Suutun lähes mistä tahansa ja yleensä olenkin kärttyinen lähes koko ajan ja ellen ole, niin ainakin sen esiasteella koko ajan. Yksi asia jota tunnen on suunnaton viha ja on vaikea edes sanoa, mitä kohtaan. Ainakin itseäni. Mielessäni mollaan muita ihmisiä (yleensä täysin vieraita). Ulkona kulkiessa saatan ihmisiä katsoessa mielessäni ihmetellä, että "miten noinkin ruma ja lihava ämmä on voinut saada miehen." Vihaan naapureitani jotka harrastavat äänekästä seksiä, siis minä vihaan näitä ihmisiä ja toivon, että he eroavat. Nautin siitä, kun ihmiset pettävät toisiaan ja eroavat. Siis minä yksinkertaisesti nautin siitä, etenkin jos en näitä ihmisiä sen paremmin tunne, esim. telkkarissa jos joku vaikka kertoo kokemuksistaan. Lehtien deittipalstoilla nautin kun näen jonkun varatun hakevan seuraa. Olen itse eräänlaisessa suhteessa naimisissa olevan miehen kanssa ja mielessäni olen tyytyväinen kun ajattelen sitä ämmää, vaikka en ole häntä ikinä edes nähnyt. Olen täynnä vihaa. Joskus olen niin helvetin vihainen (ahdistunut), että olen hakannut itseäni täysillä nyrkeillä ja raastanut ihoa saksilla. Onko muilla masentuneilla tällaisia vihan ja vahingonilon tunteita?
Tunnen VIHAA.
tosi vihainen nainen
651899
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 65
Vanhimmat
Mulla ainakin on ollut tuollaista. Erityisesti pms-aikaan minulla on tuon kaltaista. Ei tosin ehkä vahingoniloa, mutta vihaa ja kärttyisyyttä, ja juurikin lähinnä tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Raivo voi tulvahtaa sisimmässä jo jos joku vain kävelee ohi, puhumattakaan jos katsoo silmiin... Ehkä tuo vahingonilokin on vain sitä vihaa vähän eri muodossa? Olen myöskin joskus pahoinpidellyt itseäni. Lähimmäisiä kohtaan taas olen liiankin kiltti ja miellyttävä, eikä raivoni heihin kohdistu. Yleensä nämä mielentilat liittyvät silti johonkin konkreettiseen asiaan elämässä. Suureen, hallitsemattomaan stressiin ja ahdistukseen yleensä. Kannattaa siis miettiä, mikä tilanne elämässä voisi kuormittaa niin, että mieliala pääsee noin pahaksi.
Jos oikein keittiöpsykologiksi alan, niin voisihan tuo suhteesi varattuun mieheen aiheuttaa sinulle alemmuudentunnetta ja ulkopuolisuutta ja siksi huonoa oloa suhteessa itseen. Erityisesti tämä tuntuisi aika hyvältä selitykseltä, kun vielä koet vahingoniloa muiden suhteiden hajoamisesta. Minusta se kuulostaa vähän siltä, että olet katkera ja vihainen omasta tilanteestasi, sekä kateellinen ja vihainen kenelle tahansa "ykkösnaiselle". Ehkä voisi olla myös huonoa omatuntoa? Piilevä syyllisyyskin voi ahdistaa ja pistää vihaamaan itseä. Lisäksi vielä "kakkosnaisena" oleminen voi tosiaan syödä omanarvontuntoa ja masentaa.
Onko sinulla muuten elämässä hyviä asioita tuon suhteen lisäksi, vai voisiko se olla ns "liian tärkeä" asia elämässäsi? Jos tuo suhde on sinulle kovin keskeinen juttu, mutta joudut samaan aikaan tajuamaan olevasi miehen elämässä kuitenkin kakkonen, niin se voi kyllä masentaa. En nyt tiedä oletko häneen rakastunut, harrastatko vain seksiä vai minkä sortin suhde on kyseessä, mutta tilanteessa kuin tilanteessa tuollainen asetelma voi syödä sisältä aika paljon. Rakastuneena omanarvontunto voi olla todella maassa, koska silloin se ulkopuolisuus ja kakkosena oleminen todella syö voimia ja salakavalasti synnyttää tunteen itsestä jotenkin alempana, säälittävämpänä, huonompana, toissijaisena.... (Olen itse ollut ihastunut varattuihin ja vasta vuosien kuluessa tajunnut, miten niissä tilanteissa aina seuraa mukana tuo ulkopuolisuuden ja huonommuudentunne.) Vaikka tosiasioita ja tunteitaan ei rakastuneena pystyisikään täysin realistisesti myöntämään, ja helposti voisi todistella itselleen olevansa oikeasti miehelle se tärkein, niin kyllä se todellisuus ja ulkopuolisuus vaan väkisinkin mielen välillä valtaa, jos toinen on kuitenkin naimisissa.
Sitten taas, jos et ole rakastunut, mutta harrastat seksiä, on mahdollista (tämä nyt on tällaista arvailua siis vaan ja vaihtoehtojen hakemista:) ), että podet ainakin piilevää syyllisyyttä siitä, että teet vastoin yleistä hyväksyntää ja olet suhteessa varatun kanssa. Vaikka voisit jotenkin järjellä perustella toiminnan itsellesi, voi sellainen "kulttuurinen mielipide" asiasta silti kaihertaa. Lisäksi elämä voi tuntua tyhjältä, jos suhteessa täytyy olla ilman tunteita. Pidemmän päälle kun lähes kaikki kuitenkin kaipaavat sellaista hyvää, turvallista ja vakaata suhdetta, joka on kyllä aika mahdottomuus, jos on suhteessa varatun kanssa. Ehkä sitä salaa sisimmässään kuitenkin haluaisi olla se ykkönen ja ainut.
Oma mielipiteeni on, että siinä kyllä tulee myyneeksi itsensä liian halvalla, jos menee suhteeseen varatun kanssa. Toisaalta, itsellänikin on ollut vaiheita jolloin en yksinkertaisesti ole halunnut mitään vakavaa, vaan olen nimenomaan kaivannut vain jotakin fyysistä, kuitenkin turvallisen "henkisen välimatkan" päässä. Näin siis tilanteissa, kun olen aiemmista kokemuksista ollut niin rikki, etten ole totiseen suhteeseen halunnut itseäni pistää.
Myös stressi ja ahdistus ylipäänsä elämässä voi aiheuttaa tuollaista, minulla ainakin. Tuntuu, että aivokemiat heittelevät helposti, jos tulee stressiä (tai hormonaalinen tilanne heittelee, mikä ehkä selittää minun kohdallani asian). Joskus on vaikuttanut siltä, että erinäisistä syistä aiheutuva stressi tai ahdistus ensin saa minulla aikaan pahan pms:n (voi juuri pahimmillaan olla tuollaista silmitöntä itseen kohdistuvaa raivoa), joka ei sitten haihdukaan pois kuukautisten alkaessa vaan jää jossain määrin elämään aina seuraavaan pms:ään asti. Erityisesti tuo RAIVO liittyy minulla (ja monella muullakin) nimenomaan pms-masennukseen. Olen käyttänyt muutaman kuukauden ajan keltarauhashormonia (10 päivän kuureina siis), ja oloni on ollut aika paljon parempi. Katselen nyt maltilla vielä muutaman kuukauden, mutta jos olo ei tästä huonone niin voisin olla aika varma, että tuo hormoni paransi mielialaani selvästi. Jos ei estettä ole, niin suosittelen kokeilemaan!
Minulla ei kuukautiset vaikuta asiaan. Olen itse asiassa ollut piilovihainen jo ainakin pari vuotta. Tuolla suhteella ei ole tämän kanssa tekemistä, en ole ihastunut mieheen ja tapaan häntä harvoin, tekstailemme kyllä joka viikko. Olen todella yksinäinen ja olen ollut sellainen kauan, koen olevani epäonnistunut kaikessa ja syytän itseäni siitä, itsevihan kierre on loputon. Muille näytän ujolta ja lämpimältä ja yksin olen raivopää. Uskon, että juuri tuo ujous on synyttänyt sisäänpäin kääntynyttä vihaa. En ole ikinä seurustellut enkä edes tapaillut ketään (muuta kuin tätä yhtä) ja koska koen olevani huono ja riittämätön kaikin puolin uskon, että jatkan samaan malliin. On vaikea päästää ketään liian lähelle kun pelkää, etä joutuu häpeämään itseään. SIKSI inhoankin yli kaiken nähdä kaikkea mikä liittyy parisuhteisiin yms. Itse en kykene sellaiseen. Muille esitän, etten edes halua. Minä pidän itsestäni ja ulkonäöstäni huolta, liikun ja olen siisti ja silti vihaan itseäni ja sitten joku miehekkään oloinen alkolla läträävä pubiruusu vaan nauttii elämästä ja saa miehiä noin vain. Siis ai että olen vihainen. Suru yksinäisyydestä on takaraivossa melkein vuorokauden ympäri. Olen yleisestikin ärsyyntynyt, tänään en saanut lankaa millään neulaan ja heti raivoissani purin hammasta.
Olen tuntenut tuon miehen nyt noin pari vuotta ja hän on minua yli 20 vuotta vanhempi, mutta roikun hänessä väkisin koska mietin, että en kuitenkaan saisi ketään muuta, minulla on todella vähän ihmissuhteita.
Cipralexia olen syönyt noin kolme kuukautta, alunperin se määrättiin jännitysoireisiin sosiaalisissa tilanteissa, muuhun siitä ei olekaan apua. Ei se mielialaa tasaa. Keskusteluapua tarjottiin ja olen käynyt nyt kerran, siellä puhuttiin jännittämisestä ja tuntuu, että enemmän pitäisi puhua jostain muusta mutta en KEHTAA. Hävettää. En halua mennä sinne enää.
Voih, tuntuu monelta osin aika tutulta. Minullakin suurin ja verisin raivo kohdistuu itseen, ja ulospäin olen yleensä hyvin lämmin, kiltti ja vähän ujokin. Vaikka sanoitkin, ettei tuolla suhteella ole tämän kanssa tekemistä, niin silti vaikuttaa että on sillä ainakin VÄHÄN tekemistä asian kanssa. Sanoithan itsekin, että roikut siinä koska et saisi ketään muuta. Sehän on juurikin aika masentava ajatus, ja selvästi ruoskit itseäsi aika rankalla kädellä noin henkisestikin. Mutta hyvä kuitenkin, ettet ole rakastunut mieheen. Muuten se olisi jo aika rankkaa.
Trust me, tuo on mullekin tuttua ja uskon tietäväni erittäin hyvin miltä sinusta tuntuu. Tuo neula- ja lankaesimerkkikin kuulostaa niiiiin tutulta. Sisäänpäinkääntynyt viha voi syntyä myös siitä, että ei lapsena/nuorena ole saanut/osannut ilmaista vihaa, ts. on ollut ylikiltti. Kun on pitänyt sulkea oma tahtonsa syrjään ja keskittyä epäitsekkäästi muihin. (Esim vanhempien masennus.) Jollain jännällä systeemillä tuo asetelma johtaa siihen, että ihminen oppii (virheellisesti!) idealisoimaan muita ja väheksymään itseään. Juuri niin näytät sinäkin tekevän, mikäli en ihan väärin tulkitse. Itsensä vihaaminen on todella karmaisevaa, ja se on omankin kokemukseni mukaan ehkä pahin olotila mitä tiedän... Tiedän toisaalta myös, että se voi muuttuakin, joten älä heitä kirvestä kaivoon vaikka juuri nyt olisikin huono hetki:)
Paras lääke itsensä vihaamiseen on vihan kanavoiminen itsestä ulospäin, sen tiedän ehkä varmemmin kuin mitään! Minä itse asiassa pitkään suorastaan nautin siitä, kun pystyin niin raivolla (tietty vain hiljaa mielessäni mutta silti) tuntea vihaa, edes tuntemattomia kohtaan. Kaikista tärkeimpiä elämyksiä ovat ne, kun pääsee toteuttamaan sellaista rakentavaa vihaa, esim puolustamaan itseään aidosti. En lähtisi heti sanomaan, että se tuntemattomiin kohdistuva viha olisi pelkästään huono asia, sillä se on kuitenkin ulospäin purkautuvaa vihaa. Toki silläkin olisi hyvä olla jokin edes näennäinen pointti, ettei siitä tule itselle sitten lopulta kuitenkin huono olo (kuten siinä tapauksessa jos se on kateudesta johtuvaa vihaa; silloinhan se on oikeastaan vaan ulos käännettyä itsevihaa).
Minulle on kyllä ollut iso apu siitä, kun olen tosiaan tajunnut, että minulla on TAIPUMUS tuntea alemmuutta. Eli en ole alempi, se on vain opittu taipumus. Kyllä sen voi huomata ajattelussaan. Muut tuntuvat aina muka olevan jotenkin "laadukkaampia" ihmisiä. Tuo itsensä alentaminen tapaa olla sellainen taipumus, että aina sitä löytyy jokin sellainen aihe, josta tulee se keskeinen issue, johon se koko oma (kuviteltu) huonommuus kiteytyy. Minullakin se on ollut tuo seurustelu. Ruoskin itseäni niin kovin sen takia, etten ollut kyennyt suhteeseen niin kuin muut (niin, muka kaikki muut) ikäiseni. Koin, että olin jollakin ratkaisevalla tavalla huonompi kuin muut. Ihan kuin jotain "alempaa rotua". Ihan kohtuutonta, kun nyt ajattelen.
Nyt elän suhteessa ja tajuan, että en kyllä ennen tätä ollut yhtään sen alempi ihminen kuin nytkään:) Se oma itsetuhoinen, opittu tarpeeni tuntea alemmuutta vain oli kiteytynyt tuohon asiaan. Elämää se suhteessa eläminenkin vaan on, eikä se ollutkaan mitään parempien ihmisten hommaa:) Niissä parissa suhteen yritelmässä (tosiaankin vain yritelmässä), joita minulla on ollut ennen tätä nykyistä, olen myös sortunut siihen ajatteluun, että en kyllä saa ketään muutakaan, ja myös sortunut siksi pitämään miestä parempana kuin itseäni. Pikkuhiljaa olen tässä suostunut antamaan periksi ja hyväksymään, että en nyt ehkä kuitenkaan ole sen huonompi tai alempi kuin muutkaan.
Nykyään pyrin ajattelemaan tasaveroisuuden ja arvostamisen näkökulmasta, en paremmuuden ja huonommuuden näkökulmasta. Tiedän tuon olotilasi, joten tiedän myös, ettei juuri tuossa itsevihan tilassa tällaiset "lässytykset" paljoa lämmitä. Tiedän kuitenkin myös, että vähän paremmalla hetkellä kannattaa antaa mahdollisuus itselleenkin parempaan:) Se on aika varma juttu, että tuo sinun huonommuudentunteesi on vain tunne, ei todellista huonommuutta. Olen minäkin niin rankalla kädellä itseäni ruoskinut, mutta pikkuhiljaa olen alkanut oppia ajattelemaan toisin.
Jatkuu...
Taantumiakin kehityksessä tulee, mutta kyllä se on mahdollista oppia pääsemään pois siitä epärealistisesta ajatuskuviosta, että olisit jotenkin huonompi kuin muut. Ehkä myös vertaat itseäsi johonkin ideaalikuvaan? Se, että tässä ja tässä iässä pitäisi nyt olla kokemusta tästä ja tästä asiasta. Todellisuudessa niitä ideaali-ihmisiä ei ole olemassakaan, vaan kaikilla (niilläkin joilla pinta kiiltää komeasti ja usein erityisesti niillä) on omat heikot kohtansa. Ehkä haluaisit olla sellainen täydellinen ideaali-ihminen, ja vihaat syvästi itseäsi kun et ole? Näin ainakin minulla on ollut... Ainakin sinä näytät osaavan purkaa ajatuksiasi ja tuntemuksiasi aika hyvin. Sinulla on varmasti psykologista ymmärrystä aika paljon. Usein tällaisilla itseään tarpeettomasti ruoskivilla (usein myös perfektionisteilla) sitä on:P Siinä on esim hieno ominaisuus, joka monelta sellaiselta "standardi-ihmiseltä" puuttuu.
MUTTA niin. Vaikka olisit minkä ikäinen, niin tuo itsesi mollaaminen on kyllä turhaa. Minä en ainakaan ole lähellekään mikään "normaalisti kehittynyt", kun nyt n. kolmekymppisenä vasta seurustelen ensimmäisen kerran. Olen myös ulkoisesti ihan siisti ja viehättäväkin, mutta en vain aiemmin jotenkin "kyennyt" kunnon suhteeseen ja kovasti kyllä alemmuutta siitä tunsin ja itseäni vihasin. Samalla tavalla myös koin, että en minä voi alkaa suhteeseen, kun olen niin "viallinen" kun en ole kokenut juuri samoja juttuja kuin keskimäärin muut ikäiseni. Se ajatus suorastaan riivasi minua, että olen jotenkin huonompi kun en tähän ikään mennessä ollut samassa tilanteessa kuin jokin keskiarvoihminen. Toisaalta tiesin, että aiemmassakin elämässäni olin virheellisesti kuvitellut asioita alemuudentuntoisesti tyyliin "minä olen aina tällainen", "ei minusta ikinä tuohon ole", "olen epäonnistunut, kykenemätön, viallinen (ruoskaa ruoskaa),...
Ja sitten kuitenkin, kun olin puolivahingossa antanut jollekin asialle mahdollisuuden ja onnistunut siinä (asiassa josta olin aiemmin itseäni ruoskinut tyyliin "ei minusta siihen ole"), jouduin jälkikäteen tajuamaan, että turhaan taas olin kuvitellut itsestäni noin negatiivisia. En minä ollutkaan huonompi tai kyvytön tekemään joitakin asioita, minulla vain oli opittu taipumus olla äärimmäisen ankara, kriittinen, lyttäävä ja julma itseäni kohtaan. Ei kiva sekään toki. Mutta on sen tajuaminen jo askel sitä kohti, että voi yrittää olla armollisempi itseään kohtaan. Minä ainakin olen elävä esimerkki siitä, että tuollaiset alemmuudentunnot ovat ihan turhia. Äläkä nyt vaan ajattele, että minä olen jotenkin parempi ja siksi päässyt eteenpäin, se vain kuuluisi "taudinkuvaan":) Tsemppiä sulle. Jos juuri nyt itseviha velloo hallitsemattomasti, niin anna ajatuksille aikaa... Kyllä ne asiat ihan oikeasti voivat muuttua, eikä erilaisuus ole huonommuutta eikä mikään häpeän aihe.
Muuten, tämä on tällä palstalla aiemminkin suosittelemani kirja: '
Antti Pietiäinen: Tunne, antitunne, perimä.
Suosittelen lämpimästi. Tuosta voisi saada mielenkiintoista ja järkeenkäypää näkökulmaa tuohon viha- ja häpeäjuttuunkin. Fiksu mutta selkeä kirja, joka kyllä mielestäni osuu johonkin tosi oleelliseen.
Tsemppiä vielä, et ole ainut:)
Kiva kun joku tajuaa kokemuksesta millaista tämä on. Kyllähän sen itse sisimmässään tietää, että tällainen itsensä piiskaaminen on ihan kohtuutonta, mutta ei kuitenkaan tiedä miten siitä "parantuisi." Olen joskus myös yrittänyt sitä kuuluisaa itsensä kehumista peilin edessä, otin oikein tehtäväksi, että kehun itseäni taukoamatta. Ulkona kulkiessa mietin mielessä, että "siinähän kyttäätte, tässä minä tulen ja olen PARAS ja upea ilmestys, pois alta." Taisin olla silloinkin aggressiivinen. No se toimi vähän aikaa, mutta sen vaikutus oli kuitenkin aika pinnallinen, koska en silloinkaan saanut sitä "täyttymystä", että olisin tuntenut olevani ihmisenä arvokas tai mielenkiintoinen.
Välillä on parempiakin päiviä, esimerkiksi nyt en vihaa itseäni ja olen rauhallisilla mielin. :) Välillä päivä alkaa hyvin ja yhtäkkiä "kaikki menee pilalle" ilman mitään syytä ja olen taas raivopää. Onneksi käyn kovassa hikijumpassa kolme kertaa viikossa ja lisäksi lenkkeilen muutoin, siitä saa hyvän olon ainakin hetkeksi.
Hyvä, että nyt on parempi fiilis. Liikunta on tosiaankin hyvä apu, sen olen minäkin huomannut.
"Kyllähän sen itse sisimmässään tietää, että tällainen itsensä piiskaaminen on ihan kohtuutonta, mutta ei kuitenkaan tiedä miten siitä "parantuisi." "
Joo, tuo ei ole kyllä mikään helppo juttu. Kyllä minullakin se itseviha, raakuus ja ankaruus itseä kohtaan edelleen on olemassa, mutta hiljalleen itsearvostuksen lisääntyessä se on vähentynyt. Juuri tilanteissa, joissa tunnen riittämättömyyttä, se itseviha voi edelleen iskeä. Jos vaikka en osaa, tajua tai kykene heti ja moitteettomasti jotakin uutta asiaa. Minun pitäisi olla heti hyvä. Ei keskeneräisyyttä, epävarmuutta eikä epätäydellisyyttä. Niin kuin vaihtoehdot olisivat vain täydellisyys tai täydellinen mitättömyys. Pikkuhiljaa on onneksi alkanut tulla harmaan sävyjäkin.
Oman taustan miettiminen selventää asiaa, hiljalleen. Olen esim tajunnut, että minulla on tietyllä tapaa aika ristiriitaiset elementit lapsuudenkodissa. Toisaalta minua (ja erityisesti fiksuuttani/koulumenestystäni) on hehkutettu ja kehuttu niin kotona kuin koulussa, ja toisaalta olen mallista oppinut äidiltäni sellaisen "emmäosaa"-asenteen, jota hän kehuistaan huolimatta on tahattomasti siirtänyt minuunkin. Tyyliin "meinaatko tosiaan uskaltaa tehdä tuon asian" (jokin ihan helppo asia, josta tyhmempikin selviäisi). Samoin myös valtava arkuus kokeilla mitään uutta, juuri tällä "emmä osaa"-perustelulla höystettynä.
Isän puolelta ehkä taas myös on tullut vähän sellaista "ei naiset osaa" -asennetta rivien välistä. Samaan aikaan minua on pidetty ihan ylivertaisena joissakin asioissa, erityisesti koulussa. On siis ehkä kasvanut sellainen ikävä ristiriita: samalla suorastaan narsistisen kova vaatimus omasta täydellisyydestä ja erinomaisuudesta, mutta kuitenkin rivien välissä sellainen riittämättömyyden, pidättyvyyden ja kykenemättömyyden malli. Vähemmästäkin lamaantuu, jos omat vaatimukset ja usko itseen on noin suuressa ristiriidassa. Luulen, että se ankaruus itseä kohtaan tulee jostain tuolta. Samaan aikaan kun olen oppinut tuntemaan itseni riittämättömäksi ja kykenemättömäksi, mutta kuitenkin vaatimuksenani vain täydellisyys. Olen niin julman kriittinen itseäni kohtaan, että minun on myös vaikeaa tehdä mitään luovaa. Mikään ei kelpaa. Ennen en voinut lenkkeilläkään, koska raivostuin itselleni jos en jaksanut tarpeeksi hyvin :P
Minulle tervehdyttävintä on varmaan ollut juuri sellainen rakentava viha. Eli sellainen viha, jolla pidän kiinni omista rajoistani ja puolustan itseäni. Minä olen ollut jotenkin niin pakonomaisen kiltti, että olin päälle kaksikymppinen ennen kuin ihan elävästi tunsin tuollaista tervettä vihaa. Se oli niin voimaannuttava kokemus ettei ikinä uskoisi. Sitä on vähän vaikea selittää, mutta sillä hyvällä vihalla tarkoitan juuri sellaista vihaa, joka lähtee vain minusta itsestäni ja omien rajojen ja omanarvontunnon puolustamisesta (vrt viha, jossa keskityn siihen miten perseestä vastapuoli on). Terve viha on myös hallittua; sen lisäksi, että tunnen vihaa, sitoudun siihen myös järkitasolla. Ts tuntuu hyvältä, kun pystyn nousta puolustamaan itseäni tilanteessa, jossa koen vääryyttä itseäni kohtaan. Usein riittää pelkkä mielentilakin, eikä tarvitse välttämättä edes näkyvästi purkaa sitä vihaansa, mikäli tilanteen vakavuus ei sitä edellytä.
Myös muiden tunteiden avoin kohtaaminen jotenkin vahvistaa minuutta ja tuo sitä tervettä voimaa (jos tuon mainostamani kirjan pohjalta sanoisin, niin pelon, syyllisyyden & häpeän kohtaaminen). Ei uskoisi, että esim häpeän kohtaaminen tekisi hyvää, mutta kyllä se tekee, kun sen oppii hallitsemaan. Tuossakin ehkä juuri tulee vastaan se järjen osuus. Eli jos tunnen häpeää, voin samanaikaisesti järjellä miettiä, että onko se aiheellista. Jokin puhdas erilaisuus, tyyliin "en ole seurustellut vaikka olen tämän ja tämän ikäinen", ei ole häpeän väärti. Aivan varmasti siihen löytyy omista taustoistakin selitys, miksi näin on. Ei se mistään huonommuudesta kerro.
jatkuu..
Sitten taas jos oikeasti menen tekemään vaikka vahingossa jotain väärää, tai huonosti toista ihmistä kohtaan, voin järjellä sitoutua siihen häpeään, kärsiä siitä aikani ja ottaa opikseni. Ts pyrkiä tekemään vastaisuudessa toisin. Se myös luo sitä niin hunajaista, aitoa itsearvostusta, kun ne omat tunteet jotenkin sitoutuvat sellaiseen laajempaan ajatusmaailmaankin. Mielestäni minuus on terve ja vahva silloin, kun sekä ne omat tunteet että oma tahto (tai järki) toimivat yhdessä. Menee jo aika analyyttiseksi mutta kuitenkin...
Uskon, että myös näiden asioiden tiedostaminen pikkuhiljaa muuttaa asioita parempaan. Se vain tapahtuu niin hitaasti, että välillä menee usko. Välillä sitä kuitenkin huomaa niitä ihania edistysaskeleita. Esim siinä tapauksessa, kun olen tiedostanut sen, että olen ihan liian sopuisa enkä pidä puoliani. Ystävienikin kanssa olin aina sellainen jeesjees-persoona, kuin koiranpentu joka juoksee perässä kyseenalaistamatta.
Minulla ainakaan nuo asiat eivät käskemällä muutu, mutta kun niitä tiedostaa, niin ne asiat jäävät johonkin alitajuntaan pyörimään ja joku kerta sitten voikin yllättää itsensä toimimalla paremmin. Ai että sekin on tuntunut hyvältä, kun olenkin yhtäkkiä osannut sanoa ystävillenikin kritiikkiä, jos he ovat jotain selvästi kritiikin arvoista minua kohtaan tehneet. (Ei siis mitään isoja juttuja mutta kuitenkin, esim juuri sellaisia oletuksia olen havainnut, että minun odotetaan tosiaan vain juoksevan perässä kuin kiitollinen koiranpentu. Tottakai se on omaakin ansiotani, mutta pääasia on muuttaa kurssia parempaan.)
Nämä tällaiset muutokset, joita tosissaan pystyy itsessään arvostaa, tekevät hyvää ja myös vähentävät sen itsevihan valtaa. Tiukassa paikassa se itseviha voi silti sieltä hyökätä, mutta mitä vahvemmaksi se itsearvostus kasvaa, sitä vaikeampaa sen itsevihan on tulla valtaan. Aina tulee taantumiakin, mutta paremmin niistä selviää, kun on jo enemmän eväitä käsitellä niitä ongelmallisia tunteita. Mitään sen helpompaa reseptiä minullakaan tuohon itsevihan vähentämiseen ei ole, ja itsekin olen tietysti vieläkin vaiheessa sen kanssa. Mutta noiden hankalienkin tunteiden kohtaaminen (ja niihin järjellä sitoutuminen) sekä niiden omien ongelmien syiden eritteleminen kyllä on oikea suunta. Lisäksi tietysti se liikunta plus muu hyvää tekevä aktiviteetti. Niin ja sosiaalisesta elämästäkään ei missään nimessä kannata eristäytyä, koska siinä sitä juuri saa niitä uusia tilanteita ja uutta "materiaalia" sen vähän vähemmän ankaran minuuden rakentamiseen. Tsemppiä!:)
Tuo kaikki em. kuulostaa minullekkin niin tutulta. Olen yrittänyt tutustua omaan vihaani ja raivooni monelta kantilta. Ositain on kateuttakin mikä minulle ilmenee lähinnä raivon tunteena, en kuitenkaan toimi ulospäin. Toisaalta olen myös itse liian kilttinä joutunut vihan purkausten kohteeksi. Ollut pitkänkin aikaa jonkun ihmisen roskakorina kun en ole uskaltanut puolustaa itseäni. Nyt on taas sama tilanne työpaikalla, olen erään ihmisen vihan kohteena, mutta nyt en aio enää alistua vaan kävelen vaikka pois jos hän tiuskii minulle.
Minäkin olen aina ollut todella kiltti ja myötäilevä ja tunnollinen, eräällä työpaikallakin olin hermoromahduksen partaalla pari vuotta sitten kun olin niin ylitunnollinen ja tunsin olevani ainoa joka teki työt kunnolla. Etenkin sen jälkeen kun tuli tieto, että oli tullut valituksia. Silloinkin kuvittelin olevani vastuussa ihan kaikesta, ikään kuin minä olisin yksin siellä töissä. Asia vaivasi jopa kotona niin, etten saanut joskus edes nukuttua!
Vanhemmistani äitini on myös hyvin kiltti ja myös arastelee kaikenlaisia uusia asioita, sieltä olen varmaan automaattisesti saanut mallia. Välillä tuntuu, kuin olisin täällä palvelemassa muita. Esim. siskon lasta olen hoitamassa lähes aina kun pyydetään (joka viikko) ja joskus äärimmäisen harvoin kun olen kieltäytynyt kuulen heti siskon äänessä pientä ärtymystä.
Välillä on onneksi rauhallisempia "vapaapäiviä" kauheasta kiukusta, kuten nyt. Pari päivää sitten olin taas niin raivoissani, että peruutin täydellä raivolla autolla pensasaitaa päin ja kotona raastoin itseeni kamalannäköisiä naarmuja. Sellainen pitäisi saada loppumaan.
Minä olen kanssa ollut ihan pakokauhuisen tunnollinen suorastaan. Ei edes ole tarvittu moitteita, koska jo se moitteiden pelko saa ylisuorittamaan ihan paniikissa. Olen kyllä tunnollinen edelleen, mutta enää en sentään pelkää kuollakseni virheen tekemistä. Periaatteessa myös ihan normaali töissäkäyminen (nyt kun mietin asiaa) on sinällään ollut stressaavaa, koska ainahan on se virheen tekemisen riski.
"Pari päivää sitten olin taas niin raivoissani, että peruutin täydellä raivolla autolla pensasaitaa päin ja kotona raastoin itseeni kamalannäköisiä naarmuja."
Tiedän tunteen :/ Ja se on kyllä kamala. Siitä vielä seuraa ainakin minulla usein sellainen hyvinkin lohduton ja masentunut "morkkis", siis siitä omasta riehumista seuraa. Joskus koitin ihan antaa itselleni luvan vaikka repiä jokin kirja päreiksi. Noh, vähemmän kauhea olo siitä tuli kuin itsensä repimisestä, mutta ei se nyt mitenkään auttanut varsinaisesti. Varmaankaan siksi, että se viha ei alkujaankaan ole mitään kovin "hyvää vihaa", vaan sellaista hallitsematonta ja itsessään pahaa oloa lisäävää (purkaa sen raivarin sitten miten vaan).
Olen usein kokenut, että se sisältä puskeva raivo on jotakin NIIN raakaa, julmaa, eläimellistä, holtitonta, tuhoavaa ja silmittömän voimakasta, että ei sitä vain ole mahdollista mitenkään rakentavasti purkaa. Sitä raivoa ei vain tyydytä MIKÄÄN, ja oikeastaan se kyvyttömyys purkaa sitä oloa saattaakin osittain kääntää sen raivon itseen. (Ts raivostun itselleni, kun tunnen itseni jotenkin niin riittämättömäksi ja mitättömäksi, tai jotain...)
Jotenkin tuntuu, ettei monikaan edes tajua mistä tällaisessa on kyse. Jokin vinkki "hakkaa nyrkkeilysäkkiä:)" meinaa räjäyttää pään :D Sitä ei monikaan ymmärrä, miten järisyttävää se raivo on. Sitä ei todellakaan mihinkään nyrkkeilysäkkiin saa uppoamaan. Ei sitä raivoa tyydytä mikään, jokin täydellinen tuhon aikaansaaminen ehkä. Olen ajatellut, että se kai on sellaista omasta riittämättömyydentunteesta syntyvää narsistista raivoa. (Ikään kuin en olisi vielä tähän ikään mennessä oppinut, etten olekaan kaikkivoipa. Joillakin elämänalueilla hyväksyn sen vajaavuuden helpommin, joillakin todella huonosti.)
"Esim. siskon lasta olen hoitamassa lähes aina kun pyydetään (joka viikko) ja joskus äärimmäisen harvoin kun olen kieltäytynyt kuulen heti siskon äänessä pientä ärtymystä."
Tunnetko syyllisyyttä tai ahdistusta kieltäytyessäsi? Se, että oppii karsimaan tarpeettoman syyllisyyden ja puolustamaan omia rajojaan tekee todella hyvää, ja se on juuri sitä tervettä "vihaa". En haluaisi laittaa tuota sanaa lainausmerkkeihin, mutta herkästi viha-sanasta tulee mieleen juuri sellainen holtiton raivo. Mutta sisäisenä kokemuksena sellainen suoraselkäinen omien rajojen pitäminen ja itsensä puolustaminen tuntuu juuri sellaisena terveenä vihana.
Siinä on myös se piirre, että se tilanne ei jää mitenkään kummittelemaan mieleen jälkikäteen, vaan myös tunnetason sitoutuminen siihen omaan päätökseen tekee asiasta jotenkin selvän omassa mielessä. Siihen ei jää mitään ahdistavaa tai hankalaa. Erityisesti silloin, jos on tottunut olemaan muiden pompoteltavana tai kynnysmattona, tuntuu sellainen sisältä kumpuava terve voima ja rajojen vetäminen todella ihanalta. Silloin jotenkin tietää olevansa oikealla tiellä. Juuri tuollaisista tilanteista voi saada sitä tervettä vihantunnetta, se on sellaista minuutta puolustavaa voimaa.
Ei sillä, että olisi kivaa kun ihmiset tällaisesta kärsivät, mutta tavallaan kiva huomata, että samanlaista on muillakin. Pitkään luulin olevani kutakuinkin ainut. Taisin täällä suomi24:ssäkin kysellä kohtalotovereita, muttei tullut vastaan. Suurimman avun olenkin saanut omista pohdinnoista ja kirjoista, joista olen saanut oivalluksia. Tässä joitakin kirjoja, joita kannattaa lukea jos vaan yhtään kiinnostaa:
- Melody Beatty: Irti läheisriippuvuudesta (vähän sellainen amerikkalaishenkinen hehkutuskirja, mutta ihan fiksuakin asiaa)
- Alice Miller: Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itseyden etsintä (tosi hyvä kirja)
- Ben Malinen: Häpeän monet kasvot
- Hägglund, T-B., Pylkkänen, K. (toim.) Itsetunto vai itseuho (erityisesti lyhyt luku miellyttämään pyrkivästä persoonasta, löysin tuosta itseni IHAN täysin)
- Karl Menninger: Itseään tuhoava ihminen (vanha ja aika raskas kirja, kuitenkin niitä harvoja jotka käsittelevät nimenomaan itsetuhoa, siis itsemurhan lisäksi paljon sellaisia lievempiä tapoja itsensä tuhoamiseen)
- Ja sitten vielä se kerran jo mainitsemani (ja tähän aiheeseen ehkä eniten suosittelemani) kirja: Antti Pietiäinen: Tunne, antitunne, perimä
Tuhansien vuosien takaa löytyy kirjallisuutta jota David Thorau ja Gandhi ym. viisaat ylistävät. Siellä kuvataan materialistista elämää:
"Kun mietimme aistinautiskelun kohteita, kiinnymme niihin. Kiintymyksestä nousee himo. Himo johtaa vihaan*, joka sekoittaa pään. Näin lankeamme aineellisuuden suohon ja kärsimme suotta.
Tietoisuus siis etsii kuolleesta aineesta tyydytystä. Se tyydytys ei riitä, ja siksi turhaudutaan ja vihastutaan. Tämä sitten ilmenee monin eri tavoin.
*Viha syntyy joko siitä että emme saa sitä nautintoa jota halusimme, tai saamme kiintymyksemme kohteen, mutta se ei annakaan niin isoa tyydytystä kuin halusimme tai kuvittelimme.
Turhautumiseen johtaa myös se väistämätön tosiasia että se millä on alku, on myös loppu. Tämä jos mikä saa ikuisen minän kärsimään.
Bhagavad-Gita suosittelee bhakti-joogaa joka auttaa ylös aineellisuuden suosta, nauttimaan sisäisestä eheydestä, rauhasta ja dynaamisesta onnellisuudesta.
"yritä ymmärtää totuus kääntymällä aidon mentorin puoleen. Palvele häntä ja kysele häneltä. Itsensä oivaltaneet sielut voivat antaa sinulle tietoa, sillä he ovat nähneet totuuden." (Bhagavad-Gita 4.34)
http://answers.yahoo.com/question/index?qid=20070626025647AARZ2IY
Lue lisää:
http://www.harekrishna.fi/html/filosofian_ydin.html
Tämä vartalon runnominen ei tosiaan minulla auta mihinkään, ei se rauhoita yhtään, mutta hulluuskohtauksen pauloissa jostin syystä vaan on se tunne, että itseään pitää rankaista. Jälkeenpäin tietty kaduttaa ja lupaankin aina, että "näin en kyllä enää tee". Ja aika kuluu ja pian taas jo hulluilen. Ja se on kyllä ihan varma, että moni ei tällaista ymmärrä.
"Sitä raivoa ei vain tyydytä MIKÄÄN, ja oikeastaan se kyvyttömyys purkaa sitä oloa saattaakin osittain kääntää sen raivon itseen. (Ts raivostun itselleni, kun tunnen itseni jotenkin niin riittämättömäksi ja mitättömäksi, tai jotain...)"
Juuri noin se menee.
En oikeastaan niin paljon enää tunne syyllisyyttä jos kieltäydyn lastenvahdin hommista, enemmänkin se on sitä että olen taas häntä koipien välissä heti jos kuulen jonkun äänessä vähänkin ärtymystä tai pettymystä. Reagoin niin herkästi kaikkeen.
Pitääkin laittaa noita kirjaehdotuksia ylös jos vaikka kävisi kirjastossa katsomassa. :)
Tilasin luettavakseni ja voin sanoa, että osuu pahemman kerran. Tunnistan itseni täysin. Minäkin vihaan sisimmässäni ja suhde tauolla. Puoleen olen lukenut. Jotenkin mietin, että onko tuo vain yksi 'hurahtanut' suuntaus, johon ei pelkiltään voi nojautua. Terapioissa olen järjellä ajattelen selvitellyt monia asioita jo.
Sitäkin mietin että mistä löytyy lähin PVT-terapeutti. Psyykkinen vyöhyketerapia siis. Auttaisiko vielä vanhempaa ihmistä? Maksaako maltaita?
Onhan siinä hyviä ohjeita itselle, miten vihaansa purkaa. Ei suinkaan suoraan vihan aiheuttajalle vaan näitä aika totutuuja: kirjoita kirjeitä, maalaa, hakkaa nyrkkeilysäkkiä..jne voisivat auttaakin.
Auttaisiko jos altistusi katsomaan väkivaltafilmejä, joita suorastaan inhoan...
Kyllä tuo minun mielestäni on tietysti tuollainen vähän omalaatuinen suuntaus, mutta itse noista ajatuksista ainakin saa apua. Minäkin joskus olen sitä miettinyt, että olisi mielenkiintoista käydä psykologisessa vyöhyketerapiassa, mutta Helsingistä niitä vain olen netin kautta löytänyt, ja maksavatkin tietysti varmaan jonkin verran, kun tuskin on kelakorvattavaa. Lisäksi en nyt jotenkin niinkään vakuutu itse tuosta psykologisesta vyöhyketerapiasta (en toki ole kokeillutkaan), mutta nuo kirjan ajatukset tunteista ovat niin hyviä, että siksi tuo on ihan loistava kirja. Toisaalta, jos taustalla on noin oikeaan osuvia ajatuksia, niin kyllähän se itse terapiamuotokin VOISI olla hyvä... Ken tietää.
Sinähän tarvitset seksuaaliterapiaa.
Kärsit seksuaalineuroosista ja erittäin huonosta itsetunnosta. Lue kirjastosta Frankl: Elämän tarkoitus ja lue seksuaalineuroosit.
Ensinnäkin näpit irti varatuista miehistä. Muille ei saa tuottaa kärsimystä vaikkei itsellä menisi hyvin.
Toiseksi häivytä egosi ja ala rakastamaan itseäsi ja opettele kohtaamaan miehiä.
Miten ois froidilainen seksiterapia.
Tällainen viriili päälle 20v mies tulee mulkkuineen sun luo.
Sitten harrastamme äänekkäämpää seksiä kuin naapurisi.
Tätä jatketaan kunnes naapurisi muuttavat.
Sitten oletkin tainnut jo parantua ja alat ymmärtämään mistä on kyse.
No en nyt tajunnut. Miten tällä olisi mitään tekemistä seksin kanssa? Toisekseen en välitä onko mies varattu vai ei, olen ollut yksinäinen niin kauan etten yksinkertaisesti välitä. Mitkään iänikuiset moraalisaarnat ja paheksunnat eivät minua hetkauta mitenkään. Tosin en niitä ikinä kuule, koska kukaan ei tietenkään tiedä, että tapailen varattua miestä. Varsinaista parisuhdettahan minä en edes harkitse, koska tietty ajattelen ettei sellainen ole minulle mahdollinen koska vihaan itseäni niin paljon. Olisin varmaan myös todella mustasukkainen.
"Miten tällä olisi mitään tekemistä seksin kanssa? Toisekseen en välitä onko mies varattu vai ei, olen ollut yksinäinen niin kauan etten yksinkertaisesti välitä."
Seksuaalisuus on ihmiselle syvä tarve. Se vaikuttaa käyttäytymiseen hyvin paljon. Sen on pakko vaikuttaa kaikkeen mitä ihminen tuntee. Jos olisit aseksuaali et tarvitsi yhtään miestä. Sinähän myönnät tekstissäsi että riippumatta miehen sivilisäädystä deittaisit kuitenkin vetoamalla yksinäisyyteesi.
Myönnän että yksinäisyys sattuu enemmän kuin aids ja yleensä ne syvällisimmät ihmiset joutuu kestämään yksinäisyyttä.
Pubiruusu kun ei edes ajattele näitä. Eihän sellaisilla ole älyä kuin sen verran että saavat olutta ja munaa.
Yksinäisyys ei oikeuta mihinkään kostotoimiin.
En usko että pienempänä olisit iloinnut jos joku vieras nainen olisi deittaillut isääsi.
Lopeta siis pikimmiten vieraan miehen deittaaminen. Siitä ei voi seurata mitään hyvää eikä se tule lievittämään yksinäisyyttäsi yhtään. Vaikka deittaisit vierasta miestä vain ajatuksissasi niin lopeta se.
Kerro sille miehelle, että et voi jatkaa suhdetta, (koska olet löytänyt paremman miehen)
Uskon todella, että sinun viha laantuisi jos harrastaisimme äänekkäämpää seksiä kuin naapurisi.
Ylipäätään hieman syvempi kontakti jonkun vapaan fiksun miehen kanssa saisi sinuun eloa.
Sen jälkeen voisit keskittyä paremmin töihisi, aloittaa kenties jonkun uuden harrastuksen ja löytää ehkäpä vielä naispuolisia ystäviä.
Vaikka menettäisit nämä kaikki ihmiset niin eikö olisi parempi viettää edes pieni rehellinen hetki heidän kanssaan kuin yksin vihaten?
Seksuaaliterpia antaisi ainakin uusia mahdollisuuksia ja ulottuvuuksia elämääsi.
En lopeta sen äijän tapailua. En usko, että vaimo tulee tästä tietämään, joten se mitä ei tiedä ei voi satuttaakaan. Samainen mies on kuitenkin avioliiton aikana ollut parin muunkin naisen kanssa jäämättä kiinni, vanha tekijä siis. Yksinäisyttä tämä ei lievitä, mutta ei sitä taida mikään lievittää. Välillä kun tuntuu, että yksinäisyys on ihan kohtalo ja siitä ei pääse eroon. Yksi vanha lapsuudenystävä on jota harvoin näen ja silloin kun näen ei meillä ole enää melkein mitään puhuttavaa. Hän on onnistunut ihminen ja minä jotain muuta. Välillä on joitain ohimeneviä tuttavuuksia ja yksinäisyys vain jatkuu loputtomiin. Töitä ei ole, ei rahaa eikä huomista, ainakaan tänään.
Vai niin ovat asiat. Tapaile vaan sitä miestä, mutta sanonpahan vaan sen että kadut sitä.
Etkö todellakaan pysty tapailemaan jotain toista miestä. Ymmärrän kyllä ettei ilman rahaa pääse mihinkään, mutta voihan kadulla tavata. MIehet kaipaavat naisia kuitenkin. Joku mies voi olla niinkin ystävällinen, että voit päästä suhteeseen ja syödä hänen luonaan ja säästää itseltäsi kustannuksia.
Huominen ei muuten koskaan kuole.
Yksinäisyyteen en nyt keksi mitään ratkaisua kun ilmeisesti kaikki "onnistuneetkin" ihmiset kärsii siitä.
Asennettaan voi muuttaa siihen. Voisit käyttää hyväksesi vapaiden sinkku-miesten yksinäisyyttä ja lievittää samalla omaasi.
On kai parempi silti kenen ihmisen kanssa tahansa kuin yksin joten ymmärrän sen miehen tapailua.
Sitä en ymmärrä mikset jätä sitä miestä ja tutustu johonkin toiseen. Oletkohan rakastunut siihen mieheen ja vihaat sitä ettei sulla ole mitään mahdollisuuksia saada häntä. Rakastutaanhan usein sellaiseen mitä ei itse voi saada.
Kaiken kaikkiaan näkisin ratkaisuna sen, että jätä se mies lopullisesti.
Yksinäisyys motiivisi ontuu hieman. Mene vaikka paikalliseen seurakunnan vapaaehtoistyöhön tai pelastusarmeijan ruokajonoon.
Sieltä saa ruokaa ja siellä voi puhua ihmisille.
Kaikkein paras vaihtoehto on tietysti se, että anatudut S.Froidille ja suostut ilmaiseen seksiterapiaan.
Se voi viedä jonkin aikaa, mutta takaan että parannut typerästä vihastasi.
No minun täytyy myöntää, että minun vihani kyllä jollain tavalla sivuaa kateutta. Esim. muilla on autot, minulla ei, muilla on jotain mitä tahansa ja minuilla ei. Seksi ei ole vastaus tähän. Kyllä se problematiikka minunkin mielestä liittyy johonkin avuttomuuden tunteeseen ja narsistiseen raivoon. Kun tuntee itsensä niin pieneksi. Mutta se raivo pitäisi saada jollain tavalla talttumaan ja voitettua niin ettei se kuluta liikaa. Kokeile itse vahingoittamsien sijaan tehdä jotain josta olosi paranee. En usko että vihan silmitön purkaminen auttaa. Viha täytyy jollain tavalla käsitellä.
Kateutta se todella onkin ja surua. Lenkkeily ja liikunta on ainoa mistä saa todellisen hyvän tunteen, sen jälkeen on kuin toinen ihminen. Mutta ei sekään aina kovin kauan kestä, tänäänkin olin taas yhtäkkiä täynnä raivoa hiukan lenkin jälkeen ja kohta jo vollotin sikiöasennossa, mutta en onneksi itseäni satuttanut.
En tiedä sivusinko aihetta jo aiemmin (en jaksa käydä kaikkie viestejä läpi), mutta minä en todellakaan osaa itse lähestyä miehiä, usein suorastaan aristelen miehiä, etenkin nuorehkoja. Lämepenen hitaasti uusille ihmisille. Ujous höystettynä vielä sillä ajatuksella, että ujous on kamala luonteenpiirre joka ärsyttää useimpia ihmisiä ei oikein auta asiaa. Ajattelen siis, etten KUITANKAAN KELPAA niin kuin varmaan on tullut jo selväksi. :) Siksi roikun samassa äijässä.
En ehtinyt nyt kunnolla lueskella näitä, mutta sen verran pitää mainita, että minullakin on ollut vahvana tuo "en kuitenkaan kelpaa" -tunne. Tai se on ollut suorastaan vahva sisäistynyt uskomus. Ei siitä kertalaakista pois pääse, mutta hiljalleen kyllä, kun saa pikkuhiljaa lisää kokemuksia ja varmuutta. Välillä voi iskeä pessimismi ja toivottomuus, mutta sitten taas, kun sitä vähiten odottaa, tulee vastaan joku, jonka kanssa natsaa taas paremmin kuin edellisen kanssa. Minulla on ollut sellainen hyvinkin vahvasti sisäistynyt huonommuudentunne, jonka vuoksi olenkin jotenkin "pelännyt" tai varonut ns. normaaleja miehiä. Suhteet ovat jääneet pinnallisiksi ja harvalukuisiksi, kun ei uskalla laittaa itseään likoon. Epävarmuuksistaan voi kuitenkin päästä asteittain kauemmaksi.
Siitä "en kuitenkaan kelpaa" -tunteesta pääsee hiljalleen eroon, kun vaan alkaa huomata, että saatan sittenkin kelvata. Se vaatii toki niitä tilanteita, että uskaltaa heittäytyä edes hiukan. Ei välttämättä tarvitse mihinkään vakavaan suhteeseen heti suuntautuakaan; minulle esim teki alun epävarmuudessa hyvää jo sekin, jos kävin baarissa ja sain miehiltä huomiota. Sitten, kun varmuus on taas hiukan kasvanut, olen uskaltanut lähteä mukaan johonkin juttuun edes vähän enemmän, seuraavalla kerralla vielä enemmän jne.
Ihanteellista on, kun tapaa jonkun mahdollisimman samantyyppisen ihmisen. Toki tuosta voi olla eri mieltäkin, mutta aina joskus löytyy ihmisiä, joiden kanssa sitä vaan tulee luontevasti juttuun. Uskon, että sinullakin kyllä voi tulla sellaisia ihmisiä vastaan, ja jos ei heti kerrasta aivan sellaista, niin ainakin joku, jonka kanssa pystyt jonkinlaiseen suhteeseen (niin kuin nytkin). Sitten taas myöhemmin ehkä joku toinen, jonka kanssa menee vielä paremmin jne. Näin minulla on käynyt. Tärkeää on myös se, ettei tee kumppanin metsästämisestä mitään elämän ainutta keskipistettä, vaan opettelee elämään tyytyväisenä ihan itsensäkin kanssa. (Yksinäisyys on tietysti eri juttu, ei siitä tarvitsisi kenenkään kärsiä.)
Minulla varmuus on kasvanut hitaasti ja vähitellen. Ne harvat suhteen yritykset, joita minulla aiemmin on ollut, ovat jääneet aika pinnallisiksi ja ja hyvin lyhyiksi. Kuitenkin niistä olen lopulta aina saanut jotakin ja oppinut lisää, vaikka sydänsurujakin on niistä tullut. Tähän problematiikkaan liittyy jotenkin aika kiinteästi sellainen vertaileva paremmuus-huonommuus -ajattelu. Sitten käy niin, että "huonompaansa" ei välttämättä halua huolia, ja "parempaansa" ei uskalla lähestyä. Usein tuo huonompi-parempi -ajattelu vain on sellainen opittu ajattelutapa, ei mikään todellisuuden kuva. Kun ihmisiin uskaltaa tutustua, huomaa etteivät he sen kummempia ole. Ei myöskään ehkä kannata ajatella niin leimaavasti, että "vihaan itseäni niin paljon". Ajattelen sen vihan enemmänkin vain "raivon kääntymisenä itseen", siis ikävänä taipumuksena enkä niinkään sillä tavalla, että todella vihaisin itseäni niin syvästi. Se, että selvittelet asiaa täällä, kertoo jo siitä, ettet nyt mitenkään pelkästään vihaa itseäsi. Ja positiivisempien kokemusten myötä se tarve itsensä pahoinpitelyynkin kyllä vähenee. Toki se vaatii prosessoimista, mutta senkin olen tajunnut, että ei minun tarvitse olla mikään "valmis ihminen" ollakseni suhteessa. Keskeneräisinä ne muutkin suhteisiin menevät. Tarvitaan vaan sellainen ihminen, jonka kanssa on riittävän samanlainen tullakseen juttuun.
Minulla on esim ystäviä, jotka näyttävät päällepäin todella kadehdittavilta. Ulkoiset jutut ovat enemmän kuin kunnossa, todellisia menestyjiä siis. Kuitenkin, kun heidät tunnen läheisesti niin myös tiedän, että heilläkin on omat heikkoutensa. He ovat joissakin asioissa parempia kuin minä, mutta minäkin kyllä olen joissakin asioissa parempi kuin he. Suoraan sanottuna en haluaisi vaihtaa paikkoja heidän kanssaan, sillä heilläkin on sellaisia ongelmia, joita taas minä en haluaisi. Meillä itseämme vihaavilla on vain se taipumus nähdä muut jotenkin parempina ja täydellisempinä, mikä taas ehkä johtuu siitä, että emme uskalla katsoa pintaa syvemmälle.
En usko, että ujous on mikään erityisen vastenmielinen piirre ihmisten mielestä. Moni pitää sitä viehättävänäkin. Tuosta ukkomiehestä vielä... Jos ei ole vielä tavannut ihmistä, jonka kanssa homma sujuu paremmin kuin edellisen kanssa, on tätä ihmistä hyvin vaikeaa kuvitellakaan. Siksi helposti tulee sellainen fiilis, että pakko olla tämän kanssa kun en parempaakaan saa. Se on vain se kohtuuton häpeä omasta itsestä, joka pistää ajattelemaan, että jos vain jollekin kelpaan niin ihme. Sitten sen ajatuksen epärealistisuuden vasta aina tajuaa, kun sellainen parempi suhde oikeasti tulee kohdalle. Ennenkokematonta on vaan niin vaikeaa kuvitella. Olisitko ennen tuohon ukkomieheen tutustumista ajatellut, että sinusta on siihenkään? Sitten kuitenkin oli. Se voi olla ensimmäinen askel johonkin parempaan. Vaikka siis olisitkin tämän miehen kanssa tekemisissä, niin kannattaa pitää silmät auki eikä sulkea muita mahdollisuuksia pois.
Ajattelet muka ettet kuitenkaan kelpaa kenellekkään ja et muka uskalla tutustua miehiin. Silti uskallat deitata varattua miestä.. ethän ole pihkassa siihen mieheen. Kateus ja katkeruus sekä yksinäisyys ovat vain tekosyitä. Olet vaan "voimaton". Kyllä sinä luultavasti pystyt jos niin päätät.
Mitäpä jos lopettaisit ajattelemisen negatiivisesti ja itsesi masentamisen. Ei siinä ole mitään hävittävää.
Mikset voi päättää että kelpaat kuitenkin? Ihan sama, mutta kelpaa edes itsellesi. ÄLä Koskaan vertaa itseäsi muihin.
Ethän edes voi verrata kun olet erilainen jo luonnostaan. Sitäpaitsi jos älykäs ja komea nuori S.Froid tarjoaa seksiterapiaa ilmaiSeksi niin olet suorastaan etuoikeutettu prinsessa!
Kyllähän se niin on että
Jossain vaiheessa saat sitten kuitenkin työpaikan, rahaa ja ehkäpä sellaisen Matti Vanhasen tyylisen aviomiehen:) hehe..kukapa tietää?
Onnea sulle!
Huono vinkki, mutta
Jos et kelpuuta S.Froidin seksiterapiaa niin ryhdy itse prostituoiduksi.
Näätpähän vinon pinon varattuja, sinkkuja, ja nuoria kolleja ja saat rahaa.
Tutustu tietysti ensin johonkin yksinäiseen poliisi mieheen (nehän on yleensä yksinäisiä) ja kysy kuinka homma toteutetaan "turvallisesti", luultavasti poliisimies jopa ihastuu sinuun eikä edes anna lupaa sulle...
Yksinkertaisesti Tee suunnitelma ja toteuta se.
Mielelläni tietenkin tapaisin jonkun josta oikeasti kiinnostuisin ja olisin tavallisessa suhteessa. Siihen aikaan kun tuon miehen tapasin oli minun jo vaikea ajatella, että uskaltaisin johonkin mieheen tutustua kunnolla, koska minusta voisi "paljastua" jotain asioita jotka työntävät miehen heti pois. Ja tuolloin asiani eivät edes olleet vielä pahalla tolalla kuten nyt (esim. raha-asioiden sössiminen). NYT olen oikeasti vaikeassa tilanteessa. Tuo mies kuitenkin liehitteli minua koko kesän eli kohtalaisen kauan ennen kuin tapasimme. No rehellisesti en tiedä mitä silloin ajattelin kun miehen lähdin tapaamaan (kun en edes ollut ihastunut) mutta onpa nyt sitten oltu tekemisissä ne pari vuotta ilman järkevää syytä.
Huvittaa tuo seksiterapia, onkos tämä S. Froid päässyt vielä henkilökohtaisesti kellekään tarjoamaan tätä terapiapalvelua? Ainakin innokasta mainostusta näkyy olevan monessa ketjussa. :)
"Huvittaa tuo seksiterapia, onkos tämä S. Froid päässyt vielä henkilökohtaisesti kellekään tarjoamaan tätä terapiapalvelua? Ainakin innokasta mainostusta näkyy olevan monessa ketjussa. :)"
Voi hyvä sylvi! Onhan minulla sentään vaitiolovelvollisuus. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että seksiterapian jälkeen potilaani alkavat hahmottaa maailmaa eri tavoin kuin ennen. Ne potilaat taas jotka eivät siihen ole suostuneet ovat jatkaneet synkkää elämää tylsien dildojensa kanssa.
Potilaani näkevät terapian jälkeen maailman ikään kuin positiivisemmin, kiihkeämmin ja värikkäämmin. Heidät valtaa suunnaton halu elää. He eivät enää pelkää elää vaan todella alkavat toteuttaa salaisia haaveitaan ja fantasioitaan.
Minä edustan sitä koulukuntaa terapiassani, joka ei usko lääkkeiden tai kirjojen auttavan.
Uskon fyysiseen kontaktiin ja siihen että ihminen sitkeästi jaksaa hakeutua kontaktiin.
Nimittäin olen sitä mieltä, että kaikki ihmiskontaktit ovat hyvästä.
Mitäpä siis jos sinäkin moikkaisit kadulla kaikkia sinun mieleen olevia tyyppejä.
MItä kaikkea siitä voisikaan seurata?
EnsimmäiSeksi
Sammuta itsessäsi se sisäinen ääni joka pitää itseäsi riittämättömänä.
Se on ikään kuin paholainen joka haluaa sinulle riittämätöntä elämää.
Ymmärrä se, että todellakin kelpaat. Ketään ei kiinnosta sinun menneisyytesi.
Kaikki haluaa sinut tässä ja nyt!
Tepsikö S.Froidin etäseksiterapia sittenkin:)?
Itse asiassa loppui se, joskin keinotekoisin voimin. Nostin lääkeannostustani hieman enkä ole vihainen enää ollenkaan, päinvastoin, olen jopa omituisen hilpeä!
Hauska kuulla, mutta luulenpa että voisit jättää ne lääkkeet pois. Varmaan on lumelääke.
Silloin saisit etäseksiterapiasta suurimman mahd.hyödyn.
Olisi mielenkiintoista myös seurata jos toteuttaisit tuon poliisimiehen (tai kenen tahansa kiinnostavan vapaan uroon) viettelyn ainakin huumorimielessä.
Voin antaa ohjeita:)
Tapahtuipa mitä tahansa, toivon tästedes vihattomia ja hilpeitä isoa kulliakin hauskempia päiviä sinulle.
Ei se ole lumelääke, vaan jännitykseen ja ahdistukseen määrätty Cipralex. Vähän alkoi tuo vaikutus jo laimentumaan, mutta niin sen varmaan kuuluukin. Pienemmällä annoksella aloittaessakin oli pari päivää upea olo ja sen jälkeen olo tasaantui. Olen kuitenkin toiveikas etten enää saisi sätkyjä joka asiasta enkä vaivu epätoivoon kun näen lehdessä vihittyjen kuvia. Eilen illalla itse asiassa tein jotain mitä en ikinä tee; lähdin illalla ulos kaupungille kävelemään ja vain katselemaan ihmisiä. Kun lähdin ovesta ajattelin, että "nytpä lähden iskemään itselleni miehen." No se oli tietty huumorimielellä. :) Tuli ekaa kertaa ajatus, että olisi joskus kiva itsekin päästä pois neljän seinän sisältä kököttämästä, ennen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kun ajattelin, että mitä minä siellä tekisin.
Ehkä tosiaan kannattaa käyttää lääkkeitä. Ymmärrät varmaan miksi niin monet suomalaiset miehet uskaltavat itse lähestyä naisia vain kännissä tai pienessä kännissä. Itsekin olen oikeastaan sellainen. Mutta jos se toimii alkoholin kanssa niin hyvä niin. Mitä paremmin pystyy selvänä hyväksymään itsensä niin sitä parempi. Selvänä vaan tuntuu siltä että kaikki menee pieleen ja vitsit on vähissä.
Seuraava tavoite onkin sitten lähestyä ihmisiä selvänä, vaikka sanoa hei kaikille ns.sellaisille lähestyttäville tyypeille.
Itse alan voimaan jollain tasolla pahoin jos pitää katsoa elokuvaa jossa on seksiä muiden kanssa. Yksin taas on mukava katsoa sellaisia filmejä. En nyt tunne suoranaista vihaa jos näen pareja kadulla koska en haluaisi tällä hetkellä muuta kuin satunnaista seksiä, mutta tunnen silti sellaisen pienehkön kateuden tunteen. Jokaisen kiinnostavan naisen mentyä ohi tulee myös sellainen vähän erikoinen olo että tulipahan tuhlattua taas elämää. Siitäkin tulee sellainen paha olo kun jokin nainen on selvästi kiinnostunut muttei itse vaan pysty tekemään mitään. Tämä kaikki tekee myös miehestä ajoittain erittäin vihaisen.
Uskoisin että se on aivan normaalia. Ujoudella on pakko olla joku tarkoitus. Ujous on varmaan puoleensavetävää kunhan ei ota itseään liian vakavasti ja osaa ottaa asiat kuin asiat iloisen humoristisesti.
ei kannata toisen oman kanssa vehkeillä. Ei missään flirttimuodossa, saati sitten seksailla.
On niitä vapaitakin olemassa, tartte muitten miehiin koskea.
Ja mikäli vapaita ei ole olemassa, pysyy sitten ilman. Arkkuun pääsee, oli sitten naimaton tai naimisissa.
Ei kiinnosta, se on miehen ongelma eikä minun jos muita panee.
syy lankeaa puoliksi teille molemmille. Siitä et pääse yli etkä ympäri. Turha yrittää tekosyin vierittää syitä kokonaan toisten niskoille, jos itse on osallinen pahaan tekoon. Todella haluaisitko itsellesi pettäjämiehen aviopuolisoksi? (saatat ehkä joutua sellaiselle, tuota menoa sellaisen saat)
Etkö huomaa omia virheitäsi, ainoastaan muissa viat huomaat?
En kertakaikkiaan välitä jeesustelusta, kuten olen jo sanonut.
voi tehdä ihmisestä psykopaatin. Ei ole enää väliä mitä hän tekee, koska hän tuntee että jää yksin teki hän mitä tahansa. Tämä siis silloin kun yksinäisyys saavuttaa tietyn pisteen eli ihmisen "sulamispisteen", jonka jälkeen alkaa hyväksynnän etsiminen hinnalla millä hyvänsä. Tällöin kannattaa vaikka deitata ukkomiehiä.
Miksi ukkomies ylipäätään tapaa muita naisia? Ukkomiehelle se on vaan hauskaa. Kyllä ukkomies on siitä täysin itse vastuussa, vaikkei "hyviin" tapoihin kuuluisi antaa ukkomiehelle sitä mahdollisuutta.
Sitä en silti ymmärrä miksi ei voi ottaa vastaan nuoren viriilin miehen munaa jos sitä tarjotaan?(:)?:)?
Mun täytyy ilmeisesti alkaa jakamaan itseäni kaikille naisille, jotka ovat yksinäisiä ja tapailevat ukkomiestä.
Melkoinen jyystäminen siinäkin. Suomi on täynnä niitä naisia.
myös ihmettelen. Et sä mikään psykologi ole. Jos olet, niin todella kaukana itsellesikin hyväksi olevasta menettelytavasta. Jos ajattelet tekeväsi hyvän työn jakamalla munaa, erehdyt. Sen sijaan, jos ajattelet omaa mielihyvää, erehdyt silloinkin.
a) et ole velvollinen oman minäsi kustannuksella parantamaan maailmaa
b) et voi parantaa munallasi maailmaa
c) lisääntyminen on vain avioliiton sisäinen asia
Paadutat itsesikin ennen pitkää, joten olisi syytä etsiä itsesikin se oikea eikä poukkoilla sinne tänne. Oikea ei voi olla missään tapauksessa jo avioliitossa oleva ihminen.
Sanoisin, että vihaisen naisen ratkaisu on sama kuin kylmällä ilmalla kusisi housuunsa. Samaan lopputulokseen sinunkin ratkaisusi alkaa jakaa munaa sinne tänne johtaa.
Kysymyksessä on mitä kiihkein ja älykkäin herkkien ihmisten välinen dialogi ja nyt sinä
jumalallisen väliintulon tavoin tulet sanomaan mikä on muka oikein ja mikä väärin. Ihastuin oikeasti tuon vihaisen naisen ajatuksiin, koska yksinäisyys todellakin alkaa lopulta tekemään tuhojaan. Normaalissa elämässä ei kukaan tule sinua kodistasi hakemaan tai tuskin tervehtii kohteliaasti ja pyytää kahville. Vastuu omasta hyvinvoinnista on tietenkin itsellä, mutta jos esimerkiksi omaa sellaisia luonteenpiirteitä että niitä ei sosiaalisessa maailmassa katsota hyvällä niin mitä sitten. "Se oikeakin" täytyy jotenkin bongata. Joku joutuu olemaan aina yksin, vaikka kaikki ihmiset etsisivät raamatun ohjeiden mukaan sitä oikeaa. Periaatteet sen "oikean" löytymiseksi ovat aika lailla samat mitä seksikumppaninkin (lisämausteena uskollisuus). Ei ihmisiä kiinnosta ihminen itsessään vaan oma hyvinvointi väittipä sitten olevansa kuinka hyvä tahansa.
Ensinnäkin tuo munanjakoterapia on syvällisempi kuin uskotkaan.
Huumoriahan se on, mutta haluaisin osoittaa vihaiselle naiselle, että seuraa löytyy jos haluaa. Vaikkakin hänen on varmaan itsestä parempi ilman S.Froidin munaa.
Ujous nääs johtaa helposti itsesyyttelyyn mikä taas johtaa vihaan itseään ja muita kohtaan.
Ujouden aiheuttama yksinäisyys on silloin voitettavissa pohtimalla ujoutta ja sitä että alkaa kohtaamaan muita ihmisiä. Sen jälkeen voidaan vasta alkaa miettiä niitä lievempiä yksinäisyyden muotoja.
En ole tosiaan psykologi. Luotan vahvasti omatuntooni, älyyni (luen myös joskus valitettavasti kirjoja) ja joskus tarpeen tullen munaani. Minusta psykologit ovat säälittäviä jo noin muutenkin kun tekevät rahaa tuollaisten herkkien hyvien ihmisten kustannuksella kuten tuokin vihainen nainen. Lääketehtaat taas rahastavat sillä että masentuneet huijataan syömään masennuslääkkeitä. Ne vain pahentavat asiaa.
Oikeasti masennus on elämän pelkoa joka on voitettavissa sillä että uskaltaa elää hyväksymällä itsensä sinä luuserina kuin on. Vaikka maailma olisi julma niin ei itsensä pidä olla julma itseään tai muita kohtaan!! Sellainen tie vasta johtaakin tuhoon..eli itse olet tuhon tiellä.
Vaadit itseltäsi liikaa. Sinulle neuvoksi että anna toisten olla ja keskity huumorintajusi parantamiseen.
Ainoa keino selvitä maailmassa on nähdäkseni huumorintaju.
ei ole keino selvitä hengissä. Kaikki ovat aikanaan jättäneet tämän maailman, samoin kuin jatkossakain joka iikka jättää tämän maan. Sanotaan, että nauru pidentää ikää. Se ei luultavasti pidennä, naurusta huolimatta ovat kuolleet.
Tuskinpa sä ja tuo vihainen nainen sopisitte yhteen. Mutta mikäli niin haluatte, niin enhän minä sitä estä.
Mistäs sä tiedät jos vaikka haudass ne pitää vitsikerhoa ja nauraa just sulle!
Nauru pidentää ikää ja elää ikuisesti jos nauraa lopun ikää!
Kyllä pippeli ja pimppi aina yhteen sopii vaikka henkilöt eivät.
Ja jos ei tässä elämässä niin seuraavassa..
Mä nauran sulle
hahahahhahahahahahahah
Voin tuntea vahingoniloa. Se on vain inhimillistä. Jos nautit paskan olon tuottamisesta, niin mene IHMEESSÄ psykiatrin paikkeille. Älä tee tuota itsellesi tai muille.
Hei, olipa tutun kuuloista tekstiä osittain. Minä en halua kenellekään pahaa, mutta olen silti ilkeä vasten tahtoani. Tuntuu välillä että oikein haluan satuttaa ja karkottaa muut ympäriltä, minkä jälkeen itsensä tappaminen kävisi helpommin. Tunnen vihaa melkein jokaisesta asiasta. Jossei asiat mene niin kuin minä haluan, kiukustun. Jos en voi kontrolloida tarpeeksi, kiukustun. En jaksa enää sitä, etten voi vaikuttaa mihinkään. Olen vihainen tälle yhteiskunnalle, koska se odottaa minulta niin paljon, etten voi koskaan vastata siihen ja näin minun olisi ehkä parempi kuolla pois, mutta toisaalta tunnen raivoa siitä että kyllä minullakin on hitto vie oikeus elää täällä, mutta pitääkö kaikki todistaa ja suorittaa että on oikeus olla täällä vai onko se oikeus luonnostaan? Ei vaan tunnu olevan! Lakatkaa vaatimasta, en jaksa enää näitä vaatimuksia, koska en tule koskaan pärjäämään kilpailutilanteissa. Mieluummin kuolen kun kestän sellaista stressiä.
Niinpä. Elämä olisikin sinunlaisellesi ihmiselle mahdotonta, jos kaikki viha ja inho kohdistuisi itseen. Siitähän sinulla kiikastaa: olet huono, hirveä ihminen. Pakkohan sinun on jotakuta vihata. Jos olisit kohdistanut kaiken oikeaan vihan kohteeseen, olisit tappanut itsesi jo ajat sitten.
Hehheh, olipa hauska viesti. Se viha kohdistuikin aikaisemmin ainoastaan itseeni, joka ilmeni oman kehon vahingoittamisella. Mutta koska se tie ei pääty ikinä muuhun kuin itsemurhaan, oli siitä päästävä pois. Eihän itsensä poistaminen tästä maailmasta vieläkään ole kaukana, mutta vähän kauempana. Vihaan niitä kaikkia, jotka ovat väärin minua kohtaan tehneet. Olen katkera, koska en saa koskaan enää oikeutta. Missään asiassa. En pysty hyväksymään.
Miten olisi 15 minuutin kiihekä hetki ihanan nuoren miehen kanssa?
Eikös se olisi oikeutta.
Lupaan hyväksyä sinut sellaisena luuserina kuin olet. Hyväksytkö minut?
Mikset voi edes itseäsi hyväksyä sellaisena luuserina kuin olet?
Minusta luuserit ovat ihania ja he antavat syyn nauraa. Huumori on parasta mitä ihminen voi saada.
Kaikista hauskointa on taas päästä nauramaan luusereille.
Voittaja voittaa aina, koska hän ei pelkää häviötä. MItä siitä vaikka häviät? Miksi ihmeessä pelkäät häviötä?? Kerro......
Jos pelkäät niin häviät.
Tänään olen taas ollut vihainen ja ajatellut ilkeitä ja laukonut jopa pari ilkeyttä ääneen ja kaduin tietty jälkeenpäin. Onneksi lääke on kuitenkin helpottanut kaikista pahinta ärripurria ettei sentään hammasta purren tarvitse olla. Psykologilla kävin taas yksi päivä ja siitä ei ole minkäänlaista apua mielestäni yhtään mihinkään, tosin en olekaan käynyt kuin parisen kertaa vasta. En millään KEHTAA sanoa ääneen miten tunnen vihaa ja inhoa itseäni ja muitakin kohtaan, lässytellään vaan ihan ohi aiheen. Sentään sain sanottua, että olen ollut todella kärttyinen. Edes psykologille en kehtaa "luuseriuttani" tunnustaa, pelkään että sekin ajattelee mielessään: "Onpa säälittävää."
No positiivinen juttu on kai se, että lauantaina en olisi taaskaan jaksanut istua kotona ja ajattelin taas lähteä tekemään pienen kävelykierroksen kaupungilla ihmisten ilmoilla. Laitoin jalkaan tukalat korkokengät ja kaupungilla en sitten noussutkaan autosta, kun ajattelin, että "enhän minä nyt näillä kengillä kävele...." Ja tulin kotiin tissuttamaan viiniä.
Siis miten kehtaisi sanoa suoraan psykologille mistä kiikastaa? Tuntuu, ettei tätä kehtaa kellekään tunnustaa päin naamaa. En vain saa suuta auki. Siellä keskustelemme vain sosiaalisten tilanteiden pelosta.
"Edes psykologille en kehtaa "luuseriuttani" tunnustaa, pelkään että sekin ajattelee mielessään: "Onpa säälittävää."
Tuossahan on avain ongelmaan.
Mitä sinä oikein itseltäsi vaadit ja miksi?
Ne, joilla on pärjäämisen pakko kuluttavat masokistisesti elämän menestyksen hankkimiseen. Sitten se menestys tuntuukin yhdentekevältä kun sitä saa vuosia kestäneen kivun jälkeen saa.
Nuo tukalat korkokengät jotenkin symboloivat vakavaa "pärjäämisen" pakkoa. Voisit myös toki laittaa jalkaan miellyttävät klopot, jos sinulla on sellaiset.
Etkö väittänyt muuten, että käyt jossain hikijumpassa. Kaappaa sieltä joku kaaraan.
Tissuttele kävellen jonkun hikijumppatytsyn kanssa yhdessä jonnekkin. Kerro se "luuseriutesi" vaikka hänelle. Jos hän on yhtään hyvä ihminen niin hänen pitäisi ymmärtää sinua. Luultavsti hänkin on luuseri sisimmässään.
Mitä siitä vaikka hän nauraisi sinulle, onpahan joku jonka saat iloiseksi.
Jostain pitää aloittaa. Voihan olla että olet söpömpi luuseri kuin pystyt ajattelemaan. Pelkäät ehkäpä itseäsi. Tuntuu jotenkin siltä kuin pelkäisit että sinun "onnesi" on joltain muulta pois, ja olisit tavallaan yltiömäisen kiltti. Mutta eikös epäkilttiä ole se kun et anna muiden kohdata itseäsi. Muut ihmiset joutuvat tyytymään silloin niihin yleisiin loisiin ja eivät enää edes usko kilttien ihmisten olemassaoloon.
Minusta on aika normaalia tuntea päässään vihaa muita ihmisiä kohtaan. Sitä voi silti pohtia miksi vihaa itseään ja muita. Siinä piilee kai jonkinlainen kehittymisen mahdollisuus apinan tasosta suuntaan jos toiseen.
En millään kehtaa tunnustaa siellä, että olen esim. itseäni satuttanut saksilla ja veitsillä kun yleisesti sitä ilmeisesti pidetään vain teini-ikäisten toimintana tai huomion hakemisena. Siellä jotenkin niin vaikea puhua, etenkään kun en yleensäkään osaa avautua mistään "syvemmistä" asioista kellekään ääneen. Kyseleekin vaikeita ja oli kirjannut ylös, että "vastaa useimmiten en tiedä/en osaa sanoa" ja siitäkin tunnen syyllisyyttä. Olenko hidasälyinen kun en osaa vastata kunnolla?
No, piti tähän jotain vielä kirjoittaa mutta meni aivot lopullisesti jumiin.
En usko, että olet hidasälyinen. Vihasi sumentaa järkesi. Onhan niillä psykologeilla vaitiolovelvollisuus joten siten niille vois kertoa kaiken. Ymmärrän sen ettei kaikkea pysty tai kannata kertoa.
Ehkä olet mielessäsi laskenut ettei sinun kannata kertoa.
MItä sinun sitten kannattaa tehdä?
Vai oletko täysin lamaantunut ja voimaton.
Jos näin on, niin kerro ihmeessä psykologille kaikki.
Et menetä siinä mitään.
Minusta sinä vaikutat hyvältä ihmiseltä. Voisit saman tien vaan rohkesti mennä ja tulla ja tehdä kaikkea.
Mikä estää?
Viha on sisällä niin kauan kuin tuntee vääryyden jylläävän sisuksissa.Joskus tilanne on on niin mahdoton ,vaikka yrittäisi antaa anteeksi niin muisto jää tehdystä vääryydestä tai hylkäämisestä.
Äitini hylkäsi minut miehen takia.monta vuotta terapiaa .tunsin ja tunnen edelleenkin itseni hylätyksi ja arvottomaksi.Jäi kysymys miksi äitini valitsi uuden miehen? ja nyt olen 48 ja hylkäys koskettaa.Ei ole vastausta eikä tule olemaan.Tällä hetkellä tunnen suurta katkeruutta mutta jos tuo tunne voittaa niin silloin olen hävinnyt.Toivon kaikille hylätyille toivoa paremmasta .ja viha on tunne vääryydestä.
voisinko sua panna?
Siis viha ja masennus ovat aina itsekkyyttä ja huumorintajuttomuutta ja joskus tyhmyyttä.
Sosiaaliset pelot lähtee kun pakottaa itsensä jännittämään. Eipäs jännitäkään silloin.
Yritä jännittää oikein paljon kun sinun pitäisi puhua jollekin. Eikö onnistu?
Oma asennevamma ja vääristynyt häpeän tunne luovat sosiaalisia pelkoja. Jokaisen ihmisen pitäisi kestää olla se luuseri mikä on ja osata nauraa itselleen muuten on synkkää kaikki vaan. Jos joku ihmissuhde katkeaa niin hanki 10 lisää. Meet vaan tuonne ulos ja alat nauramaan itsellesi. Pietään hauskaa.
Nolatkaa itsenne mahd. monta kertaa vieraitten ihmisten kanssa. Kun kaikki nolaavat itseään ei ketään tarvitse sääliä tai kadehtia. Pitää uskaltaa häpeilemättä nolata itsensä:)
Ei häpeään kuole!
En usko, että se valtava (ja kohtuuton) häpeä itsestä kovin helpolla lähtee, ellei sitä uskalla edes terapeutille mainita. Terapeutit kyllä kuulevat yhtä jos toista, et varmasti ole hänen silmissään mikään kummajainen. Etkä varmasti kyllä monen muunkaan silmissä, minun ainakaan :P En oikein osaa sanoa muuta, kuin että todella kannattaa puhua tuosta terapeutille. Kuten itsekin sanoit, niin terapeutilla käymisestä ei ole ollut hyötyä. Varmastikin näin on ainakin siksi, että ette ole puhuneet siitä varsinaisesta ongelmasta. On niitäkin, jotka eivät edes YHTÄÄN tajua mikä heitä vaivaa, sinä sentään tiedostat että häpeät itseäsi. Sehän tässä varmaan on lopulta se ydinongelma. Häpeä helpottaa kummasti, kun huomaa ettei siihen kuole. En minäkään jokaiselle hyvänpäiväntutulle ole itsevihastani kertonut, mutta hyville ystävilleni ja psykologille kyllä.
Oot erittäin hauska mies S.Froid ja kiitos sinun olen saanut nauraa täällä yksinäni (perhe nukkuu, ihme etteivät heränneet hohotukseeni). Jos olisin ketjun aloittaja voisin kokeilla seksiterapiaasi hyvinkin.
Samoin itselleen nauramisterapiaa tosin teen sitä muutenkin kaiken aikaa, ei elämää saa niin vakavasti ottaa.
Aloittaja puhui kiinnostavasti liikunnasta. Itselläni on keskivaikea masis ja harrastan kyllä liikuntaa mutta olen nyt lisännyt tuplasti ohjattun liikunnan määrää (nyt 4h/vko, kunnon rääkkiä) mutta tuntuu ettei se riitä alkuunkaan.
Liikuttua kunnolla tulee siis nämä kehon endorfiinitkö jotka saavat sen hyvän olon aikaan, ko?
En tiedä johtuuko tämä himo liikkua Efexorista vai masennuksesta vai mistä, mutta ehdottomasti lisään liikkumisen määrää.
Tuliko sulle aloittaja tämmöistä?
Kyllä liikunta selvästi kohentaa mielialaa ainakin hetkeksi, erityisesti raskas liikunta. Kaikista parasta on kunnon rääkki kun sydän hakkaa ja hiki valuu. :) Joku kunto-ohjaaja joskus mainitsi, että mitä kovempi rääkki sitä pidempään hyvä olo pysyy sen jälkeen. Itse olen käynyt yleensä kolme kertaa viikosa pacessa ja nyt olen lisännyt sen jopa neljään kertaan. Sen lisäksi tykkään ulkoilla. Liikuntaankin voi jäädä koukkuun, itse joskus kun mieliala oli surkeimmillaan kävin joka päivä tahkomassa lenkkipolulla kun halusin saada sen hyvänolon tunteen.
Tuolla psykologilla käyn aika harvoin, ehkä noin kolmen viikon välein vain. Minulla menee kai sitten aikaa ennen kuin uskallan paljastaa synkimmät salaisuuteni vieralle ihmiselle. :) Viime kerralla jo vähän yritin kun tunnustin olevani kärttyinen, mutta kunnolla asiaan en tietenkään päässyt. Ehkä ens kerralla.
Aivan, aivan, parasta liikunnassa on mustakin tuo ja kun viimeisillään pinnistää vielä vähän lisää ja siitäkin vielä pikkaisen kunnes on ihan loppu. Sydän pamppaa ja hiki valuu ja saa vetää henkeä viimeisillään.
Kuulostaa erinomaiselta tuo sun pace ja kerrat, pääsispä mukaan!
Järjestän nyt alkuviikolle vielä enemmän liikuntaa niin eiköhän tästä hyvä vielä tule.
Ymmärrän muuten hyvin ettet ole uskaltautunut kertomaan psykiatrille kaikkea. Itse en suostu edes yhtä kertaa menemään sellaisen pakeille. Tahdoitko itse tuota hoitoa vai onko se joku edellytys jollekin (Kela tms)? Mitä sellainen kyselee?
Koska en uskalla enkä tahdo puhua asioistani ja mulla tulisi tunne että mua tarkkaillaan ja vedellään rivien välistä tietoja tms, heh.
Vainoharhainenhan musta tulisi aivan välittömästi tai ei kun hetkinen, taidan olla jo... ;)
Kaikkea hyvää sulle vihainen nainen elämääsi ja kirjoitellaan, tunnut mukavalta!
Kävin alunperin lääkärillä itkemässä jännitysoireitani, ja koska aloin tihrustaa itkua lääkäri kyseli myös muuten mielialasta ja sen jälkeen ehdotti keskusteluapua, vapaaehtoisena tietty. Kun en ole kunnolla saanut suutani auki vielä niin se nainen kyselee asioita liittyen sosiaalisten tilanteiden pelkooni ja miltä kaikki asiat tuntuvat ja mitä tuntemuksia se ja se asia minussa herättää. En ole kovin monta kertaa käynyt, mutta välillä tuntuu aika turhalta. En usko, että siitä on sen kummempaa apua edes siihen jännittämiseen.
Ah kysykää vaikka jotain random tyyppiä lenkille.
Parasta olisi miehen saada painia naisen kanssa.
Älköö menkö itsekkäästi yksin lenkille vaan pyytäkää joku söpö mies mukaan.
Sosiaaliset pelot on jokaisella ihmisellä, eihän kukaan kadulla yleensä tee tuttavuutta.
Pitääkin itse ottaa vastuu ja mokailla itse.
Ei siihen kuole, ja harva ihminen on vilpittömästi paha. Eikä kehenkään tai kenenkään tarvitse takertua jos ei halua.
Ei ole mitään pelättävää kun ei ole mitään menetettävää.
Mäkään en ymmärrä mistä se ujous tulee, se vaan tulee. Se on haaste.
Miten lähestyä ihmisiä oikein?
Se on toinen haaste.
Vaikeita ongelmia jopa Sir.S.Froidille
Ei saa koskaan laittaa hanskoja tiskiin.
Jos haluaa niin myös pystyy. Pakko vaan uskaltaa.
Oijoi todella ei olla itsekkäitä vaan muistetaan ottaa se randomi mukaan! Tai mulla ei random vaan 10v herrasmies. Pelättävää ei oikeasti ole, ei niin mitään.
Ainut mikä risoo on pakkomoikkaaminen tekohymynaapureille mutta kestettävä se on.
Ihmistä tulee lähestyä minusta täysin omana itsenään ja rauhallisesti mutta tämä on ainoastaan mun mielipide. Tosiasiaa tuo lauseesi viimeinen osio.
Sulla on sitten neuvoja joka lähtöön:)
Multa on jo päässyt loppumaan kaikki viisaus, nykyään vain ajelehdin maailman merillä
täysin kohtalon johtamana mukana pieni toivo paremmasta.
Läträsin sähköpostissa ja oli tullut viesti että viestiisi on vastattu ja sinähän se siellä rakkahin S.Froid.
Mulla on vielä pieni toivo että loppujen lopuksi osassa ihmisiä on vielä hyvää eikä vaan pahaa.
Muistatko ajan kun sulla oli sama? Pahoittelen mikäli kysymys on liian tunkeileva :)
Saattaisi olla mukava jos pääsisi tuolla lailla ajelehtimaan mutta en pääse :( Liikaa vastuuta ja pakkotekemistä joka päivä mutta tänään päätin ottaa 1 päivän viikosta lepopäiväksi jolloin mun ei tarvi tehdä yhtään mitään jos en tahdo.
Vihaat itseäsi siksi koska olet suostunut tälläiseen järjestelyyn.Mies nähtävästi pysyy naimisissa ja olet vain se kakkonen.Voitko tuntea yhtään sympatiaa vaimoa kohtaan?Haluatko tämän miehen vai odotatko jotain suurta ja mullistavaa?Voin sanoa että ei tule.Viha lähtee katkeruudesta eli siitä että ei saa sitä mitä haluaa.En tiedä minkä ikäinen olet mutta viha itseään kohtaan johtaa väistämättä johonkin epätoivoiseen tekoon ,etenkin jos se kestää kauan.Selvitä ensin mistä johtuu masennus ja ahdistus.
viha-tunteen taustalla on muutakin, kuin masennusta. psykoterapia voisi olla hyvä lähestymistapa ongelmaasi.
tiedän, että vihaat tätäkin ohjeistusta, mutta tee se, siitä huolimatta: kirjoita viisi hyvää asiaa ylös päivittäin. aloita se sanoin, "olin iloinen siitä, että". keksi keksimällä syitä. vaikka olit iloinen siitä, että housut päälläsi olivat vihreät eivätkä pinkit. joka päivä.
Tuolla miehellä ei ole oikeastaan mitään tekemistä tämän vihan kanssa, enemmänkin vihani lähtee siitä etten tunne olevani riittävä muutoin. Niin ja tietty siitä katkeruudsta kun olen ajatellut, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia elää onnellista elämää niin kuin muilla tuntuu olevan ja se vieläpä näyttää muilla niin helpolta. Suhdekin kun päättyy niin kohta on jo uusi. En tajua miten ihmiset sen tekevät. Tuota miestä en itselleni haluaisi.
Tuota hyvien asioiden listaamista voisi kokeilla, joskus ollut mielessä mutta olen aina luistanut siitä.
Kannattaa muistaa, että se umpikuja ("minulla ei ole mitään mahdollisuuksia elää onnellista elämää niin kuin muilla tuntuu olevan") ei ole varmaankaan niin todellinen kuin miltä se tuntuu. Mutta jos niin ajattelee, niin se tapa ajatella tietenkin ruokkii sitä, että asiat tosiaan menevät niin. Minullakin on kuitenkin pyörinyt ihan noita ajatuksia mielessä, mutta ajan kanssa sitä vain sitten olen tajunnut, että kun antaa itselleen mahdollisuuksia niin se elämä voi kuitenkin muuttua. Hyvin voimakas häpeä omasta itsestä kyllä vaikeuttaa läheisiä suhteita, mutta kyllä sitäkin pystyy työstää. Eikä kannata verrata itseään täydellisiltä vaikuttaviin (ja tosiaankin vain vaikuttaviin) ihmisiin. Kun se muihin vertailu ja negatiiviset ajatukset & tulevaisuudenkuvat vievät paljon energiaa ja huomiota, niin ei pian huomaakaan niitä todellisia mahdollisuuksia, joita olisi. Minäkin olen niin monessa asiassa elämässäni ajatellut, että "ei MUSTA koskaan tuohon ole", mutta sitten sitä vain onkin tapahtunut jotakin, ja olen taas päässyt eteenpäin.