Itse olen 9lk. Mul on kai sos.pelko ja ahdistusta. Mua pelottaa ihan sikana mennä kouluun ihan pikku puhuminenkin laukasee paniikkikohtauksen.
Te joilla on tämä niin miten te selviydytte siitä tilanteesta?
miten se menee ohi? lähdettekö? ja jos tullee sellanen tilanne eiks oo vaikeeta seuraavana päivänä nähä ne ihmiset kenen ees ne on tullu?
Te joilla on tämä niin miten te selviydytte siitä tilanteesta?
miten se menee ohi? lähdettekö? ja jos tullee sellanen tilanne eiks oo vaikeeta seuraavana päivänä nähä ne ihmiset kenen ees ne on tullu?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kävin normi perusopetuksen ja lukion. Sain paniikkihäiriön, kun aloitin opinnot Helsingin Kauppakorkeakoulussa, rupesin samaan paniikkikohtauksia. En uskaltanut poistua ollenkaan opiskeluasunnostani, joka sijaitsi Helsingin keskustassa. Olin sisätiloissa kolme kuukautta pääsemättä ulos.
Sain lääkityksen ja paranin. Kävi niinkuin lääkäri sanoi:"SSSRI-lääkkeet auttavat ja poistavat paniikkihäiriön, mutta jossain vaiheessa oireet palaavat" Nyt ne oireet ovat tulleet takaisin ja lääkkeet ei enää auta! Ainut paranemiskeino on enää vain itsensä altistaminen ahdistaville tilanteille, muuta pois pääsyä paniikkihäiriöstä ei enää ole!
Kaikesta huolimatta toivotan sinulle kaikkea hyvää elämässäsi!
Onneksi on olemassa hyviä lääkkeitä joilla kohtaukset ja omituiset olot saa kokonaan pois. Rohkaise mielesi ja käy juttelemassa lääkärille tai kouluth:lle! Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi paniikkihäiriöstä kärsimiseen, usko pois! Itsellä alkoi sos. pelko heti ammattikoulussa, ja sen takia olenkin keskeyttänyt 2 eri koulua, sit sain oppisopimuspaikan, ja kärvistelin sen vaan jotenkin läpi. Sen jälkeen vasta tajusin hakea lääkityksen. Tällä hetkellä olen työelämässä, mutta nyt on taas aika, että tarvitsen lääkkeitä kun kohtauksia ollut taas enemmän, eipä auta muu kuin varata aika lääkärille. Puoli vuotta olin kokonaan ilman lääkkeitä.
Aika hyvin ja huonosti.
Numeroiden osalta hyvin ja muiden oppiaineiden mutta olin ns. häirikkö.
Tiedän nyt että kärsin pannareista jo kouluaikoina mutta silloin oli voimaa pitää kulisseja pystysssä.
Piilotin oireet kovuuden taakse ja imagoni oli varsinainen feikki. En ollut oma itseni vaan eräänlainen robotti. Tunteeton ja kaiken hallitseva yli-ihminen jolle ei vittuiltu tai turpaan tuli.
Nykyään minua surettaa että pakenin raukkamaisesti kovuuden taakse sen sijaan että olisin kohdannut vaikeuteni normaalisti. Minkäs voit kun rakentaa imagon ei sitä päivässä muuteta ja nuoruudessa ei tällainen ajattelutapa tullut mieleenkään.
Minua surettaa että koviksen imagoa pidetään niin kovassa arvossa, jopa tytötkin.
Olen aika varma että itse maksan tuosta koviksen imagosta nyt aikuisena. En päästänyt itseäni kasvamaan henkisesti vaan nyt joudun maksamaan takaisin tuon tunteiden tappamisen moninkertaisena.
Kun ikää alkoi kertyä luonto pakotti minut maksamaan kasvun estämisen moninkertaisesti ja kovismuurini murtui pala palalta enkä voinut kuin katsoa voimattomana vierestä.
Oli aika julma opetus herätä todellisuuteen enkä toivo sitä kellekään muulle.
Joskus ajattelen että enkö ole jo maksanut tarpeeksi?
Nämä oli ehkä kuumehoureisen ajatuksia mutta uskon että liittyvät osaltaan pannareihin.
jjessu, minusta on hyvä että olet valitsenut ajattelemisen tien tai saatat joutua maksamaan suuremman hinnan kun olet vanhempi.