Olen tosi yksinäinen ja tilanteeni on sellainen etten voi saada lähiympäristöstäni kavereita. Olen koittanut monta kertaa saada edes kirjekavereita, mutta kirjeenvaihto on aina tyssännyt viimeistään siihen ,etten kehtaa kertoa avoimesti yksinäisyydestäni ja kiusaamisesta vaan koen että mun täytyy väkisin pitää kulisseja yllä.... En pysty kertomaan että olen aina yksin kotona, koulussa ja harrastuksissakin eikä mulla ole edes yhtä kaveria, kun se toinen kertoo jatkuvasti omista menoistaan ja kommelluksistaan kavereitten kanssa. Jossain vaiheessa huomaan puhuvani jopa koulu"kavereistani", jotka ei koskaan sano mulle mitään muuten kuin vittuilakseen, ihan kuin ne olisi mulle oikeita kavereita... ja annan itsestäni muutenkin sellaisen vaikutelman että mulla on aika paljon kavereita ja muutakin sosiaalista elämää.
Käyn yksinäisyyteni takia psykologilla ja sielläkin "joudun" usein valehtelemaan, kun en pysty myöntämään kuinka huonosti mulla menee. Siinä ei ole mitään järkeä kun hakeuduin psykologille omasta tahdostani. Silti teen niin vaikka tiedän ettei siitä ole muuta kuin haittaa. En vaan pysty kertomaan totuutta. En pysty myöntämään kuinka epäonnistunut luuseri olen.
Mikä tällaiseen pakonomaiseen totuuden salailuun auttaisi? En tahdo valehdella, tahdon olla oma itseni... En vaan kehtaa enkä uskalla myöntää totuutta. Ja älkää nyt sanoko että mun pitäisi etsiä kavereita toisista yksinäisistä, Siitä voi joskus toiste käydä toisen keskustelun. Tämän viestin kirjoitin siksi että tahtoisin päästä eroon tästä häpeästä joka rajoittaa elämääni ihan liikaa...
Käyn yksinäisyyteni takia psykologilla ja sielläkin "joudun" usein valehtelemaan, kun en pysty myöntämään kuinka huonosti mulla menee. Siinä ei ole mitään järkeä kun hakeuduin psykologille omasta tahdostani. Silti teen niin vaikka tiedän ettei siitä ole muuta kuin haittaa. En vaan pysty kertomaan totuutta. En pysty myöntämään kuinka epäonnistunut luuseri olen.
Mikä tällaiseen pakonomaiseen totuuden salailuun auttaisi? En tahdo valehdella, tahdon olla oma itseni... En vaan kehtaa enkä uskalla myöntää totuutta. Ja älkää nyt sanoko että mun pitäisi etsiä kavereita toisista yksinäisistä, Siitä voi joskus toiste käydä toisen keskustelun. Tämän viestin kirjoitin siksi että tahtoisin päästä eroon tästä häpeästä joka rajoittaa elämääni ihan liikaa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Uutta matoa koukkuun! Seuraavaksi kun ryhdyt meilaamaan tai kirjeenvaihtoon, kerrot HETI ALUKSI mitä OIKEASTI harrastat ja millainen olet. Älä alennu luuserin rooliin, kun et sitä oikeasti ole! Yksinäinenkin voi olla ihan ookoo tyyppi, fiksu ihminen jolla on ajatuksia ja haaveita ja tavoitteita elämässä. Älä itse rupea vähättelemään itseäsi - toisetkin arvostavat ihmistä, joka antaa ihmisarvon itselleen.
On tärkeää latoa AIDOT kortit pöytään heti alussa, näin sinun ei tarvitse esittää myöhemminkään jotain fiktiohahmoa. Ja jos laitat totuudenmukaisen meiliystävä-ilmoituksen johonkin, sinulle vastaa sellaiset tyypit, jotka ovat samantyyppisiä - tai erilaisia, mutta hyväksyvät yksinäisyytesi.
Oikeastaan ihmettelen itsekin, miten suosituilla bilepörrääjillä ja moniharrastajilla on edes aikaa ja halua kirjoitella... ovatkohan nekään ihan rehelllisiä..?
Psykan tapaamisista: Seuraavalla kerralla pamautat tosiasiat heti session aluksi. "Oikeesti mulla ei oo ketään kavereita. Olen aiemmin puhunut paskaa."
Sittenpä on kerrottu ja on psykan asia saada homma etenemään. Siinä tulee käsitellyksi just tuo häpeä-asiakin. Sinun ei tosiaan ole tarkoitus 'miellyttää' psykoa, saati hävetä yksinäisyyttäsi siellä.
Siis: Lopeta häpeily ja rupea kunnioittamaan rehellistä mukavaa itseäsi! :-) *peukut pystyssä*
Minulla oikeastaan sama juttu ollut jo useamman vuoden. Olen vasta vähän aikaa sitten tutustunut uuteen ihmiseen ja minulla ei ole koskaan hänelle mitään kerrottavaa kun tapaamme koska elämässäni ei tapahdu mitään johtuen siitä, että en käy missään. Tapaan häntäkin aika harvoin. En varsinaisesti valehtele, mutta en kerro totuuttakaan. No ehkä joillekin ihmisille joskus jonkun valkoisen valheen päästänyt. Tämä tuttavani on aivan erilainen kuin minä, avoin ja puhelias (itse tosi ujo isommassa porukassa) ja hänellä on paljon ystäviä joiden kanssa hän käy paikoissa. Minä oikeastaan olen vain kotona ja käyn lenkillä. Häpeän sitä, että olen niin tottumaton käymään missään; en käy ravintoloissa, yökerhoissa enkä edes kahviloissa koskaan. Olen nyt yhden kerran käynyt psykologilla sosiaalisten tilanteiden pelon takia ja en minä sielläkään kehtaa itsestäni mitään kertoa kun hävettää. Olen jopa valehdellut, että olen suorittanut psykologin antaman "kotitehtävän" joka oli käydä eräässä paikassa. Voi hitto soikoon.