olen nyt tunnustanut synkät salaiset pelkoni, uskaltaako joku muu? Usein jo se, että niistä rohkenee kertoa (vaikka olisivat muiden mielestä kuinka naurettavia) auttaa hahmottamaan pelkoja ja käsittelemään niitä. Jo se, että tarkentaa pelkojensa todelliset kohteet on puoliruokaa eikä asia ole vain iso synnytyspelkomöhkäle.
Mitä sinä siis pelkäät synnytyksessä?
Ymmärrän muiden synnytyspelkoa ja mielenkiintoista olisi avata sitä synnytyspelkoa enemmän. Mikä siinä pelottaa? Helpoin julkisanoa ja yleisesti hyväksytty pelonaihe on se, että pelkää vauvan tai omaa vammautumista. Jos sen kertoo syyksi, sinua ei tuomita mamoksi vaan varsinkin lapsen kohdalla huolehtivaksi äidiksi. Sen ilmaisemisessa sosiaalinen tuomio ei ole niin jyrkkä. Myönnän etten tuota itse synnytyksessä pelännyt, jotenkin uskoin suomalaisen terveydenhuollon olevan niin hyvä ettei sen todennäköisyys ole kovin suuri.
Minä pelkäsin kipua eniten. Nyt synnyttämisen jälkeen tiedän ettei sitä tarvitse pelätä. Aluksi kivut eivät olleet kovin kummoisia ja nopeasti sain kaikki kivut vieneet puudutuksen. Ei siis tarvitse kipujen kanssa leikkiä sankaria, jos ei sitä halua. Jos yksi lievitys ei auta, niin siitä kannattaa heti kertoa, saa muuta tai uusitaan vaikka epiduraalin laitto. Rohkeasti siis kertomaan tilanteesta. Tutkimuksissa synnytyksen aikana suurin osa kokee kovaa kipua, mutta vähättelevät sitä synnytyksen jälkeen.
Kivun lisäksi pelkäsin jotain sellaista epämääräistä asiaa kuin henkilökunnan asennetta tai tylyyttä siinä tilanteessa. Minä en ole koskaan ollut erityisen ihastunut esim. gynellä käynneistä. Ajatus siitä, että makaat avuttomana jalat levällään ja ronkkii sinua, ei minua oikein kiehdo. Synnytyksessähän sitä joutuu kokemaan monta kertaa. Gynellähän voit sentään käydä aina tutulla lääkärillä, mutta synnytyksessä henkilökunta on sinulle ihan vierasta ja se voi vaihtua moneen kertaan. Tähän yhdistyneenä samaan aikaan synnytyskivut, oli minusta etukäteen kamala ajatus. Ja tietysti minulla piti vähän väliä ottaa vauvan päästä verikokeita hapen saannin varmistamiseksi. Joten ne vihatut jalkatuet tuotiin paikalle puolen tunnin välein. Ajatus siis tuosta kaikesta kammotti minua kovasti etukäteen, mutta itse tilanteessa se ei sitten ollutkaan niin paha juttu. Jälkikäteenkin ajatellen se oli ällöttävää, mutta ei ylitsekäymätöntä.
Minä olen nyt tunnustanut synkät salaiset pelkoni, uskaltaako joku muu? Usein jo se, että niistä rohkenee kertoa (vaikka olisivat muiden mielestä kuinka naurettavia) auttaa hahmottamaan pelkoja ja käsittelemään niitä. Jo se, että tarkentaa pelkojensa todelliset kohteet on puoliruokaa eikä asia ole vain iso synnytyspelkomöhkäle.
Mitä sinä siis pelkäät synnytyksessä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Samoin kuin sinä, luotan suomalaiseen terveydenhuoltoon, kyllä ne vauvan hoitaa. Ekaan synnytykseeni lähdin ennakkoluulottomasti ajatellen, että kivunhoito on ajan tasalla ettei sitä tarvitse pelätä. Toisin kävi, kuten myös toisella ja kolmannellakin kerralla. Kipu oli sietämätöntä. Epiduraali ei auttanu, kipukynnykseni on niin matala ettei kipuja vaan pois saa. Huusin, itkin, luulin ja toivoin kuolevani kun mikään ei auttanut. Elämäni hirveimmät kokemukset kivun kannalta, valitettavasti. En leikkinyt sankaria, pyysin ja vaadin lisää lääkettä (ja informoin tukihenkilöitä tekemään puolestani samoin jo etukäteen), mutta tarpeeksi en saanut. Kätilöiden mielestä sitä oli aina riittävästi vaikka kuinka itkin ja kerjäsin lisää.
Sama on siis toistunut joka kerta, joten valitettavasti en voi allekirjoittaa ap:n kommenttia kivuttomuudesta. Paikkana tyks. Toivon mukaan neljäs synnytys menisi paremmin. Olen viikolla 33 enkä kivun peloiltani ole nukkunut ilman painajaisia yli kahteen kuukauteen. En kyllä häpeä myöntää kivun pelkoani. Ihmettelen vain, miksei oikeasti 2000-luvulla kipua pystytä hoitamaan paremmin. Johtuisikohan naisten omasta asenteesta miten kipu jalostaa ym?
mua ei ne kivut pelota (johtuisko etten tiedä mitä on tulossa) mutta se synnytyksestä toipuminen mietityttää.
jos kauheesti repeilee paikat ja tulee tikkejä ja kuukauteen ei pysty istumaan, pissalla käyminen kirvelee,...tommoset enemmän ahdistaa...ja tämä nyt varmaan aika naurettava juttu myös, mutta koko raskauden olen pelännyt peräpukamia, tosin olen niiltä toistaiseksi välttynyt, mutta jos ne synnytyksessä tulee..nojoo, mun pelot on kyllä pieniä toisiin verrattuna, ei aiheuta painajaisia, enkä noita juurikaan mieti. nyt rv 34 menossa, ja kauhea kiire olis päästä synnyttämään :)
voi tosin olla että jos toista lasta alan joskus tekemään, niin synnytyskin voi vähän alkaa pelottamaan, kun tietää suunnilleen mitä se kipu on.
avoimin mielin mennään, ja kaikki kivunlievitykset tervetulleita.
avoin mieli kannattaa! tuskin olisin tuota ensimmäistäkään hankkinut jos etukäteen olisin kivuista tiennyt. äitiys sitten onneksi vei mennessään ja nyt jo nelosta oottelen, vaikka pelkäänkin niin rajusti.
kyllä muakin repeämät ym. pelottaa, muttei ylitsepääsemättömästi. ekat kolme meni ilman niitä, joten epätodennäköistä kaiketi neljännellä kerralla, muttei mitenkään mahdotonta.
Siis lapsen ja omaa vammautumista.
Ekan lapsen synnytys oli sen verran vaikea. Onneksi lapselle ei jäänyt pysyviä vaurioita, mutta alku oli kyllä rankka. Mutta pääasia, että vauriot oli lapselle pienemmät miltä aluksi näytti ja mihin oli ainekset, ja niistä pienistäkin hän toipui nopeasti.
Itse repesin pahasti, enkä koskaan aivan täysin toipunut. Paraneminen oli hidasta ja turkallista ja ongelmia jäi.
Pelkään siis, että lapsi vaurioituisi pysyvästi/kuolisi ja itselläni menisi alapää lopullisesti tohjoksi.
Toinen lapsemme syntyy sektiolla.
taas pelkään että käy samoin kuin ensimmäisessä synnytyksessä; pakotetaan ponnistamaan selinmakuulta jalat telineissä alusastia pepun alla.. Sitten kun vauva viimein syntyy hänet kiidätetään pois synnytyssalista ilman että minulle kerrotaan mitään. Sen jälkeen tikkausta tunti ilman kunnollista puudutusta... Toivottavasti ei.
Minä en pelkää kipua. Olen kokenut luomuna synnärille lähdön sekä käynnistyksen, ja käynnistyksessä oli järkyttävät supistuskivut. Epiduraali auttoi tokassa synnytyksessä. ekassa se epäonnistui. Eniten pelottaa lapsen hapenpuuteongelmat, jotka molemmissa, mutta onneksi terveet lapset. Sitten ehkä repeämät. Onneksi niitä ei tullut. Tosiaan ahdas lantio ja nyt en suostu enää käynnistykseen, niin että lapsi olisi n. 3kg. Joten sen takia kolmas syntyy suunnitellusti sektiolla.
Minä pelkäsin kipua kovasti. Pelkäsin myös repeämistä "pahasta paikasta", eli esim. peräaukon seudulta niin että kärsin pidätysongelmista lopun ikäni. Pelkäsin etten osaa ponnistaa tai ettei vauva vaan mahdu ja joudutaan käyttämään imukuppia. Ja sitä että joudunkin sektioon. Tai että synnytys kestää monta päivää. Pelkäsin että minulle jää pysyviä vaurioita joita ei voi korjata... Pelkäsin että henkilökunta on ilkeää koska lääkärini oli todella veemäinen äitiyspolilla! Pelkäsin oikeastaan melkein kaikkea, ja tämä veemäinen lääkäri kuittasi pelkoni ainoastaan sanomalla että voi voi! eli en saanut jutella asiasta juuri lainkaan, neuvolantäti suostui pari sanaa vaihtamaan. Tai lähinnä kuuntelemaan ja toteamaan että suurin osa synnytyksistä menee hyvin... Tosi lohduttavaa! Olin aivan kauhuissani kun synnytys käynnistyi, mutta onneksi kaikki meni niin hyvin kuin vain voi mennä, ja henkilökunta oli todella mukavaa!
itse pelkään noita samoja asioita kuin edellinen kirjoittaja, ja lisäksi minulle jäi edellisestä synnytyksestä kamala sairaalakammo, ja pelkkä sairaalan näkeminen ja ajattelu saa oksettamaan. pelkään myös kipua, jos siihen ei suhtaudutakaan vakavasti. ehkä eniten kauhistuttaa se sairaalassa olo, ja pelottaa pahat repeämät, huolestuttaa lapsen terveys..ym
Eniten kipu ja se, ettei tilanteesta pääse kesken pois, vaikka olisi miten hirveää. Supistuskipuja en niinkään pelkää, vaan sitä kun lapsi pitäisi puskea ulos. Varsinkin se kammottaa, jos lapsi revitään brutaalisti ulos imukupilla ja vähät siitä, sattuuko minuun kuinka paljon sillä hetkellä.
Myös repeämät (olen kuullut jopa häpyhuulen irtoamisista), tyly henkilökunta, tikkaus ja välilihanleikkaus pelottavat. Yritin siedättää itseäni kohtaamaan synnytyksen ja löysin mm. synnytysvideon, jossa käytetään pihtejä. Nainen makaa jalat levällään. Pihdit on sisällä. Sitten leikataan välilihaa ja nainen huutaa! Eli ilmeisesti ilman puudutusta tai ainakaan se ei vaikuttanut! Sitten lasta aletaan kiskoa ulos synnyttäjän huutaessa :( (Tuo video ei kyllä ollut Suomesta, mutta kuitenkin. Kertonee silti omaa kieltään...)
Pelottaa ylipäätään se, miten synnytyskipuun suhtaudutaan. Tuntuu, että oikeasti ei edes tehdä kaikkea mahdollista, jotta synnyttäjällä olisi parempi olla. Miksi esim. kaikissa synnytyssaleissa/-huoneissa ei ole allasta? Tai miksi kätilön huono työasento estää jakkaralla synnyttämisen? Varmasti sellainen kätilöllekin ergonominen jakkara tai muu häkkyrä saataisiin kehitettyä, jos oikeasti haluttaisiin tehdä synnytyksestä siedettävämpää. Mutta ei, kun kärsimys tuntuu kuuluvan synnytykseen :(
Itse en ole raskaana enkä ole koskaan ollutkaan. Voi olla, että synnytyspelko estää minua koskaan hankkimasta omaa, biologista lasta. Vaikka miten olen yrittänyt muuttaa suhtautumistani, etsiä tietoa ja olla avoin. Vaikka miten avoimin mielin joskus lähtisin synnyttämään, en voi vaikuttaa synnytyksen kulkuun. Vaikka minulle sanottaisiin miljoona kertaa, että hyvin se menee, niin ei sitä voi tietää: minulta voi silti irrota häpyhuuli ja kätilö voi huutaa minulle, että turpa tukkoon nyt samalla kun lasta vedetään imukupilla pihalle. Siinähän sitten ollaan.
täälähän on lueteltu kaikki ne asiat mitkä itteäki pelotti. mutta tuosta altaasta.. empä osannu pelätä hukkuvani siihen! siltä se ainakin tuntui. ei siinä pystyny olla.
kipu, repeämät, välilihan leikaus, puudutuspiikit, tippa, ne metallijalustimet siinä sängyssä, henkilökunnan asenne (vähättely, naureskelu..), sairaala yleensäkki, avuttomuus, jalkovälin jatkuva ronkkiminen, muiden armoilla oleminen,omat voimat. mitähän vielä..
supistuksia en osannu etukäteen pelätä. ne oli silti kamalinta. piikit ei sattunu, eikä mikään revenny ku leikattiin (eivät kertoneet että leikkaavat! en edes huomannu sitä), jalustimia ei muistaakseni käytetty, kätilö oli mukava (ehkä vähä tylsä, mutta ihan asiallinen), kukaan ei nauranut paitsi minä!, ei tuntunut avuttomalta, ronkkiminen ei ollu gyneä kummempaa (no ei mitää mieltä ylentävää kuitenkaa), ei tuntunu että olis ollu muiden armoilla, voimat olis loppunu ilman epiduraalia. sairaalasta en kuitankaan alkanu pitää. inhat valkoset seinät ja kaikkia pahaenteisiä koneita. ennen kaikkea karseet sängyt.