Onko teillä muilla senlaatuista oloa molemmissa jaksoissa, ett haluatte olla yksin? Hypossa riittää oma noste ja masiksessa ehdoton rypeminen omin oloin.
Jokainen ulkopuolinen ihminen ärsyttää äärirajoille ainakin minua (ei diagn) ja jos esim känny soi väärään aikaan, palaa käämit. Aivot vetää niin omiaan ettei riitä muille energiaa.
Jokainen ulkopuolinen ihminen ärsyttää äärirajoille ainakin minua (ei diagn) ja jos esim känny soi väärään aikaan, palaa käämit. Aivot vetää niin omiaan ettei riitä muille energiaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
En ole maanis-depressiivinen, mutta monenlaista mielenterveyden ongelmaa on ollut, nyt jo pahin takana kuitenkin. Eli ulkoisesti vietän normaalia ja hyvinkin aktiivista arkea, töissäkäynnin lisäksi mulla on paljon harrastuksia ja sosiaalista elämää. Mutta todellakin, tarvitsen joka päivä aikaa myös yksinoloon, en sietäisi ajatusta että asuisin jonkun toisen kanssa. Eli niinkuin sanoit, ei riittäisi energiaa. Kaikki tapaamiset pitää olla ennalta tiedossa että pystyn niihin henkisesti valmistautumaan ja olemaan "iskussa", silloin nautin toisten seurasta ja mulla on hyvä olla. Mutta jos joku tulee yllätysvisiitille kun olen yksin esim palautumassa työpäivästä tai urheilusta, en TODELLAKAAN avaa ovea. Sama homma puhelinsoittojen kanssa, aika usein jää vastaamatta, soitan takasin sitten kun on oma pää on siinä tilassa että on taas energiaa puhua jonkun kanssa. Eli kai sitä pitää jonkinlaista kulissia pystyssä tuolla ulkomaailmassa ja se on kuluttavaa ja vaatii sen palautumisen kotioloissa jos meinaa jaksaa seuraavana päivänä saman uudestaan. Näinhän tämä toimii, mutta äärimmäisen stressaavaa on ajat jolloin pitää olla ihmisten kanssa vuorokausia putkeen ilman tilaisuutta olla yksin, esim lomamatkoilla.
Onko tuo sitten epänormaalia? Pitäisikö siihen keksiä joku sairauden nimi?
Olen viiskymppinen nainen, eronnut muutama vuosi sitten, teen pitkää päivää yrittäjänä ja joudun koko ajan olemaan skarppina. Kotona vielä normaalit maalaistalon työt ja remontit.
Tuntuu, etten nykyään jaksa lähteä työpäivän jälkeen, siis kahdeksan-yhdeksän paikkeilla, minnekään, vaan laitan tulen takkaan, sytytän kynttilän,
otan kupin kahvia..........ja NAUTIN yksinolosta. Ja taatusti en vastaa puhelimeen.
Olen tulossa erakoksi, mutta jos nautin siitä, onko se sairaus?
Monet läheiset ja tuttavat eivät ymmärrä yksinolontarvetta, pitävät sitä outona tai "surullisena" yksinäisyytenä. Haluavat ikäänkuin väkipakolla seurustelemaan.
Bipo saattaa pelätä ylihuolehtivaisuutta tai mielialojen tarkkailua. Haluaa olla pois muiden silmistä silloin kun menee lujaa tai tahmeasti. Liian helposti saa moitetta.
toimin eristäytymällä sosiaalisesti. Vastaan puheluihin jos vastaan, yleensä vain äidille. Kaupassa käyminenkin on vastenmielistä. Facebookista vetäydyin pois, kun rupesi ahistamaan ja ärsyttämään jatkuvat yhteydenotot. No sinne naamakirjaan päädyin viimekertaisen hypetyksen vallassa, haalin kavereiksi kaikki entiset koulu- ja työkaverit, mutta kun romahdus tuli, koin, että olen keskellä virtuaaliluokkakokousta joka ilta. Toisille on näköjään tärkeätä tilittää facebookissa joka liikku ja arkiaskar ja ajatus, mikä päässä liikkuu. Nyt kun oon syövereissä, xxtuttaa tuo xxxtanan kännykkäkin, mutta siitähän rumba seuraisi ja varmaan olisi pollarit kohta ovella, jos laitan sen kiinni.
Hypomaniaan on kuulunut yltiöseurallisuus, tarve ostaa lahjoja, drinkkejä, kukkia yms. "ystäville" ja kaikille, jotka oikeasti vain ihmettelevät käytöstäni ja varmaan tuntevat olonsa vaivautuneeksi. Ei tämä elämänkivireen vetäminen (johon joka päivä tulee uusi murikka kyytiin) ole herkkua, mutta en todellakaan halua enää kokea sitä toista ääripäätä. Mieluummin maassa ja yksin, omassa rauhassa.
ihan sama fiilis, vasyn ihan alyttomasti kun on muita ihmisia vaikka olisi perheenjaseniakin, niin voimat hiipuu kylla hyvin akkia
yksin on parasta heraan aamulla ja olen hiljaa ettei mieheni heraisi jotta saisin olla yksin
Mulla on ihan sama homma ton fb:n kanssa. Jossain huumassa sinne menin liittymään ja sitä oon katunu monet kerrat. Ei todellakaan ole halua levitellä yksityisasioita eikä myöskään kiinnosta toisten elämä. Fb:ssä kirjautuneena oleminen ahdistaa yhtä paljon kuin sosiaalisessa tilanteessa oleminen silloin kun on ns heikoilla enkä jaksaisi esittää mitään. Siksi enää käynkin n kerran viikossa ja silloinkin tuntuu kuin olisi jossain näyteikkunassa. Kaikki kirjotukset pitää miettiä moneen kertaan ettei joku käsittäisi väärin tai etten paljastaisi "todellista" minääni. Kuvien kanssa sama juttu. Varmaankin eroaminen olisi oikea ratkaisu, ei menisi vähät voimat tollasen turhan stressaamiseen, mutta toisaalta en tiiä kun on sinne kerran liittynyt ja paljon haalinu kavereita niin sitten vaatisi selitykset siihenki että miksi sulki profiilin..
Itse liityin FB:een ihan alussa kun siellä ei vielä ketään juuri ollut. Sitten eräänä heikkona hetkenä menin ja tempaisin itseni kokonaan sieltä pois. Nyt sitten kun siellä on kaikki, on alkanut välillä kaduttamaan muttei takaisinkaan kehtaa mennä. Just sen takia että mitä niille sitten sanoisi joiden kavereista olen yhtäkkiä hävinnyt. On kyllä monesti kyselty "etkö vieläkään ole feispuukissa?". Toisaalta sekin varmasti alkaisi tuntumaan virheeltä jos sinne menisin takaisin ja alkaisi taas ahdistamaan se "näyteikkunassa olo".
Tavallisen mesenkin kanssa tekee joskus heikkoina tiukkaa, suutun ihmisille jotka laittavat tuntumaan etteivät halua jutella kanssani ja poistan sieltä. Myöhemmin tulen katumapäälle ja lisään takaisin. Ties kuinka monesti jo senkin rumban tehnyt. Ihan naurettavaa.
Haha, tämäpä tuttua! Mun suurin ansa on nykyään nämä nettiyhteisöt, joissa menen suohon. Joinain (=niinä hypepäivinä!) ah rakastan kaikkia ja sitten taas _voihittoettä!_ en jaksa hetkeäkään. Hävettää tämä hyppely. Juu, on kyselty fbeehen, en lähde kun tiedän tämän. Pitävät ylpeenä kun en lähde maalitauluksi.
Hah.
Vähitellen oma elämä on mennyt siihen, että en aikuisiin ihmisiin ole paljoa yhteyksissä. Muutama tosi ystävä (onneksi) ja onneksi vielä asuvat kaukana. Mutta pystyn niiden kanssa päivittäin kuitenkin keskustella.Lapset ovat mun tärkein juttu, kun kuitenkin aika paljon ovat mun luona. Masennus vaiheessa en todellakaan jaksa muita ihmisiä ja oon vähitellen nousuvaiheessa myös opetellut olemaan aika paljon olemaan yksin tai ainakin silleen, että en lähde hakemaan uusia tuttuja, kun niistä ei kuitenkaan pitkän päälle oon mitään iloa, kun en sitten masiksessa jaksa näitä uusia ystäviä tapailla ja aina joutuu selittämään ja vääntämään rautalangasta.
Toisin sanoen oon itseni ja sairauteni kanssa ihan sinut. Näin on hyvä. Jos tähän rinnalle joku mukava nainen vielä tulee jotain kautta, niin ihan ok. Mut ei mitään kiirettä, vaikka oonkin ollut aina tällainen sosiaalinen mukava nallekarhu mies, mut ei väkisin. Tulee jos on tullakseen.
Mulla on ehdottomasti tarvetta molemmissa tiloissa yksinololle, ja sosiaaliselle "näkymättömyyselle". *ituttaa jos jättäytyy jostain sosiaalisesta tapahtumasta pois ilman muuta syytä kuin että haluaa olla yksin. Sitä joutuu keksimään selityksiä ja valheita miksei tule paikalle. En haluaisi valehdella ystävilleni, mikä aiheuttaa syyllisyyden tunnetta luonnollisesti, mutta en nää vaihtoehtoa kun oikeita syitä he eivät ymmärrä. Toki ystävien näkeminen joskus auttaa tai ainakin aikoinaan on auttanut masiksessa. Mutta tuntuu että vuosien saatossa oma ja ystävien elämäntilanne on muuttunut niin paljon että normi rento yhdessäolo on muuttunut joksikin muuksi.