masennusohjelman, jossa siis Pekka Sauri kertoi kriisiavusta. Minä käyn terapeutilla/ psykiatrilla. Syy: masennus ja lääkitys päällä. Mutta terapeuttini ei anna ensiavunluontoista apua potilailleen. Hän on yksityissektorilla toimiva psykiatri. Toisin sanoen, jos olen masentunut vaikkapa illalla myöhään ja olo on todellakin paha, niin en saa häneltä keskusteluapua enkä saa myöskään häntä puhelimella kiinni. Miten teillä muilla on asianlaita terapeuttinne kanssa? Kuuluuko tämä tällainen ihan normaaliin käytäntöön ettei terapeuttinne kuuntele teitä kuin vain sovittuna aikana.????
Katsoin Areenasta tuon
Kertokaa,...Sanna
2170
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin se meillä kaikilla menee ja on mennyt, että terapeutti tai lääkäri on kanssamme ja kuuntelemassa ja selvittämässä asiaamme, ns. auttamassa meitä, vain sen sovitun (ja maksetun) ajan. Ei muuta.
Tietenkin joillakin on jokin ennalta annettu puhelinaika, jos mitä asiaa potilaille tulee; terveydentilaan liittyvää tai vaikka peruutuksia yms. Mutta sekin aika on annettu vain asian hoitamiseen ja tuolloin puhelin tööttäilee, tietty. Ehkä jollakin joskus on ollut auttaja, joka privaattiajallaan milloin tahansa on voinut vastata asiakkaansa puheluun, mutta silloin on kyseessä myös jokin ystävyys. Itselläni ei ikinä tuollaista kokemusta, eikä tietämilläni ihmisillä.
Se ollee niin, että olemme terapeutin tai psykiatrin asiakkaina silloin kuin fyysisesti olemme ja muulloin elämme omaa elämäämme, kuten muutkin ihmiset. Jos jotakin sattuu, niin samat päivystykset, terveyskeskukset yms. ovat meidänkin apukanaviamme terapiasarjasta ja -hoidosta huolimatta.
Eihän sekään olisi tervettä, että potilas ihan hirveästi saisi tukeutua ammattiauttajaan! Ammattiauttaja eli terapeutti tms. on sinulla siksi hän kuin laittaa sinut työskentelemään itse itsesi eteen. Hän ei millään tavoin 'kanna' potilasta, enemmänkin voisi kuvitella sanoa, että auttaa siivilleen.
Minun terapeuttini on antanut minulle puhelinnumeronsa ja luvan ottaa yhteyttä kriisin kohdatessa. Minun itseni päätettäväksi jää se, milloin tilanne on niin paha että tarvitsen sen yhteyden. ja kertaakaan en ole hänelle soittanut vaikka mahdollisuus on olemassa. Kynnys siihen on valtavan korkea. Tekstannut olen kahden vuoden aikana muutaman kerran pahasta olostani ja olen saanut lyhyen vastauksen. Soittanut en ole kertaakaan. Ja soittamiseen tarvitaan varmasti jotain äärettömän kamalaa.
Terapeuttini mielestä minua helpottaa se, että TIEDÄN saavani tarvittaessa yhteyden häneen. Ja niin se varmaan onkin.
En näe kyseessä olevan minkään sortin ystävyys. En minä tiedä hänestä yhtään mitään. En sitä missä hän asuu, mitä tekee vapaa-ajallaan yms. Siinä menee terapian raja.
Sitä en tiedä antaako hän kaikille asiakkailleen numeronsa vai olenko minä vain niin onneton tapaus sen asian kanssa, että minun on hirmu vaikea luottaa hänen apuunsa. Antautua autettavaksi.
Tuosta potilaan kannattelusta... Minulle hän on kertonut, että minun pitäisi voida luottaa siihen että hän kannattelee minua vaikean ajan yli. Eli en jää yksin, että hän on olemassa minun tukenani eikä hylkää vaikka kokisin ja sanoisin mitä tahansa.
Käytännössä tämä tapahtuu kolmesti viikossa 45 minuutin ajan. Ja tuo 45 minuuttia on tarkka aika. siitä ei lipsuta. Eli siinäkin on rajanveto.
Mutta jokaisella terapeutila on varmasti omat tapansa pitää rajansa jaksaakseen.