Äskeisellä kiertomatkallani Albaniassa ja sitä seuranneella viikon lomalla Kreikan Korfulla ehdin vilkkaan matkaohjelman ohessa myös lukea mukanani olleet kaksi kirjaa, Jari Tervon uutuusromaanin ”Koljatti” ja Seppo Lindblomin muistelmateoksen ”Manun matkassa”.
”Koljatti”on siis romaani, jonka kyllä näkyy Matti Vanhanen ymmärtäneen, mutta eivät kaikki kepun kansanedustajat eivätkä kannattajat täällä. Melko hauska romaani se on, joskaan ei mielestäni Jari Tervon paras; esim. edellinen, ”Troikka”, on mielestäni paljon parempi. Ei kai niin tylsästä romaanisankarista kuin Pekka Lahnasesta kukaan kovin mukaansatempaavaa kirjaa pystyisi kirjoittamaan.
”Manun matkassa” kertoo tietysti Mauno Koivistosta, Seppo Lindblomin ystävästä vuosikymmenten ajalta. Kirjoittajan asenne kirjan päähenkilöön on läheinen ja lämmin, mutta kunnioittava siten kuin kuka tahansa meistä suhtautuisi hyvin tuntemaamme ja aidosti arvostamaamme henkilöön.
Ehkä Seppo Lindblom kunnioittaa kohdettaan liikaakin niin, ettei hän tätä juuri mistään kritisoi. Kirjan kerronta on kuitenkin niin avointa ja rehellisen tuntuista, että kaikki kerrottu on uskottavaa, ja tärkeimmiltä poliittisilta osiltaan se tunnetaan muistakin lähteistä. Kirjassa tulee esille myös sellaista uutta tietoa, jossa monet Koiviston näkemykset ja toimet, joita melkoisesti on kritisoitukin, saavat uutta valaistusta ja lukijan ymmärrys niitä kohtaan kasvaa. Silti kuitenkin minulle jää asioita, joista olen toista mieltä kuin Koivisto ja Lindblom.
Noista kahdesta kirjasta kertoilen nyt seuraavissa kahdessa osassa. Poimin niistä eräitä lukiessani merkitsemiäni valaisevina tai hauskoina pitämiäni kohtia, joista esitän suoria siteerauksia niitä jonkin verran kommentoiden. Ja kun usein kepu on niissä joko suoraan tai kiertoteitse jonkinlaisessa roolissa, niin tämä on hyvä paikka esitykselleni.
”Koljatti”on siis romaani, jonka kyllä näkyy Matti Vanhanen ymmärtäneen, mutta eivät kaikki kepun kansanedustajat eivätkä kannattajat täällä. Melko hauska romaani se on, joskaan ei mielestäni Jari Tervon paras; esim. edellinen, ”Troikka”, on mielestäni paljon parempi. Ei kai niin tylsästä romaanisankarista kuin Pekka Lahnasesta kukaan kovin mukaansatempaavaa kirjaa pystyisi kirjoittamaan.
”Manun matkassa” kertoo tietysti Mauno Koivistosta, Seppo Lindblomin ystävästä vuosikymmenten ajalta. Kirjoittajan asenne kirjan päähenkilöön on läheinen ja lämmin, mutta kunnioittava siten kuin kuka tahansa meistä suhtautuisi hyvin tuntemaamme ja aidosti arvostamaamme henkilöön.
Ehkä Seppo Lindblom kunnioittaa kohdettaan liikaakin niin, ettei hän tätä juuri mistään kritisoi. Kirjan kerronta on kuitenkin niin avointa ja rehellisen tuntuista, että kaikki kerrottu on uskottavaa, ja tärkeimmiltä poliittisilta osiltaan se tunnetaan muistakin lähteistä. Kirjassa tulee esille myös sellaista uutta tietoa, jossa monet Koiviston näkemykset ja toimet, joita melkoisesti on kritisoitukin, saavat uutta valaistusta ja lukijan ymmärrys niitä kohtaan kasvaa. Silti kuitenkin minulle jää asioita, joista olen toista mieltä kuin Koivisto ja Lindblom.
Noista kahdesta kirjasta kertoilen nyt seuraavissa kahdessa osassa. Poimin niistä eräitä lukiessani merkitsemiäni valaisevina tai hauskoina pitämiäni kohtia, joista esitän suoria siteerauksia niitä jonkin verran kommentoiden. Ja kun usein kepu on niissä joko suoraan tai kiertoteitse jonkinlaisessa roolissa, niin tämä on hyvä paikka esitykselleni.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Koljatissa (s.27) todetaan, että Kekkosen apurit (Karjalainen, Väyrynen ja muut) yrittivät tehdä isänmurhan päästäkseen tämän paikalle, mutta eivät siihen pystyneet. Kekkonen sen sijaan pystyi pojan murhaan. Hän listi kokonaisen sukupolven poliitikkoja, koska epäili heidän tavoittelevan hänen paikkaansa.
Samoilla sivuilla kirjassa kerrotaan, millainen järkytys Pekka Lahnaselle oli Kekkosen ero ja varsinkin sen syy, dementia, sillä tavatessaan Kekkosen vain yhden kerran (vuonna 1978 luovuttaessaan tälle Varusmiesliiton adressia yhdessä Eero Heinäluoman kanssa) Kekkonen oli vaikuttanut tarkkaavaiselta, ja aivan hiljattain oli Kekkosen kunnosta annettu julkisuuteen aivan toisenlaisia tietoja.
Kirjan hauskimpia kohtia – absurdin totuuden kertoessaan – on seuraava, jonka lainaan tähän vain vähän lyhennellen (Pekka Lahnanen puhuu):
”Tajusin ettei minusta koskaan tule ministeriä Lipposen nöyryytettyä meitä vuoden 1999 eduskuntavaaleissa. Lipposen toisen kauden päättyessä olisin jo 47-vuotias, liian vanha puolueen uudeksi toivoksi. Kahden tappion jälkeen Esko Aho tajusi kuitenkin luopua puolueen puheenjohtajuudesta. Silloin pistin likoon kaiken pyrkimällä puolueen puheenjohtajaksi. Vaimoni tuki minua hankkeessa purskahtamalla nauruun. Kuljin kentällä, puristin 20 000 kättä, join miljoona kupillista kahvia, ihastelin tuhat vauvaa, söin perinneruoat, kehuin kansallispuvut. Olin siihen mennessä toiminut yli 10 vuotta kansanedustajana, olin raitis, heteroseksuaalinen, perheellinen, olin vastustanut Euroopan unionia, asuin maalla Nurmijärvellä, olin 197,5 senttiä pitkä, olin rakentanut talon, valmistunut maisteriksi, siittänyt kaksi keskustalista poikaa. Maahenkisessä katsannossa olin timantti.
Ojensin alkiolaisen sydämeni pamppailevana keskustan rakkaitten puoluesisarten ja –veljien käsiin. He viskasivat sen roskiin. Jäin neljänneksi. Minut nolattiin ja häväistiin. Pyrin niin perhanasti raskaaseen sarjaan, mutta minut todettiin hyttyseksi. Jäätteenmäki sai yli puolet puoluekokouksen äänistä, Rehn vajaan kolmanneksen ja vieläpä Väyrysestäkin tykättiin enemmän kuin minusta. Olin naatti. Minun poliittinen tulevaisuuteni oli ohi. Vuoden ja kahden kuukauden kuluttua minut nimitettiin pääministeriksi!”
Mistä tuntee suurmiehen? Pekka Lahnasen mukaan kyvystä vaihtaa mielipidettään. Urho Kekkonenhan oli siinä suurmestari, mitä hänen mielipiteeseensä Neuvostoliitosta ja kommunisteista tulee, mutta myös Paasikivi vaihtoi mielipidettään monta kertaa pitkän uransa aikana. ”Ja aina hän oli oikeassa”, toteaa Lahnanen ja jatkaa: ”Siitä tunnistaa suurmiehen. Vaikka hän tekee virheen, hän ei erehdy”.
Katkerantuntuisesti Pekka Lahnanen vertailee itseään Alexander Stubbiin: ”Ennen vanhaan suomen kansa äänesti sellaisia ehdokkaita kuin se itse on: möhömahaisia, pottunokkaisia, ohuttukkaisia, maalaisia, itsetunnottomia, kauluspaidassa viihtymättömiä, keihäsfinaalia odottavia. Tältä kansanosalta persut saavat ehdokkaansa ja äänensä (ja suuri osa kepulaisistakin, sanoo vanha-kapi). Mutta toinen puoli kansasta äänestää ihannekuvaansa. Näiltä ihmisiltä saavat äänensä kokoomuksen komeetat. Heitä ei hävetä lähettää Stubb maailmalle. Se ei munaa meitä siellä, ne ajattelevat. Minä putoan tähän väliin, kuten keskusta aina. En ole tarpeeksi juntti enkä riittävän kolee”.
Kateellisen katkera on Pekka Lahnanen Paavo Lipposellekin. Näin hän sanoo:
”Toisin kuin minä Lipponen opetteli nuorena miehenä kielet. Se solkkaa itsensä pöytiin ruotsilla, englannilla ja saksalla. Ranskaa se on alkanut opetella. Se ei katso televisiota lainkaan, siksi sillä jää aikaa lukemiseen. Se on oppinut nujertamaan häntäkin piinanneen suomalaisen kirouksen, ujouden. Ruotsin Göran Persson erehtyi pahan kerran, kun luuli saavansa Lipposesta juoksupojan unionin ympyröihin. Pyknikko Persson oppi pelkäämään koleerikko Lipposta ja välttelemään tätä unionin kokouksissa. Samalla Persson tuli vältelleeksi myös Prodia ja Schröderiä, koska nämä viihtyivät Lipposen seurassa. Se katkaisi Perssonin tien unionin eliittirälssiin pääministerikauden jälkeen. Jos Lipponen olisi kunnon savolaisena ymmärtänyt liittyä keskustaan, hänestä olisi tullut uusi Kekkonen. Onnekseni hän valitsi auringonlaskun.”
Kirjan loppupuoli on mielestäni liiaksi yliampuvan absurdia. Kyllähän kirjan Yksinhuoltajasta Ruususen ja Paulasta Sirkan hyvin tunnistaa, mutta ketä esittää se Lahnasen kellarissaan piilottelema aasialainen nainen? Eikä kai Vanhanen oikeasti liene koskaan ottanut alkoholia ja oksentanut Putinin kengille. Ei uskottavaa. Jaa – mutta kyseessähän onkin romaani! Aika hyvä romaaniksi sittenkin on tuo Koljatti!
Jos olisin Vanhanen, haastaisin Jari Terson oikeuteen. Voittaisi jutun varmasti. Tuomioon riittäisi yksistään se, että kirjassa kerrotaan Vanhasen piilottelevan indoneesialaista naista kellarissaan. Samalla tapaa kuin se Turun naissieppaaja. Kirjan lopussa Vanhanen on seonnut ja istuu haulikon kanssa itsemurha aikeissa. Vaikka käytetään peitenimeä Pekka Lahnanen, kenellekkään ei jää epäselväksi, että Vanhasta tarkoitetaan. Kaikki muu Lahnasesta kerrottu on tunnettua Vanhasen elämässä tapahtunutta.
Ei Matti Vanhanen voi viedä Tervoa oikeuteen siitä, mitä tämä on kertonut romaanihnkilöstä nimeltä Pekka Lahnanen. Vanhanen itse laittaa kaiken kerrotun sen piikkiin, että kyseessä on romaani, siis mielikuvitusta, mutta tyhmät kepulaiset mitätöivät Matin asenteen tunnustamalla, että romaanissa kerrottu onkin totta. Ehkä sitä kellarissa olevaa naista lukuunottamatta.
Seppo Lindblom määrittelee kirjansa alussa Kekkosen ja Koiviston aikakausien olennaiset erot varsin hyvin: ”Kekkonen nimitti neljännesvuosisadan pituisella kaudellaan 22 lyhytikäistä hallitusta, joista puolet oli vähemmistö- tai virkamieshallituksia. Poliittiset olot olivat epävakaat, mihin myötävaikutti presidentin oma näkyvä vallankäyttö. Koivisto nimitti kahdentoista vuoden aikana pelkästään koko vaalikauden yli toimineita enemmistöhallituksia. Poliittiset olot olivat vakiintuneet, osin presidentin vallankäyttöön liittyvien menettelytapojen vuoksi. Hedelmistään puu tunnetaan”.
Hyvää ja paikkansapitävää luonnehdintaa Koivistosta on tämäkin: ”Hänen (Koiviston) nuoruusvuosiensa kovat testit olivat kasvattaneet hänelle karskin luonteen ja itsetunnon. Hänen kirjalliset harrastuksensa puolestaan avasivat hänelle arvomaailman, jonka kauniita periaatteita hän oppi puolustamaan vahvoilla argumenteilla. Synnyinlahjanaan hänellä oli pelimiehen strateginen kyky ja tilanneäly. Juuri vahvan minuutensa ja kunnianhimonsa turvin hän kykeni politiikan vaativalla taistelukentällä ajamaan korkeita arvoja ja auraamaan tietä poliittisen etiikkamme puhdistumiselle.”
Toden varmaan toteaa Lindblom myös Juhani Suomesta: Olen monesti ihaillut sitä asiantuntemusta ja tarkkuutta, jolla Juhani Suomi on kirjannut Kekkosen ajan historiaa. Samalla hän kuitenkin näyttää hakeneen tietoisesti konfliktia Mauno Koiviston kanssa. Koivistosta kirjoittaessaan Suomi ei pysyttele tutkijana, vaan on jo pamfletisti. Siinä tahdissa, missä Kekkosen silmissä Koivisto kehittyy aina vain varteenotettavammaksi kilpailijaksi, siinä Suomen pahansuopaisuus johdonmukaisesti kasvaa. Ajoittain hän on niin avoimen vihamielisesti asenteellinen, että on mieluummin pefletisti”. (Pefletti = peffan alunen saunassa, huom. vanha-kapi).
Väliin hauska juttu kirjassa kerrotusta tositapahtumasta, joka kuvaa Manun luonnetta ja sanavalmiutta: Manun nuoruuden aikoihin, jolloin taistelut Turun satamassa kommunistieen ja demarien kesken olivat kuumimmillaan tuli häntä – silloista honteloa poikaa – vastaan hyvin roteva miehen köriläs jollain Turun kujalla ja kuulutti kovalla äänellä: ”minähän en tomppelin edessä väisty”. Tähän Manu totesi: ”Mutta minäpä väistyn”, ja niin myös teki!
Manu osoitti poikkeuksellisen terävää älyä ja verbaalista taitoa jo silloin, kun hän otti ensi askeleitaan poliittisella uralla maalaten hyvän kuvan siitä, miten maalaisliitto eli viidesosa kansasta hallitsi neljää muuta viidesosaa väestöstä:
”Kommunisteja ei voida ottaa hallitukseen sen vuoksi, että sosialidemokraatit sitä vastustavat. Ja vaikka maalaisliitto olisikin halukas, kommunistit eivät uskalla ilman meitä. Sivuun on työnnetty yksi viidennes. Sosialidemokraatteja ei voida ottaa, koska diskriminoivat kommunisteja ja ovat ulkopoliittisesti epäluulon alaisia. Sivulle on tullut työnnetyksi puolet kansasta. Kokoomusta pidetään herran nuhteessa uhkaamalla sosialidemokraatteja armahduksella ja kokoomuksen tilalle ottamisella. Pienempiä puolueita pidetään linjassa palkinnoin ja uhkauksin. Näin hallitsee yksi viidennes neljää viidennestä väestöstä”.
Kirjassa monin esimerkein annetaan näytteitä Mauno Koiviston erinomaisesta kielitaidosta, jolla hän useissa tilaisuuksissa spontaanisti, ilman papereita on herättänyt huomiota jopa yleisöään hauskuuttaen. Niin on tapahtunut ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi, jotka kielet Manu hallitsee suvereenisti. Kekkonen ei muuten koskaan oppinut venäjää eikä Koiviston tavoin tullut tuntemaan venäläisyyden olemusta, vaikka ravasi Neukkulassa yhtenään ja halaili sen johtomiehiä.
Lindblom esittää useita esimerkkejä Kekkosen narsistisuudesta, kuten esim. sen, että kun Kekkonen ensin lausui virallisesti jotakin, hän sitten kirjoituksessaan tulkitsi itseään ja sitten vielä otti sanomaansa kantaa ”Liimataisena”, ja liitti Liimataisen sanomia vielä päiväkirjaansakin!
Tähän rajoitettuun tilaan on mahdotonta saada kattavampaa esitystä 397-sivuisesta kirjasta. Harmittaa, etten esim. voi kommentoida kirjassa kerrottuja Väyrysen juonimisia Ahti Karjalaisesta presidentin tehdäkseen, joihin liittyy Väykyn kirje Vladimiroville, josta Max Jakobson kirjassaan ”Vallanvaihto” toteaa, että ”se jää Suomen poliittiseen historiaan erään valtajärjestelmän rappion pohjanoteerauksena”.
Laitan vain lopuksi Mauno Koiviston kuvauksen itsestään: ”Edustukselliseen kansanvaltaan rakentava, yksityisyritteliäisyyteen toisaalla ja valtion aktiiviseen rooliin talouspolitiikassa toisaalla uskova, taloudelliseen kasvuun ja sosiaaliseen tasaukseen toivonsa paneva ei-porvari”. Jos olisin poliitikko, niin jotenkin noin minäkin kuvaisin itseäni, ehkä lisäten varmuuden vuoksi, että ”ei liioin sosialisti”.
Kerronpa kuitenkin vielä, että Ahti Karjalainen pyrkiessään presidentiksi teki vaalien alla – tai muut kai sen oikeasti tekivät – vaalikirjankin, jonka nimi oli ”Kotimaani ompi Suomi”. Seppo Lindblom kertoo, miten Ahti suri sitä, ettei hän päässyt edes puolueensa ehdokkaaksi, vaikka suuri Neuvostoliitto oli hänen tukenaan, ja tiedetäänhän, että sen jälkeen Ahti murtui lopullisesti niin, ettei hän pystynyt enää hoitamaan korkeaa virkaansa Suomen pankissa, vaikka Koivisto koetti häntä parhaansa mukaan tukea. Lindblom ”lohkaisee” hyvin tuon tunnettuun lauluun perustuvan kirjan nimen johdosta: ”Oli enteellistä, että saman laulun viimeiset säkeet kuuluvat: liekö ollut tahto Herran, kun se päättyi kyyneliin”.
On sentään aiheellista mainita Väykyn suuri ja jälleen epäonnistunut juoniminen kokoomuksen kahlehtimisesta porvarihallituksen pääministeriksi päästäkseen, surullisen kuuluisaa ”kassakaappisopimusta”, sillä kirja antaa tuollekin asialle hyvää lisävalaistusta.
Väyrynen oli niin kasvanut Kekkosen politiikkaan ja sen menetelmiin, ettei hänellä käynyt mielessäkään, että presidentti voisi antaa hallituksen muodostamistehtävän vaaleissa parhaiten menestyneelle puolueelle eli kokoomukselle, joka oli kasvattanut kannatustaan eniten (44 edustajasta > 53 edustajaan) vaikka demarit säilyikin 56 edustajallaan, yhden paikan menettäneenä suurimpana puolueena. Ja kun hallituksen muodostajaksi Koivisto kokoomuksen tuella valitsi Holkerin eikä puolueen puheenjohtajaa Ilkka Suomista, Väyrysen järkytykseksi asia ei ollut enää hänen kontrollissaan. Silloin Väykky tunnetusti tiedusteli lääkäriltään, että ”voiko vitutukseen kuolla”.
Tunnettua on, miten Kekkonen ”runnoi” kokoon tahtonsa mukaisia hallituksia. Lindblom kumoaa vieläkin joskus kuultavan väitteen, että myös Koivisto olisi ”runnonut” kokoon tuon Holkerin hallituksen. Hän kyllä ”runnoi” maan rakoon Väykyn, Suomisen ja Taxellin epäparlamentaarisen salaliiton, mutta sen jälkeen hallitusneuvottelut vietiin päätökseen parlamentarismin kaikkien sääntöjen mukaan.
Mauno Koivisto reagoi nopeasti Neuvostoliiton romahdettua niin, että ilmoitti YYA-sopimuksen kumoutuneeksi. Siihen ei ollut Venäjän johtajilla ”nokan koputtamista”.
Koivisto presidenttinä nautti suurta arvostusta suurvaltojen johtajien taholta. Hänen muistelmansa valottavat kattavasti Manun monipuolisia keskusteluja Mihail Gorbatsovin kanssa ja Yhdysvaltojen silloisen varapresidentin, George Bushin kanssa käymäänsä aktiivista kirjeenvaihtoa, jossa kosketeltiin kaikkein ajankohtaisimpia kansainvälisiä kysymyksiä. Kun Bush vuonna 1989 nousi Yhdysvaltojen presidentiksi, hän valitsi maailman johtajista kymmenen, joille osoitti puhelinsoitollaan tervehdyksensä virkaanastumispäivänään. Mauno Koivisto oli yksi niistä. Samana vuonna presidentti Koivisto yhdessä Gorbatsovin kanssa allekirjoitti tämän Helsingin vierailun yhteydessä pöytäkirjan, jossa mitä selkeimmin sanoin hyväksyttiin Suomen puolueettomuus. Kun Boris Jeltsin oli valittu suoralla kansanäänestyksellä Venäjän presidentiksi, Mauno Koivisto oli ensimmäinen ulkomainen valtionpäämies, jonka hän tapasi tehtävissään.
Kyllä Mauno Koivisto on viisas, rohkea ja pystyvä mies, suomalainen suurmies, siitä ei ole epäilystä. Arvostan suuresti hänen useimpia näkemyksiään, mutta yksi niissä on, jota en ymmärrä enkä hyväksy; se mielestäni on hänen sokea paikkansa: natokielteisyys. Mutta se olisi eri messun aihe.
Toit mukavasti asioita esille tästä Limpun kirjasta. Koivistolainen maailmankatsomus vastaa paljossa myös omaani ja pidän Koivisto muutenkin hyvin viisaana miehenä. Minusta ei ole suuri ihme, että hän lienee ollut Suomen kaikkien aikojen suosituin presidentti. Kansalaiset kyllä aavistanut sen, milloin on kyse aidosta ja rehdistä johtajasta. Toki Koivistolla puuttensakin oli kuten kaikilla meillä. Yksi omituisuus oli minusta se, että hän ymmärsi taloudellisen toiminnan ja oikeuden välisen suhteen kummallisesti.
Koiviston sokea paikka ei suinkaan ole Natokielteisyys. Koko termi on väärä. Kyse ei ole mistään kielteisestä suhtautumisesta Natoon, vaan siitä, sopiiko Suomen olla mukana tuossa järjestössä ja vastaako mukanaolo meidän ulko- ja turvallisuuspoliittisia intressejä. Ihmiset, asiantuntijat, sotilaat ja poliitikot ovat tästä asiasta hyvin erimielisiä. Ei se että me emme katso tarpeelliseksi lukea esim. isalmilaisuutta viralliseksi uskonnoksemme, tarkoita sinällään mitään islamkielteisyyttä. Se ei vaan kuulu meidän kulttuuriin. Samaan tapaan ulko- ja turvallisuuspoliittisia intressejä pitää katsoa meiden etumme ja tarpeittemme mukaan.
Tv:stä tuli hauska ohjelma suuren osan elämsästään Venäjällä viettäneestä Finnarin palveluksessa olleesta von Wittestä. Hän ei ole eikä ollut mikään kommunisti, mutta tunsi hyvin venäläisten tavat ja mielenlaadun, jota ei monessakaan suhteessa arvostanut. Silti hän piti täytenä typeryytenä sitä, että alkaisimme herätellä nukkuvaa karhua ja ärsyttää sitä tahallaan joillain Natohöpinöillä. Voi olla Koivisto ajattelee asiasta monipuolisemmin, mutta tällainenkin näkökohta saattaa olla Kovisto arvion taustalla.
Tervetuloa takaisin. Täällä on käyty keskustelua sillä aikaa lähinnä kepulaisten korruptiosta ja Vanhasen tuppeen sahatuista laudoista. Pääministerimme kun on nykyään keskittynyt enemmän nikkarointipuuhiin kuin pääministerin tehtäviin. Ensin hänen huolenaan olivat naiset, nyt puutavara.
...mutta tuosta Nato-kysymyksestä olemme erimielisiä ja sellaisina kai pysymme. Siitä toki on eriäviä mielipiteitä myös ammattisotilailla, poliitikoista puhumattakaan, mutta ei tuo Lindblomin kirja ja siinä esitetyt Koiviston näkemykset saaneet minua muuttamaan mielipidettäni asiasta. Siinä asiassa arvostan enemmän Ahtisaaren kuin Koiviston viisautta. Ei Ahtisaari suotta rauhannobeliaan saanut!
1600-luvulta alkaen länsimaisen politiikan lähtökohtana oli kansallisvaltioiden suvereenisuuden kunnioitus. Tämä sisälsi ajatuksen, ettei valtioiden sisäisiin asioihin saanut puuttua. Suvereenien valtioiden välillä vallitsi joko rauha tai sotatila, kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.
Nykyään erimielisyyksiä ratkottaessa kansallisvaltio ei enää ole pienin yksikkö, vaan sen tilalle on tullut yksilö ihmisoikeuksineen. Nykyisen käsityksen mukaan ihmisoikeuksiin vedoten voidaan suorittaa interventio kansallisvaltion ohi. Tätä interventioon ryhtyjää ei kuitenkaan valvo kansainvälinen oikeus YK:n kautta vaan USA, joka on yksipuolisesti sotilaallisen mahtinsa ja taloudellisen johtoasemansa turvin valinnut itselleen suvereenin päättäjän roolin.
Mauno Koivisto oli viimeinen presidenttimme, joka johdonmukaisesti kaikissa päätöksissään ja kommenteissaan vastusti tällaisia interventioita. Martti Ahtisaari sen sijaan avoimesti kannatti Naton operaatioita ja muutenkin käänsi Suomen ulkopolitiikan Yhdysvaltoja myötäilevälle linjalle. Koiviston torjuva asenne Natoa kohtaan ei johtunut siitä, että hän olisi pasifisti, vaan siitä, että hän kannatti vanhaa kansallisvaltioiden suvereenisuuden mallia. Tältä pohjalta pitää arvioida mm. Koiviston tuomitsevia lausuntoja Naton suorittamista Kosovon pommituksista.
Kerro nyt ihmeessä, kuka korkeassa asemassa oleva henkilö oli se tyyppi joka kirjoitti kirjehen Nobel komitealle ettei Ahtisaarelle Nobel palkintoa. Eipä ollut näin pienenmaan tirehtööreillä pasmoja sekoittaa Nobel komitean päätöksiä. Ei Nobel komiteassa availla Takarivin Taavin ja Tiinan kirjeitä ne me sinne minne pitääkin - roskikseen suoraan.
Siis kuka oli korkeassa asemassa oleva henkilö josta Stenbeck vihjasi.
Koivistolla ei tosiaankaan ollut mitään kielteistä asennetta Natoa kohtaan, se ei vaan sopinut Suomen omaksumaan puolueettomuuslinjaan NL:on aikana eikä senkään jälkeen, kun Venäjän kanssa tehtiin valtiosopimus, kun YYA menetti merkityksensä sen toisen allekirjoittajan lakattua olemasta.
Puolueettomuus-käsitettä Koivisto pohti tarkasti myös silloin, kun Suomi harkitsi liittymistä EY:öön, josta Maastrichtin sopimuksen hyväksymisen jälkeen tuli EU. Koiviston aikana puolueettomuus-termi korvattiin liittoutumattomuudella, joka myöhemmin täsmennettiin sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi. Koko EY ja EU-prosessin aikana koivisto visusti varoi, ja varoitti muitakin, käyttämästä mitään ilmaisuja, jotka olisivat viitanneet siihen, että Suomi haki EU:sta sotilaallista turvaa.
Kaiken tämän rinnalla Koivisto korosti YK:n roolia ja piti pienelle maalle tarpeellisena, että me olimme mukana kaikissa YK:n rauhanturvatehtävissä täysin valmiuksin ja valtuuksin, kunhan vain tehtävien tavoitteet oli selkeästi määritelty. Rauhanturvatoiminnasta Koivisto totesi aika selvästi myös sitä kritisoivien epäloogisuuden, kun hän sanoi, että "heti jos tv:ssa näytetään itkeviä lapsia, niin vaaditaan meidän menemistämme apuun, mutta kun sitten näytetään ruumisarkkua, niin vaaditaan, että sieltä pitää lähteä pois".
-Jäbä
En minäkään ihan kaikkea tiedä. Varovaisen arvailuni kyllä esitin avauksessani, henkilöä tosin nimeömättä (lieneekö tarpeen), mutta tietenkään en voi olla siitä varma. Varmaankin aika tuo tuohonkin asiaan selvityksen.
Samoin sinä surkimus, kenelle kissannussija vastasi.
Ilmeisesti tuo kirjallisuus on vaikea aihe saittikepulaisille, kun avaukseni ei ole herättänyt heissä kiinnostusta. Ilmeisesti siihen ovat reagoineet vain ne, jotka lukevat kirjoja, kuten Mielipidepankki, Jäbä ja Ylihiihtäjä, ja heistä kukaan ei taida olla kepulainen.
Ehkäpä en osannut asiaa oikein esittää. Myös kansansivistystehtävä on vaikea, ei minusta sellaiseen ole, kun olen enemmän toiminut sivistyneemmän kansanosan – siis kirjojakin lukeneiden – parissa.
Kiva kuitenkin, että tästä avauksesta ovat pysyneet poissa homottelijat ja muut typerimmät törkyilijät. Lieneeköhän muuten saitin kaikkien aikojen iljettävin törkylinko bannissa, kun hänen esityksiään millään nimimerkillään ei näy saitilla, eikä ihan hänelle tyypillisiä iljettävyyksiä juuri ole esitetty nikittömänäkään.
Taitaapa tämä debatointi minullekin riittää tältä illalta, ja kun huomenna taas saan kultani tänne luokseni, tämä saitti ei taatusti minua puoleensa vedä. Oli muuten kiva huomata, etten ole sentään nettiriippuvainen, kun kuukauteen en käynyt täällä enkä muillakaan palstoilla, en koko netissäkään!
Hyvää yötä!
No, nuo kirjat - toinen kaunokirjallisuutta, toinen hyvin subjektiivinen muistelmateos- ovat sellaisia joista ei oikeastaan voi eikä tarvitse keskustella sen kummemmin. Koljatin olen lukenut, ja hyvää sanaakrobatiaa siinä on, kohtuullinen juonenkehittely, mutta ei mikään mestariteos. Ei tule Tervolle Finlandiaa, se on varma, sen verran heikompi tämänkertainen kirja on kuin Myyrä tai Troikka. Mutta terävästi Tervo sivaltaa niin pääministeristä kuin presidentistä, jonka kellon hän sanoo pysähtyneen 70-luvulla viisarien osoittaessa itään. Halosesta annetut kuvaukset osuvatkin melkein paremmin maaliin kuin Vanhasesta.
Tuo toinen teos on taas demarien keskinäistä hyvä veli muisteloa ja hymistelyä. Varmasti ihan käypää sellaista, en sitä epäile. Mutta yhtä vastenmielistä kuin olisi kepulaisen kepulaisesta tekemä hymistelykirja. Tai kokoomuslaisen kokoomuslaisesta. Nuo jäävät omaan arvoonsa pienen piirin, sisäpiirin, toinen toistaan valkopeseväksi turhakkeeksi. Mutta jos kirjan joskus käteeni saan, ilman että siitä pitää maksaa, niin toki sen luen.
Itselläni on meneillään kaksi kirjaa, Kjell Westön Älä käy yöhön yksin, tavallaan jatkoa Finladia palkitulle Missä kuljimme kerran teokselle. Mukavaa helsinkikuvausta. Toinen on niinikään historiallista aihepiiriä käsittelevä Sirpa Kähkösen Lakanasiivet, Kuopioon Jatkosodan kesään sijoittuva kertomus, niinikään itsenäinen jatko-osa kirjailijan aiemmille Kuopio-kuvauksille. Suosittelen molempia, päihitävät Tervon tullen mennen
…ja sanoin sen avauksessanikin, että Koljatti ei ole Tervon paras kirja, ja perustelinkin asiaa
>> Melko hauska romaani se on, joskaan ei mielestäni Jari Tervon paras; esim. edellinen, ”Troikka”, on mielestäni paljon parempi. Ei kai niin tylsästä romaanisankarista kuin Pekka Lahnasesta kukaan kovin mukaansatempaavaa kirjaa pystyisi kirjoittamaan.> Kirjoittajan asenne kirjan päähenkilöön on läheinen ja lämmin, mutta kunnioittava siten kuin kuka tahansa meistä suhtautuisi hyvin tuntemaamme ja aidosti arvostamaamme henkilöön.
Ehkä Seppo Lindblom kunnioittaa kohdettaan liikaakin niin, ettei hän tätä juuri mistään kritisoi. Kirjan kerronta on kuitenkin niin avointa ja rehellisen tuntuista, että kaikki kerrottu on uskottavaa, ja tärkeimmiltä poliittisilta osiltaan se tunnetaan muistakin lähteistä.> Olen monesti ihaillut sitä asiantuntemusta ja tarkkuutta, jolla Juhani Suomi on kirjannut Kekkosen ajan historiaa. Samalla hän kuitenkin näyttää hakeneen tietoisesti konfliktia Mauno Koiviston kanssa. Koivistosta kirjoittaessaan Suomi ei pysyttele tutkijana, vaan on jo pamfletisti. Siinä tahdissa, missä Kekkosen silmissä Koivisto kehittyy aina vain varteenotettavammaksi kilpailijaksi, siinä Suomen pahansuopaisuus johdonmukaisesti kasvaa. Ajoittain hän on niin avoimen vihamielisesti asenteellinen, että on mieluummin pefletisti”. (Pefletti = peffan alunen saunassa, huom. vanha-kapi).
Kun kukaan ei soopasta ole kiinnostunut.
Uusi.ukkikin vain peppupanoista kanssas..;)
Ihan pieni vinkki. Omien aiempien kirjoitusten siteeraamista pidetään hyvin epäkohteliaana, se loukkaa kanssakeskustelijaa, ja tekee siteeraajastajankkaajan. Tämä ihan ystävyydellä ihan vaan käytöstapojen kultaiseen kirjaasi tallennettavaksi...
Huomaan ettet ole kovin kiinnostunut kaunokirjallisuuden keinoin esitetystä historiasta. Minä taas olen, koska se yleensä kuvaa paremmin yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, ruohonjuuritasolta lähtien. Väinä Linnahan teki erinoamisia aikalaiskuvauksia Pohjantähdessään ja Tuntemattomassa sotilaassa. Ne ovat jopa niin vahvoja kaunokirjallisia tuotoksia, että moni pitää Pohjantähteä lähes sellaisenaan faktana ja todellisuutena. Myyrä ja muut Tervon kirjat taasen ovat jonkun historiallisen henkilön ympärille kehiteltyjä satuja, ihan hyviä sellaisia, ei siinä mitään. Tämä Koljattikin ihan hauska, mutta kovin ohkainen asenne siinä minua haittaa.
Luen itsekin noita muistelmia ja muita historiallisia "tietokirjoja". Anthone Beevorin toisesta maailmansodasta tekemät tiiliskivet ovat siinä lajissa parhaita, Suomessa ei oikein ole vastaavaa: Meillä on liikaa vaikkapa Ylikankaan tyyppisiä yhden totuuden tai yhden näkökulman esittäjiä.
Suosittelen silloin tällöin myös kaunokirjallisia historia teoksia. Vaikkapa mainitsemani Sirpa Kähkösen (Finlandia palkintoehdokas hänkin silloin kun Westö voitti palkinon) romaaneja.
…mutta ehkä tarpeeton sikäli, että olen kyllä lukenut hyvin paljon historiallisia romaanejakin ja luen joskus edelleenkin, mutta kun aikani on rajallinen ja varmasti jo varsin rajoitettu tulevaisuuteen päin, niin vähentyneet lukuharrastukseni suuntaan nykyisin yhä enemmän varsinaiseen historian kirjallisuuteen, muistelmiin elämäkertoihin yms. Lukuharrastukseni on vähentynyt myös tämän netin ja matkailun vuoksi ja kaikkein miellyttävimmästä syystä – yhdessäolosta ystävättäreni kanssa!
Kyllä hyvä historiallinen romaani voi todellakin antaa ajastaan jopa parempaa kuvaa kuin jokin varsinainen historiankirja tai muistelmat, jotka voivat usein olla muistelijansa mukaan värittyneitä. Mainitsemasi Väinö Linnan kirjat ovat siitä hyviä esimerkkejä. Vähintään yhtä hyviä ovat myös Mika Waltarin kirjat, etenkin Sinuhe.
Sinuhe itse on mielikuvitushenkilö, mutta muut keskeiset henkilöt – farao Ekhnaton, Hoemheb ym. – ovat todellisia historian henkilöitä, ja keskeiset tapahtumat tosia, ja kirjan kuvaus on niin voimakasta ajankuvaa, ettei sen parempaan pysty mikään historiankirja. Olen kai kertonut täälläkin, että helmikuussa 1979 tein Siinailta käsin Ylä-Egyptin matkan, jossa mm. kolusimme Sinuhn tapahtumapaikat Luxorissa – muinaisessa Thebassa – ja muualla, kävimme kuningasten laakson hautakammioissa ym… Luin ennen matkalle lähtöäni erään muinaisesta Egyptistä kertova historiankirjan, yhden arkeologisen teoksen ja myös Sinuhen – silloin jo toisen kerran, myöhemmin olen lukenut sen vielä kerran - ja noita historiallisia paikkoja kolutessamme ajatusissani peilasin noita muinaisia aikoja vain Sinuhessa kerrottuun! Niin voimakasta on kirjan kuvaus! Ja mikä ihmeellisintä, Waltari kirjoitti kirjan sodan loppuvaiheiden vielä riehuessa ja raskaan rauhan solmimisen aikoihin Heinolan maalaiskunnassa lomapaikkansa vinttikamarissa ilman, että olisi koskaan edes käynyt Egyptissä! Ihmeellinen voi olla ihmisen mielikuvitus!
Kun Sinuhe tuli puheeksi, en voi olla kehumatta sitä muutenkin, mm. hienosta ihmiskuvauksesta – joista Sinuhe itse on upea esimerkki, niin mielikuvitushenkilö kuin onkin. Ja inhimillisyyden ulottuvuuksien kuvaamisesta, myös rakkaus- ja rakkaussurujen kuvauksista, kuten esim. tämä, jossa Sinuhe muistelee menettämäänsä rakastettuaan Meritiä:
”Niin kuluivat nuo päivät ja sitten niitä ei enää ollut. En tahdo muistella tuota aikaa enempää, sillä pala nousee kurkkuuni ja silmieni kaste tuhrii kirjoituspaperini. Ihmisen ei pitäisi olla koskaan onnellinen, sillä ei ole mitään katoavampaa kuin ihmisen onni”.
Ja omakohtaisesti olen saanut nuorempana kokea todeksi tämänkin Sinuhen vanhan, ykisilmäisen palvelijan Kaptahin sanoman:
”Se pieni kapistus tuolla esivaatteen alla ajaa miehen hulluuksiin ja onnettomuuksiin”.
narsisti-kapi räkäs yhden ihmisen silmille, ja kasvatti palstasaastan mainettaan.
Tuo "ylimys" on nyt ottanut poliittisen Keskustasaitin, jota pitää jo omana palstapäiväkirjanaan, ja juoruiluvälineenään, myöskin kirjallisuuspalstakseen.
Kuulehan sinä Korhonen.
Vaikka oletkin olevinasi muita parenpi kaikessa, niin rajansa se on sinullekin.
Yritähän rauhoittua, ja palata maanpinnalle sieltä itseolettamasti korkeudesta, sillä et anna tervettä kuvaa itsestäsi tälläkään tavalla.
Antaa tosiaankin päinvastaisen vaikutelman sivistyksestäsi, mitä itse oletat.
Sehän nyt vain kertoo totuuden todellisesta pienuudestasi, kuin myös kuvaa esimerkinomaisesti vahvaa narsismia.
Ryhdyin lukemaan pitkästä aikaa Veikko Huovisen kirjoja. Ehdin lukea Havukka-ahon ajattelijan, Veitikan ja Joe-sedän ennen kuin tieto mestarin kuolemasta tuli. Siis noin viikkoa ennen aloitin ties monennen kerran Huovisen kirjoja lukemaan. Todella outoa. Sittemmin olen lukenut Koirankynnen leikkaajan, Lentsun, Matikanopettajan, Ronttosauruksen, Kasinomies Tomin ja Rauhanpiipun. Nyt juuri olen tullut viikon lomalta, jonka aikana en ehtinyt Huovista lukea, mutta jatkan heti tänä iltana Hamstereilla.
Veikko Huovinen oli Suomen paras kirjailija. Hän todella osasi kertoa hauskasti vakavista asioista. Nykyiset räkänokkajaritervot ovat säälittävän huonoja Huoviseen verrattuna. Suosittelen avaajallekin Huovisen koko tuotannon lukemista uudelleen. Toki kai vanha-kapi on sen lukenut ainakin kertaalleen.
Mitähän jos siirtyisit 80 palstalle ja jättäisit tämän palstan vähän nuoremmille ja työikäisille.
Veikko Huovisen huumori toimii kaikille älykkäille ihmisille ikäluokasta huolimatta, ihan niin kuin P.G.Wodehousen tai Monty Pythonin huumori. Harmi ettet sinä ymmärrä sitä;-))
Sulla on kova tarve todistaa "älykkyyttäsi". Pelkäätkö, ettei sitä huomioitaisi ilman sinun omaa ilmoitustasi? Jotenkin säälittävää.
Meitsi on joskus hieman itseriittoinen. Mutta se on kuulemma tyypillistä esiintyville taiteilijoille, joten kai sitä on kestettävä. Siis ainakin minun, muille se voi tietysti olla hieman rasittavaa. En ole kuitenkaan ainut itsekeskeinen täällä, itse asiassa meitä on täällä useita, eikä meitsi lähellekään pahin tapaus. Väittäisin kuitenkin olevani vielä lähes jalat maassa -tapaus muutamiin muihin verrattuna.
Veikko Huovinen on kauan kuulunut minun lempikirjailijoihini, ja lienen lukenut hänen tuotantonsa jokseenkin kokonaan. Hyllyssänikin näkyy olevan toistakymmentä Huovisen kirjaa, vaikka osan lienen antanut jo pois ja muutaman kirjan olen kai lukenut kirjastosta lainaamallakin.
Mutta mielestäni Huovinen ei koskaan ylittänyt eikä ihan täysin saavuttanutkaan sitä, mitä hän esitti jo ensimmäisessä romaanissaan, Havukka-ahon ajattelijassa (Hänen ensimmäinen kirjansa Hirri oli novellikokoelma). Eikä Huovinen ole mielestäni sentään kaikkien aikojen suurin suomalainen kirjailija; ainakin Mika Valtarin asettaisin hänen edelleen pelkästään Sinuhenken perusteella.
Kalevan Uimonen itki syntejään ja surkeaa lehtimisetiikkaansa tänään, 12.10.2009, jopa radiossakin. Uuden kirjansa julkistustilaisuudessa hän myönsi olleensa samanlainen vätys toimittajana kuin kaikki muutkin sopulit. Ja sokeakin hän kuulemma oli vielä oletetyn tyhmyytensä lisäksi. Viidessä vuodessa ei tajunnut kuinka seniili ukko UKK oli! Eipä sitä kertonut Hesarissa ulos tuutista vaikka seurasi matkoilla läheltä pitäen kuinka UKK sekoili kerta toisensa jälkeen.
http://yle.fi/alueet/oulu/2009/10/median_mahti_perustuu_vaikutusvaltaan_1074341.html#
>>Risto Uimonen aloitti median vallan seuraamisen lähietäisyydeltä jo Urho Kekkosen aikana. Hän seurasi Kekkosen viimeistä viittä vuotta ja kulki hänen mukanaan maailmalla niin kuin muutkin toimittajat.
- Me nähtiin mitä silloin tapahtui, mutta meillä jäi se raportoimatta sillä tavälla kuin se raportoitaisiin tänään. Kun ajatellaan valtiomahtien välisiä suhteita niin media eli neljäs valtiomahti on ärhäköityny.
- Silloin emme hoitaneet sitä tehtävää niin kuin meidän olisi pitänyt, Uimonen myöntää. Mutta eivät poliitikotkaan kertoneet Kekkosen terveydentilan rajusta heikkenemisestä ja siitä, että hän oli aika kykenemätön loppuaikoina hoitamaan tehtäviään.
Uimonen tunnustaa virheensä ja uskoo, että moni muukin sen ajan toimittaja ottaa noista ajoista paineita niskoilleen.
Ei yksin esityksesi perusteella, vaan myös sen, mitäkirjasta on muualla kerrottu ja mitä Uimonen kerti lehtihaastattelussaan, tuota tv-ohjelmaa en katsonut.
Kohtahan alkavat taas kirjamessut, joilla tietenkin käyn. Ehkäpä siellä esiintyy myös Uimonen. Ainakin hänen kirjansa siellä on vahvasti esillä.
näkyvällä paikalla niin se viestittää Kapin kultturintuntemuksen korkeasta tasosta!
Opettele vielä ranskalaista pierutaidetta sen verran, että voit soittaa nälkämaanlaulun alkutahdit.
>Mutta eivät poliitikotkaan kertoneet Kekkosen terveydentilan rajusta heikkenemisestä<
Uimonen kveruloi Kekkostraumaansa muiden niskoille unohtaen ikivanhan viisauden: EI korppi korpin silmää noki!
Ei kait poliitikot pasko pesäänsä ja paljasta, ettei heidän kuninkaallaan ole vaatteita! Koko hovihan jää virattomaksi kun päälimäinen narri menee viralta. Ja jäi kanssa.
Eino Uusitalo selittelee kirjassaan Jälkipeli, ettei hänkään tiennyt... ja että Kekkosen sairaus tuli yllättäin ja pyytämättä, aivan kuten Keskustassa näyttää sittemmin muodostuneen tavaksi.
Sivuilla 153-161, luvussa Kekkosen kauden viimeiset kuukaudet, Eino pesee kätensä kuin Pilatus aikoinaan.
Saatanan tunari koko Eikka.
Eino Uusitalo: Jälkipeli Henkilöitä ja tapahtumia Kekkosen kaudella, Kirjayhtymä, 2. painos 1983
...tulee taas ostettavakseni ja luettavakseni. Tuo Risto Uimosen kirja "Median mahti", josta olen jo puhunut, ja sitten vielä tuo Paavo Lipposen muistelmien ensimmäinen osa, joka esitellään tänäisessä Hesarissa.
Kun menen kirjamessuille perjantaina tai sunnuntaina - lauantaina minulla on YK-päivän tapahtumia, illalla Helsingin Rauhanturvaajien juhlaillallinen Finlandia-talolla - niin ehkäpä satun siellä kuulemaan asianomaisia kirjailijoitakin ja saan heiltä omistuskirjoituksen sieltä ostamilleni kirjoilleni.
Kyllä niistä kirjoista taas riittää jutun juurta tännekin, siitä olen varma. Mielenkiintoista on sekin Paavo Lipposen kirjassaan kertoma, että Neuvostoliitto yritti moneen kertaan värvätä häntä agentikseen, mutta ei siinä onnistunut. Paavo oli kovempaa tekoa kuin eräs toinen Paavo, joka katsoo samanaikaisesti länteen ja itään, länteen vain varoakseen, ettei siellä huomattaisi mitä hän idän suunnalla tekee. ;)
Mutta sinä rupisammakko katsot kaikkialle, mutta et näe mihinkään.
Narsisti-ressukka lähtee metsästämään nimmareita, aivan kuin pikkupoika joka kerää kiiltokuvia....:)))
Ps. Olet kyllä aika reppana vanha aliupseeri luuseri, eikö sinua hävetä mitättömyytesi????
Tuolla toisaalla jo kommetoitiin Lipposen kirjaa.
Sehän näyttäisi siitä lainattujen otteiden perusteella kilpailevan vuoden satukirjan tittelistä. On siis mukava että sinäkin olet siirtynyt lukemaan myös fiktiivistä kirjallisuutta. Sitähään Lipposen teos edustaa, ainakin mitä siitä tähän mennessä on julkisuudessa kerrottu.
Lipponen oli KGB:n ja eritoten Stasin mies, sen nyt ymmärtää kovapäisinkin historian harrastaja. Vain umpidemari voi kuvitella Lipposen puhuvan totta tuossa asiassa.
Mutta vielä paremmaksi Lipponen pistää kun laittaa Nokian menestystarinan demarien saavutukseksi. Kun muistamme Valco-Sorsan ja muiden demari-idiottien teollisuuspolitiikan saavutukset, niin voiko enenpää satuilla tuosta asiasta.
Lipponen kohottaa itsensä yli-ihmiseksi joka on erehtymätön ja kaiken yläpuolella, aivan kuten on tehnyt vaikkapa Pohjois-Korean suuri Johtaja.
Uimosen kirjan. Mikä käsittelee mediaa. Tästä yksi kohta kirjasta, mikä minusta käy sinuunkin Kapi kun oikein syvällisesti ajattelee. Sivistyneellä ja hyväntahtoisella presidentti Martti Ahtisaarella ei ollut puoluekoneistoa ja tukiverkostoa takanaan, niin hän oli helppoa "riistaa" medialle. Esim. Yle pilkkasi häntä tuon tuosta.
Ahtisaari joutui törkyilyn, naurun, pilkan ja ivan kohteeksi, jopa hänen perhettään ivattiin. Ahtisaaren tapoihin ei kuulunut kiukuttelu. Hän eräässä seminaarissa sanoi näin:
"Tämän päivän julkisuus toimii usein hyvin mustavalkoisesti. Se jakaa helposti ihmiset sankareihin ja konniin. Sille eilispäivän sankarit ovat tämän päivän roistoja ja päinvastoin", tämän hän totesi vuonna 1998 ja oli jo silloin paljon nähnyt maailmaa, ja kymmenen vuotta myöhemmin nostettiin nobelistiksi.
Sinä olet kapi saanut tällä palstalla kokea myös paljon pilkkaa ja ivaa. Tiedä vaikka sinustakin tulisi vielä nobelisti.
...jo olevansa nobelisti. Ja ainakin puolet A I Virtasen nodelista on Kapin kun hän oli Valiolla töissä.
Vakavasti puhuen, ero Kapin ja Ahtisaaren saaman loan välillä on siinä, että Kapi itse aloitti epäasiallisella törkykirjoittelullaan tuon molemminpuolisen loanheiton. Ahtisaari ei moiseen ole sortunut. Ja kuten sanot, Ahtisaaren tyyliin ei kuulunut kiukuttelu kuten Kapin tyyliin kuuluu
Homojen pomo ja runkkujen kunkku, rottakoulu antaa näihin virkoihin hyvän pohjan.
Näin on näreet ja puukuulat???