Tulikohan tämä nyt oikeaan paikkaan edes, noh.
Olen miettinyt tätä ihan pienestä asti. En tule toimeen naisten kanssa ja tämän takia tunnen itseni jotenkin vialliseksi ja kummalliseksi.
Poimin tämän jostain blogista, kun tuossa oli jotenkin loistavasti kuvailtu omia tuntemuksiani:
"Minä en pärjää naisten kanssa. Minulla ei ole mitään kunnon haisua siitä, miten ollaan ystävä naiselle. Kyllä, minulla on nämä kaksi lukioajoilta kertynyttä ystävää, mutta tuntuu, että he ovat ystäviäni siitä huolimatta, etten osaa. He ovat jokin sattuman oikku, jotka eivät niin hirveästi välitä siitä, että olen sosiaalinen kömpelys ja jossain määrin kykenemätön "kytkeytymään" naisystävään. Sitähän naiset näet ystävyydessään tekevät, he "kytkeytyvät" toisiinsa näkymättömillä langoilla, ymmärtävät toisiaan, jakavat ja avautuvat, lohduttavat.
Pitkään mietin, mikä minussa on väärin, mitä teen väärin - miten olen väärin. Miksi en onnistu siinä, mikä toisilta sujuu kuin leikki? Minussa täytyy olla jotain hyvin pahasti pielessä. Arvelin, että olen niin tylsä ja epäkiinnostava. Seurasin kateellisena, kun kielikursseilla muut tytöt lyöttäytyivät helposti yhteen ja alkoivat käydä ulkona minun jäädessä sen kaiken ulkopuolelle. Analysoin, mietin, tuskailin. Ehkä, jos olisin kiinnostavampi, älykkäämpi, iloisempi, empaattisempi, miellyttävämpi. Ehkä, jos olisin jotain muuta, kuin olen - mutta miten, mitä?
Joskus olin vihainen. Ajattelin, että muut ovat vain typeriä ja pinnallisia, kun en kelpaa heille. En minä ole huono ihminen; olen lojaali, uskollinen ja avulias lähimmäisiäni kohtaan. Jos ihmiset eivät näe hyvää minussa, heissä on jotain pahasti vialla. Sellaisia tomppeleita en edes tarvitse. Pärjään oikein hyvin yksin, katsokaas."
Koulussa olen ollut luokassa aina se tyttö, jonka seura ei ole kelvannut kenellekään. Tai jos on kelvannut, niin se oli joku epämääräinen vitsi ja minua satutettiin. Joskus yhdeksännellä luokalla itsetuntoni alkoi hieman parantua ja tajusin etten ole aivan paska ihminen ja olen ihan nättikin. Silti kokoajan tyttöseurassa oli hirveä ahdistus. Hirveä kamppailu että kelpaanko, koko ajan piti todistella ja sai miettiä että kelpaanko. Liikuntatunnit olivat aina yhtä helvettiä, tunsin olevani muihin verrattuna kömpelö köntys vaikka olin varmaan yksi hoikimmista ja nättikin. Tuntui että kaikki katsoivat minua oudosti.
Yläasteen jälkeen kun alkoi muut opiskelut, en ikinä saanut hyviä tyttöpuolisia kavereita uudelta luokalta. Sain ensimmäisenä hirveät vihat päälleni, kun vein kahden tytön ihastuksen ja seurustelin hänen kanssaan sitten kaksi vuotta. En ollut mitenkään ylimielinen, vaan huonon itsetunnon omaava ja hiljainen ja ystävällinen. Silti minusta ei pidetty. Olin luokalla kolme vuotta, sen koko ainana tuntui että kaikki tytöt halveksuivat eivätkä voineet sietää minua. Miespuoliset taas oli ihan erilaisia. Sain paljon huomiota ja olinkin pelkästään miesseurassa.
Eniten minua häiritsee etten kuulu mihinkään tyttöjoukkoon. Vaikka nykyään itsetuntoni on suht koht hyvä ja tiedän että olen varmasti joitakin niitä nätimpi ja ihanampi ihminen, jotka minua haukkuivat, silti ahdistaa. Jotkut tyttöporukat pyytävät minua esim. baariin yms, mutta minulle tulee heti ikävä miespuolisia. Olen AINA se ylimääräinen pyörä. En ymmärrä. En huomaa itsessäni mitään muista poikkeavaa, mutta silti en kelpaa. Silti nämä naiset kehuvat että olen kaunis jnejne. Ovatko naiset kateellisia ja haluavat lyttää toisen pienetkin itsetunnon rippeetkin helvettiin, vai onko tämä ongelma vain pääni sisällä. En tunne olevani normaali kun en ole samanlainen kuin muut naiset, vaikka varmaan tämän erilaisuuden avulla olen saanut miespuolisten huomion.
Olen miettinyt tätä ihan pienestä asti. En tule toimeen naisten kanssa ja tämän takia tunnen itseni jotenkin vialliseksi ja kummalliseksi.
Poimin tämän jostain blogista, kun tuossa oli jotenkin loistavasti kuvailtu omia tuntemuksiani:
"Minä en pärjää naisten kanssa. Minulla ei ole mitään kunnon haisua siitä, miten ollaan ystävä naiselle. Kyllä, minulla on nämä kaksi lukioajoilta kertynyttä ystävää, mutta tuntuu, että he ovat ystäviäni siitä huolimatta, etten osaa. He ovat jokin sattuman oikku, jotka eivät niin hirveästi välitä siitä, että olen sosiaalinen kömpelys ja jossain määrin kykenemätön "kytkeytymään" naisystävään. Sitähän naiset näet ystävyydessään tekevät, he "kytkeytyvät" toisiinsa näkymättömillä langoilla, ymmärtävät toisiaan, jakavat ja avautuvat, lohduttavat.
Pitkään mietin, mikä minussa on väärin, mitä teen väärin - miten olen väärin. Miksi en onnistu siinä, mikä toisilta sujuu kuin leikki? Minussa täytyy olla jotain hyvin pahasti pielessä. Arvelin, että olen niin tylsä ja epäkiinnostava. Seurasin kateellisena, kun kielikursseilla muut tytöt lyöttäytyivät helposti yhteen ja alkoivat käydä ulkona minun jäädessä sen kaiken ulkopuolelle. Analysoin, mietin, tuskailin. Ehkä, jos olisin kiinnostavampi, älykkäämpi, iloisempi, empaattisempi, miellyttävämpi. Ehkä, jos olisin jotain muuta, kuin olen - mutta miten, mitä?
Joskus olin vihainen. Ajattelin, että muut ovat vain typeriä ja pinnallisia, kun en kelpaa heille. En minä ole huono ihminen; olen lojaali, uskollinen ja avulias lähimmäisiäni kohtaan. Jos ihmiset eivät näe hyvää minussa, heissä on jotain pahasti vialla. Sellaisia tomppeleita en edes tarvitse. Pärjään oikein hyvin yksin, katsokaas."
Koulussa olen ollut luokassa aina se tyttö, jonka seura ei ole kelvannut kenellekään. Tai jos on kelvannut, niin se oli joku epämääräinen vitsi ja minua satutettiin. Joskus yhdeksännellä luokalla itsetuntoni alkoi hieman parantua ja tajusin etten ole aivan paska ihminen ja olen ihan nättikin. Silti kokoajan tyttöseurassa oli hirveä ahdistus. Hirveä kamppailu että kelpaanko, koko ajan piti todistella ja sai miettiä että kelpaanko. Liikuntatunnit olivat aina yhtä helvettiä, tunsin olevani muihin verrattuna kömpelö köntys vaikka olin varmaan yksi hoikimmista ja nättikin. Tuntui että kaikki katsoivat minua oudosti.
Yläasteen jälkeen kun alkoi muut opiskelut, en ikinä saanut hyviä tyttöpuolisia kavereita uudelta luokalta. Sain ensimmäisenä hirveät vihat päälleni, kun vein kahden tytön ihastuksen ja seurustelin hänen kanssaan sitten kaksi vuotta. En ollut mitenkään ylimielinen, vaan huonon itsetunnon omaava ja hiljainen ja ystävällinen. Silti minusta ei pidetty. Olin luokalla kolme vuotta, sen koko ainana tuntui että kaikki tytöt halveksuivat eivätkä voineet sietää minua. Miespuoliset taas oli ihan erilaisia. Sain paljon huomiota ja olinkin pelkästään miesseurassa.
Eniten minua häiritsee etten kuulu mihinkään tyttöjoukkoon. Vaikka nykyään itsetuntoni on suht koht hyvä ja tiedän että olen varmasti joitakin niitä nätimpi ja ihanampi ihminen, jotka minua haukkuivat, silti ahdistaa. Jotkut tyttöporukat pyytävät minua esim. baariin yms, mutta minulle tulee heti ikävä miespuolisia. Olen AINA se ylimääräinen pyörä. En ymmärrä. En huomaa itsessäni mitään muista poikkeavaa, mutta silti en kelpaa. Silti nämä naiset kehuvat että olen kaunis jnejne. Ovatko naiset kateellisia ja haluavat lyttää toisen pienetkin itsetunnon rippeetkin helvettiin, vai onko tämä ongelma vain pääni sisällä. En tunne olevani normaali kun en ole samanlainen kuin muut naiset, vaikka varmaan tämän erilaisuuden avulla olen saanut miespuolisten huomion.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Heti aloitettuani peruskoulun kerroin silloisille ensimmäiselle naisvieraalle koulukuulumiset. Äidin mielestä niin ei olisi saanut tehdä. Olen varsin varma, että äiti halusi minun jäävän yksinäiseksi, ja ainakin tämä toteutui sekä peruskoulussa että myöhemmissä kouluissa. Koko peruskoulun ajan olin koulukiusattu omaluokkalaisten keskuudessa. Samoin minä tunsin liikuntatunneilla outoa tarkastelukatsetta muilta.
Olen aina ollut hiljainen, edelleen. Huono itsetunto suorastaan kuuluu suomalaiseen identiteettiin. Samoin minä sain pojista (pk:n jälkeen miehistä) juttukavereita välitunneilla ja pääsin ala-asteella heidän kanssa pelaamaan.
Kateus on toinen suomalaisen identiteetin piirre. Muita ovat kiroilun vietti ja sukupuolivietti.
Edelleen, kun kokoonnun esim. suvun kanssa, jolloin ÄITI ON PAIKALLA, en saa puhua sanaakaan. Myös sanaton viestintä on kielletty äidin nähden. Muulloin pystyn sukuni naisten kanssa keskustelemaan. En pääse tästä "säännöstä" eroon ennen kuin äiti kuolee tai vaihtoehtoisesti itse kuolen. Terapeutit ja psykologit eivät ole auttaneet asiassa. Olen tullut siihen tulokseen, että äitini on narsisti. Ainakin hän on makeasti aina nauranut epäonnistumisiani. Samoin lapsuudessani häneltä puuttui emootio oikeaan aikaan. Narsisti ei koskaan myönnä tekemiään virheitä (mm. sosiaalisen kehityksen kasvatushäiriöt, ei kehityshäiriöt).
Tarkoitatko siis että naiset, jotka lyttäävät toisten naisten itsetuntoa maahan omaavatkin narsistisia piirteitä. ? Minulle on monesti miespuoliset sanoneet että minulle ollaan kateellisia, eikä siksi haluta siihen joukkoon. En silti ymmärrä että nämä "ilkeilijät" ovat usein myös itse nättejä, miksen siis mahdu siihen joukkoon vai onko kyse heidän omasta huonosta itsetunnosta. ? Sitä en tiedä. Vaikka itselläni on huono itsetunto ja vaikka olenkin nätti, niin ei minulla ole minkäänlaista tarvetta lytätä toisten naisten itsetuntoa. :o Olen myös itse aina ollut aika hiljainen, koska tuntuu etten ole useinkaan pystynyt olla oma itseni ja antavani kaikkea koska tuntuu että olen tarkkailun alaisena ja jokaiselle tyhmälle jutulle nauretaan ja ilkutaan myöhemmin kun en kuule. Minulla on myös muutamia naispuolisia kavereita joiden seurassa voin olla täysin rento. Tosin yhdelläkin on hirveä halu "vitsillä" jatkuvasta mollata minua. Ei ehkä tarkoita sitä pahalla, mutta aina varsinkin miesseurassa pyrkii kertomaan minusta vain huonoimpia puolia. Sitten taas välillä kehuu ja ihastelee kuinka kaunis olen ja paljon kauniimpi kuin hän ja on selvästi välillä kateellinenkin.
Silti tuota on mielestäni ollut ihan tyyliin 7 vuotiaasta asti milloin en kyllä mikään prinsessa ruusunen ollut. Vai oliko silloin kyse vain ujoudesta ... jaa a. Pienestä pitäen vanhemmat ovat kyllä mollanneet minua, ettineet virheitä ja haukkuneet rumaksi. Varsinkin äiti ja sisko. En sitten tiedä olenko noin kaukaa sitten saanut jonkinlaisia traumoja. Nykyään huomaan äidin ja siskon olevan kateellisia minulle, vaikkeivat sitä kyllä ihan myönnäkään mutta.
Ei tarvitse olla täydellinen narsisti, vaan muutamakin narsistinen piirre riittää narsisti-nimitykseen. Narsismille on oma keskustelupalstansa.
Minullekin muutama mies on sanonut, että mm. äitini kadehtii minua, samoin työnantajaehdokkaat eivät uskalla ottaa tietotaitoni takia miesten mielestä. Tämä on sitä narsistien kateutta.
Ulkoiseen kauneuteeni kiinnitän huomiota vain juhlissa, en arkielämässä. Mielestäni kauneus tulee sisältäpäin.
Minulla rennon seuran kaverit ovat aivan eri puolella Suomea.
Voi että. En kyllä kuulu tähän joukkoon vaikka en naisseurassa viihdykään. Mulla on oikeastaan kaksi hyvää naispuolista ystävää (eivät tunne toisiaan). Kaikki asumme eri kaupungeissa. Miesseurassa olen viihtynyt aina paremmin. Mutta johtuu eri asiasta kuin muilla tässä. En jaksa miettiä sitä miltä näytän, olenko kaunis vai en. En vain jaksa puhua vaatteista ja meikeistä ja mollata muita ihmisiä. Sellainen ns. poikatyttö.
Koulussa en tykännyt olla tyttöporukoissa, enkä sen enempää poikaporukoissakaan. Olin sellaisten kanssa, jotka halusivat olla rauhassa ja jutella ihan kahdestaan tai kolmistaan. Tai sitten olin yksin. Itse otin asian niin, että en halua olla muiden kanssa. Oletteko varmoja ettei teilläkin asia ole näin. Ette itse halua kuulua joukkoon. Halveksutte muita ja sehän näkyy päällepäin vaikka ette haluaisi sitä näyttää. Korostatte olevanne kauniita. Sehän jo kertoo että pidätte kauneutta naisen tärkeänä piirteenä ja te olette kauniita, siinä mielessä täydellisiä naisia. Tuolla ajattelulla väistämättä, ehkä tiedostamattakin, halveksutte muita naisia ja se huomataan. Jos haluatte olla joukossa mukana, niin olkaa avoimia ja vaatimattomia. Ja oikeasti, jos ei teitä huolita tyttöporukoihin niin entä sitten. Ei se teistä tee huonoja. Ja kyllä aina eripura on molemminpuolista, eli vaikea ymmärtää että haluaisitte kovasti porukkaan jossa on niin ikäviä ihmisiä.
mulla on sama ongelma, mutta olen mies.. : P
Vaikka tiedostankin itse olevani kaunis, niin kumminkin heti kun menen tyttöporukkaan itsetuntoni romahtaa nollaan. Kaikki näyttävät kauniimmilta minun silmissäni ja luulen että vika on minun ulkonäössä. Tuntuu että olen silmätikku ja minua katsotaan kummallisesti/inhoten. Vaikka näin ei varmaan ole. Heti kun olen yksin/miesten seurassa, niin itsetuntoni kohoaa. En ymmärrä tätä.
Jotkut naiset ovat myös sitä mieltä että olen itseäni täynnä oleva paskiainen. En ymmärrä koska olen kuitenkin niin epävarma muiden naisten seurassa niin miten tämä edes on mahdollista.
omaa napaasi myös kaveriporukassa.
Silloin helposti saa leiman,että on täynnä itseään.
Tavallaan totta. Jos olet luonteva miesten seurassa, mutta ujo ja sulkeutuneen oloinen naisseurassa, aiheuttaa se varmasti kateutta naispuolisissa. Toki pojat kohtelevat tyttöjä kiltimmin kuin toiset tytöt ja siksikin poikien kanssa on sinällään helpompi olla. Niillä on sellainen luontainen suojeluvietti tyttöjä kohtaa. Jos haluaa tyttöseurassa olla, niin pitää tukea muita ja olla jutuissa mukana. Olla tasavertainen muiden kanssa.
En kuitenkaan yleensäkään ymmärrä miksi olla seurassa jossa tuntee olevansa hyljeksitty. Kavereiden kanssa pitää olla. Ei porukalla ole mitään arvoa jos ei siinä viihdy. En tiedä. En varmaan yhtään ymmärrä Nainen19v aatoksia. Olen ihan eri luontoinen, en kaipaa porukkaa ympärilleni. Mutta tietysti asia on onglemallinen, jos haluaisi kovasti olla tyttöporukassa mutta ei siinä viihdy.... hmmm... Koita nyt ainaki analysoida onko tunne muiden tuijottelusta omaa kuvitteluasi vai todellista. Mutta en vieläkään ymmärrä. Jos sulla ei ole yhtään kaveria porukassa, niin miksi olet siinä mukana !!!!
Lähinnä koen olevani "epänormaali" kun viihdyn ainoastaan miespuolisten seurassa. Välillä tuntuu oudolta kun joku jätkä heittää että "tuoppas hei mukanas sun nättei naispuolisii kavereita". Ei mulla ole hyviä naispuolisia ystäviä, paitsi se yksi. Muiden kanssa en sitten osaa olla mitenkään päin. Kerran joku heitti myös vitsillä että olen lesbo. -.- Juujuuaivan. Tavallaan siis pakolla kai koitan olla "normaali". Silti varmaan kaiken naisellisuuteni takana olen jonkin verran poikatyttö.
En jostain syystä myöskään luota yhteenkään naispuoliseen ihmiseen ... hassua. Tietysti nämä naispuoliset kaverit voivat luulla että haluan vain nauttia miesten huomiosta jne kun avaankin suuni heti kun joku mies tulee seuraan enkä sitä ennen tuhahtanut kuin muutaman sanan. En vain voi sille mitään että kun joku miespuolinen kaverini tulee seuraan niin "avaudun" jotenkin henkisesti ja tulee turvallinen olo. Nämä miespuoliset eivät ikinä jätä minua kököttämään minnekään yksin, mutta naispuoliset ottavat toisiaan kädestä kiinni ja juoksevat tanssilattialle ja kappas olo on kamala. Sitten kun taas olen kahdestaan jonkun tyttöpuolisen kanssa niin olen rohkea ja raahaan hänet tanssimaan. En silti jotenkin pärjää isossa joukossa. Joudun todella helposti ylimääräiseksi pyöräksi.
Tunnen kuitenkin oloni aina kovin turhautuneeksi, kun kukaan ei näe sisälleni. Että oikeasti kärsin tällaisesta ja huonosta itsetunnosta ja muusta paskasta. Olen väsynyt siihen että ihmiset saavat minusta aivan hirveän kuvan. Joku on sanonut etten vaikuta epävarmalta porukassa. Epävarmuuteni näkyy sillä tavalla että näytän siltä ettei minua edes kiinnostaisi olla ihmisten kanssa. :o Tai siltä että näytän olevani aivan itseäni täynnä.
Et ole mitenkään epänormaali! Olet ehkä sellainen luonne joka yrittää miellyttää kaikkia. Kärsit siitä ettet oikein viihdy naisseurassa, mutta ajattelet että pitäisi. Äh. Porukoissa viihtyvillä ihmisillä on muutenkin kummallinen tapa panetella muita porukan jäseniä selän takana. Mun mielestä kavereiden ei pitäisi tehdä sellaista. Ja miksi olla päivästä toiseen ihmisten kanssa jotka eivät ole kavereita. Olen ihan varma että teidänkin tyttöporukassa on aikamoisia ristiriitoja ihan sinusta riippumatta. Toiset ei vaan välitä sellaisesta. Mutta varmaan joku muukin kärsii siitä kuin sinä.
Tykkääkö tämä ainoa hyvä kaverisi sitten liikkua porukoissa? Siksikö sinä olet myös siellä mukana, vai miksi? Älä ainakaan pelkästään sen vuoksi että se kuuluu mielestäsi asiaan.
Ja ole vain oma itsesi, sellainen on parasta. Jos olet ystävällinen ja huomaavainen, niin olet hyvä ihminen. Kummallisen kuvan sinusta saa jos yrität olla jotain muuta kuin mitä olet. Ei se ettei sinulla ole kokoajan isoa ihmismassaa ympärilläsi tee sinusta yhtään huonoa ihmistä muiden silmissä, päinvastoin. Ja ei sinusta sitäpaitsi tarvitse erityisen hyvää kuvaa ollakaan muilla kuin lähimmillä ihmisillä. Jotkut ihmiset on siitä outoja että ne kokee uhkaksi yksilöt joita eivät tunne, ja varmuuden vuoksi vähän halveksivat niitä. Jos ei sellaista kestä niin ei kannata roikkua moisten seurassa. En minä ainakaan viitsi.
Jos kuitenkin, kaikesta huolimatta, viihdyt itse tyttöporukassa, niin älä välitä muiden keljuilusta. Aina sitä on, kaikkia kohtaan. Ja enemmän niitä kohtaan jotka näyttävät siitä kärsivän. Sellaisia lapset ja nuoret on. Ja miksei aikuisetkin. Jos on isossa seurassa niin pitää kestää myös sen kielteiset puolet. Kannattaa muistaa, että tosi monella on seurassa kovat sosiaaliset paineet. Ja jos joku pönkittää omaa itsetuntoaan halveksumalla muita, niin ei sellaisesta kannata välittää. Se on sen ihmisen heikkoutta. Mutta ei sitä kannata ruokkia olemalla loukattu.
En tiedä ymmärränkö sinua ollenkaan....?
Jos olet vain hakeutunut väärään porukkaan. Henkilökohtaisesti olen aikamoinen erakko, enkä voisi enää edes kuvitella olevani baarissa hömppähömppäjuttujen parissa tyttöporukassa. En ole koskaan ymmärtänyt kaikkia sosiaalisen seurustelun kuvioita. Tyttöilyyn kuuluu mielestäni ihan turhia ja naurettavia piirteitä.
Jos yksinkertaisesti olet eri aaltopituudella, eikä kommunikaatiota niiden kanssa synny, joiden seuraa haet. Kokeile saada ystäviä jotain toista kautta. Eivät kaikki naiset ole tietynlaisia tai kaikki miehet tietynlaisia. Kummassakin sukupuolessa on erilaisia persoonia ja erilaisista asioista kiinnostuneita ihmisiä, kaikissa ikäryhmissä.
Saatat saada ystävän itseäsi huomattavasti vanhemmasta naisesta, jolla on jo elämänkokemusta ja ymmärrystä. Ehkä pintaliitäjät ja turhalle hihittäjät eivät ole sinua varten.