Olen ollut yksinäinen koko pienen elämäni ajan. Minun roolini tässä elämässä on aina ollut olla se omituinen, huljeksytty, ystävätön kummajainen joka kelpaa kyllä juttuseuraksi mutta joka ei ole tarpeeksi jotakin, jotta muut ihmiset toivottaisivat seuraansa ja pitäisivät yhteyttä vapaa-aikanaan.
Tietenkin minussa itsessäni on myös vikaa. Olen ollut pienestä asti ujo, arka ja hiljainen tyttö enkä uskalla itse ottaa kontaktia toisiin ihmisiin. Syy pelkuruuteeni on varsin ironinen: pelkään tulevani hyljeksityksi vaikka olen sitä jo nyt.
Minun elämäni on täysin samanlaista päivästä toiseen. Käyn opiskelemassa, tulen kotiin, vietän loppupäivän asunnossani elokuvien tai tietokoneen äärellä ja menen takaisin nukkumaan. Tällä hetkellä uni on ainoa asia joka tuo minulle lohtua sillä nukkuessani uneksin usein täysin erilaisesta elämästä, kuin mitä minun elämäni on oikeasti. Tästä syystä herääminen on minulle aina yhtä tuskaa.
Olen jo alkanut pikkuhiljaa totuttautumaan siihen ajatukseen, etten ole tarpeeksi hyvä ihminen kelvatakseni kenenkään muun elämään, mutta vaikka olenkin yrittänyt pysyä vahvana ja koettanut totuttautua yksinäisyyteeni se sattuu silti. Ja paljon.
Minulla on takanani paljon pahoja kokemuksia muista ihmisistä ja pinnallisista "ihmissuhteista", olen ollut se muiden hyljeksimä, koulukiusattukin, henkilö, jota kukaan ei ole halunnut auttaa.
Nykyisin kärsin masennuksesta ja ahdistushäiriöistä. Syön lääkkeitä, joista ei ole minulle enää mitään hyötyä mutten myöskään uskalla kertoa pillereideni tehottomuudesta perheelleni, sillä pelkään että jos kerron heille asiasta, niin he leimaavat minut mielessään vielä tätäkin onnettomammaksi tapaukseksi.
He eivät ole koskaan sanoneet sitä minulle suoraan, mutta uskon heidän ajattelevan tällä tavalla, sillä millainen naispuolinen henkilö ei ole vielä päälle parikymppisenäkään seurustellut tai solminut kunnollisia ystävyyssuhteita?
Tunnen oloni todella toivottomaksi ja tuntemani henkinen kipu kulkee kanssani päivittäin. En jaksaisi enää päivääkään tätä surkeutta, jota kutsutaan elämäksi mutta olen aivan liian nössö lopettaakseni päiviäni täällä. Usein toivonkin, että joku tekisi sen minun puolestani, koska en itse uskalla.
Pelkään, että jos epäonnistuisin, minut toimitettaisiin hullujenhuoneelle ja silloin minun elämäni olisi totaalisesti pilalla.
En vaan jaksa enää tätä yksinäisyyttä ja tätä päivittäistä toivottomuuden tunnetta. Minuun koskee, mutta kukaan ei kuule tai välitä. Näin lopuksi täytyy vielä mainita, että olen kyllä käynyt tapaamassa ammattilaisia, mutta mitä ilmeisemmin minun kohdalleni on osunut vain onnettomia psykiatreja, sillä kukaan heistä ei ole ottanut minun ongelmaani vakavasti. Sanotaan vain, että piristy ja hymyile, niin kyllä se siitä. Mutta kuinka minä voin piristyä ja parantua, kun minun elämässäni ei ole mitään syytä paranemiselle?
Anteeksi pitkä valitukseni, mutta en vain enää jaksa pitää tätä kaikkea sisälläni yksin.
Tietenkin minussa itsessäni on myös vikaa. Olen ollut pienestä asti ujo, arka ja hiljainen tyttö enkä uskalla itse ottaa kontaktia toisiin ihmisiin. Syy pelkuruuteeni on varsin ironinen: pelkään tulevani hyljeksityksi vaikka olen sitä jo nyt.
Minun elämäni on täysin samanlaista päivästä toiseen. Käyn opiskelemassa, tulen kotiin, vietän loppupäivän asunnossani elokuvien tai tietokoneen äärellä ja menen takaisin nukkumaan. Tällä hetkellä uni on ainoa asia joka tuo minulle lohtua sillä nukkuessani uneksin usein täysin erilaisesta elämästä, kuin mitä minun elämäni on oikeasti. Tästä syystä herääminen on minulle aina yhtä tuskaa.
Olen jo alkanut pikkuhiljaa totuttautumaan siihen ajatukseen, etten ole tarpeeksi hyvä ihminen kelvatakseni kenenkään muun elämään, mutta vaikka olenkin yrittänyt pysyä vahvana ja koettanut totuttautua yksinäisyyteeni se sattuu silti. Ja paljon.
Minulla on takanani paljon pahoja kokemuksia muista ihmisistä ja pinnallisista "ihmissuhteista", olen ollut se muiden hyljeksimä, koulukiusattukin, henkilö, jota kukaan ei ole halunnut auttaa.
Nykyisin kärsin masennuksesta ja ahdistushäiriöistä. Syön lääkkeitä, joista ei ole minulle enää mitään hyötyä mutten myöskään uskalla kertoa pillereideni tehottomuudesta perheelleni, sillä pelkään että jos kerron heille asiasta, niin he leimaavat minut mielessään vielä tätäkin onnettomammaksi tapaukseksi.
He eivät ole koskaan sanoneet sitä minulle suoraan, mutta uskon heidän ajattelevan tällä tavalla, sillä millainen naispuolinen henkilö ei ole vielä päälle parikymppisenäkään seurustellut tai solminut kunnollisia ystävyyssuhteita?
Tunnen oloni todella toivottomaksi ja tuntemani henkinen kipu kulkee kanssani päivittäin. En jaksaisi enää päivääkään tätä surkeutta, jota kutsutaan elämäksi mutta olen aivan liian nössö lopettaakseni päiviäni täällä. Usein toivonkin, että joku tekisi sen minun puolestani, koska en itse uskalla.
Pelkään, että jos epäonnistuisin, minut toimitettaisiin hullujenhuoneelle ja silloin minun elämäni olisi totaalisesti pilalla.
En vaan jaksa enää tätä yksinäisyyttä ja tätä päivittäistä toivottomuuden tunnetta. Minuun koskee, mutta kukaan ei kuule tai välitä. Näin lopuksi täytyy vielä mainita, että olen kyllä käynyt tapaamassa ammattilaisia, mutta mitä ilmeisemmin minun kohdalleni on osunut vain onnettomia psykiatreja, sillä kukaan heistä ei ole ottanut minun ongelmaani vakavasti. Sanotaan vain, että piristy ja hymyile, niin kyllä se siitä. Mutta kuinka minä voin piristyä ja parantua, kun minun elämässäni ei ole mitään syytä paranemiselle?
Anteeksi pitkä valitukseni, mutta en vain enää jaksa pitää tätä kaikkea sisälläni yksin.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Oon täällä yrittäny pariin yksinäiseen tutustua, mut eivät ole uskaltaneetkaan kirjottaa mulle. Ehkä Sinä uskaltaisit? Olen erittäin hyväsydäminen ja ymmärtäväinen nuorimies ja ymmärrän erittäin hyvin tilanteesi. Älä ujostele, kirjoita ihmeessä! =) [email protected]
Ylitarjontaa yksinäisistä miehistä tällä palstalla.. :/
No emmä kyllä yksinäinen ole. Erinäisistä syistä tiedän vaan miten hirveää on olla yksin ja ihmisrakkaana tyyppinä mielelläni tuplaan onnen ja puolitan pahanolon. Ja en todellakaan oo treffi-seuraa ettimässä, enkä oikeestaa muutenkaa "etsimässä". Täällä kun moni haluais kavereita, ni tässä mä nyt olen. ;D
Älä pidä ujoutta, arkuutta ja hiljaisuutta vikoina. Itse olen suunnilleen samanlaisessa tilanteessa eikä ole tietenkään ketään jolle kertoa. Ainut asia josta saan voimia ja toivoa jokaiselle päivälle on Jumala.
Jos tahdot purkaa sydäntäsi voit ottaa myös yhteyttä minuun.
Olen vähän vaille 30-vuotias mies ja tiedän noista tuntemuksista jotain.
[email protected]
jup eipä tuota itselläkään mene paremmin, en kaipaa sääliä mutta suoraan sanoen ei ole elämässä tapahtunut vielä yhtään hyvää asiaa, sakot on tullut ja ajo-kortti lykkääntynyt, kotona istun samanlailla koneella katsellen elokuvia tai pelaillen, ei terveelliseltä kyllä vaikuta mutta minkäs teet kun ei ole ystäviä ja sisarukset käyvät ehkä noin 5 kertaa vuodessa jopa vähemmän eivätkä ota yhteyttä millään lailla.
Kuvailit viestissäsi paljon samanlaisia tuntemuksia, mitä minulla on oman elämäni suhteen. Myös minä olen aina ollut ujo, arka ja hiljainen, enemmän ja vähemmän yksinäinen, mikä on tietenkin seurausta siitä, millainen olen.
Itseeni vetäytymällä olen minäkin pilannut aika lahjakkaasti ihmissuhteeni, jotka harvoin pääsevät edes alkuun. Ihmisiin on vaikeaa ottaa kontaktia, ja jos odottaa, että muut tulevat itsensä luo, saa odottaa kauan. Ei kukaan jaksa hiljaisia hiirulaisia, jotka eivät uskalla kohdata toisia ihmisiä. Eikä heitä voi siitä moittia, onhan sellaisiin melkein mahdotonta tutustua. Juuri sellaiset itsensä tavalla tai toisella eristäneet henkilöt eivät ole vielä parinkympin hujakoillakaan kyenneet syvällisempiin ystävyyssuhteisiin.
Sitä minäkin olen alkanut ajatella, etten edes olisi tarpeeksi hyvä osaksi kenenkään elämää. Ja miksi olisinkaan? Olenhan yksinäinen, ujo, elämässä ja ihmissuhteissa epäonnistunut kummajainen. Ei sellaisella taida olla kenellekään mitään annettavaa. Yhtä hyvin voisi kyllä ajatella, että miksei olisi. Pelkkiä ihmisiähän me kaikki kuitenkin olemme. Ihan turhaa itseään täysin matalaksi on polkea.
Minunkin elämäni on hyvin yksitoikkoista. Lähes kaikki päivät ovat niin samanlaisia, että ne vain sulautuvat toisiinsa, ja tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Turhaa ja toivotonta. Välillä tuntuu, että olisi ihan sama, vaikka lakkaisi olemasta. Toisaalta se on aika typerä ajatus näin nuorena, kun asiat voivat vielä muuttua aivan toisenlaisiksi. Ellei sitten joudu ajatuksiensa kanssa sellaiseen umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä.
Masentuneelle ihmiselle nyt on varmasti melko turhaa sanoa, että asiat voivat muuttua. Ne kuitenkin voivat, ja varmasti muuttuvatkin. Se ei ehkä paljon lohduta, kuten ei myöskään tieto siitä, että on muitakin ihmisiä, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa. Ja on myös ihmisiä, jotka oikeasti välittävät.
Itsekin olen aika samassa tilanteessa. Aina kun aloittaa uudessa koulussa, kestää pitkään ennen kuin saan yhtään kaveria, mutta ehkä puolen vuoden jälkeen on jopa pari "hyvän päivän tuttua" eli joskus jos sattuu vastaan tulemaan niin vaihtaa pari sanaa ja siinä se. Nämä harvat sanatkaan eivät liene kovin tärkeitä, sillä saan joka kerta sanoa samat asiat aina vain uudelleen. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sitten kun koulu loppuu, katoaa kaveritkin. Aina sama juttu uudelleen. Lukioaikana (lukiossa vaivaiset 700 opiskelijaa..) onnistuin saamaan jopa kahdelta ihmiseltä puhelinnumeron, joista kumpaakaan en ole koskaan käyttänyt. Yhtäkään lukiokaveria en ole lukion jälkeen nähnyt. Nyt korkeakoulussa reilun vuoden aikana olen saanut jopa yhden numeron, ja hän jopa soitti minulle kerran. En vain jotenkin osaa viedä asioita pitemmälle.
Vapaa-ajalla kenellekään ei tulisi mieleenkään pyytää minua minnekään, tai jos koulussa on jokin ryhmätyö tms. niin itse olen aina se, kenelle ei ryhmää/paria löydy. Muutenkin olen aina se viimeinen vaihtoehto, jos parempaa ei ole saatavilla. Jos haluan olla mukana jossain porukassa, olen aina se ulkopuolinen jäsen, jota kukaan ei huomaa, saatika kukaan kysy mielepidettäni jostain asiasta, kunhan vaan roikun mukana. Ja jos en jaksa roikkua mukana, ei kukaan kiinnitä mitään huomiota jos lähden pois. Koskaan ei ole ollut sellaista ihmistä, jolle olisin voinut kertoa oikeasti ajatuksiani tai tuntemuksiani. Tuntuu, että olisin ilmaa, enkä ole kenellekään tärkeä. Jos yht'äkkia katoaisin vain johonkin tai kuolisin, olisi ehkä 5 ihmistä, jotka koko asian edes huomaisivat. Enpä tiedä millainen on parikymppinen nainen, joka ei ole vielä seurustellut tai ei ole kavereitakaan, mutta ei nyt kuitenkaan mikään kovin erikoinen tapaus, ainakaan omasta mielestäni. Itsekin olen ihan samassa tilanteessa, tai no, kerran jopa halasin erästä tyttöä koulun halauspäivänä jotain 3 vuotta sitten..
En kuitenkaan kaipaa mitään sellaista, että olisin joku suosittu, kaikkien kaveri. Puhelin soisi jatkuvasti ja aina pitäisi olla menossa jonnekkin. En viihdy ihmisjoukoissa tai porukoissa, joissa vaan puhutaan jotain, yleensä vielä pahaa toisista ihmisistä, miesporukoissa usein naisista, kuinka ne ovat mukamas vaikeita ja ties mitä sellaista, mitä ei naisten kuulten puhuttaisi, tai jotkut kehuskelevat kuinka sai siltä ja siltä ja.. Sitten jos satun olemaan eri mieltä tai puolustamaan jotakin, niin silloin ei kauheasti ymmärrystä löydy. Onneksi? en kyllä tällaisiin tilanteisiin edes pääse/joudu kuin kerran pari vuodessa. Olisi kuitenkin kiva, että olisi pari, tai edes yksi hyvä kaveri, jolle voisi oikeasti kertoa asioita ja tuntemuksia ilman, että tarvitsee pelätä että hän juoruaisi niitä eteenpäin tai tuomitsisi jonkin naurettavan asian takia. Muistaisi asioita, joita hänelle kertoisin. Tuntisi, että olisi edes jollekin tärkeä.
Uskon kuitenkin, että tilanne vielä paranee joskus. Pari vuotta sitten tunsin itseni paljon huonommaksi ja rumaksi, enkä tehnyt oikeastaan mitään. Innostuin sitten jostainsyystä liikkumaan ja se on kyllä tehnyt todella hyvää ja tuonut paljon lisää sisältöä ja tavoitteita elämään. Opiskelutkin menee kaikesta huolimatta hyvin, ja kouluun meno ei tunnu mitenkään vastenmieliseltä. Olen myös tajunnut, että luovuttamalla ei saavuta mitään, joten pakko vaan jaksaa yrittää..
Hyvä nainen.
Kaipaat toki S.Froidin seksuaaliterapiaa.
Helliä halauksia ja juttelua päivän asioista.
Voisin antaa niitä sulle. 20€ per halaus, mutta voin vakuuttaa että toivut.
Älä pelkää. Loreal, olet sen arvoinen.
Hei, sehän on s. p.
Luulee olevansa hiton hauska.
Froidilla on myös paha peniskateus.
ÄLä pilkkaa Sigismund Froidia.
MInä sentään yritän auttaa. JOs ei apu kelpaa niin voi voi.
Tuo nainen kaipaa hyväksyntää, kosketusta ja jotain taikasauvan tapaista keskiruumissa sijaitsevaan kosteaan koloonsa ennen kuin se homehtuu.
Minä kaipaan miehenä naiselta hellyyttä myös.
Olenhan kuitenkin tosimies pohjimmiltani, eikä tosimies naisesta ole riippuvainen.
Haluaisin vain mitä hartaimmin saada yksinäisiä naisia ymmärtämään se eräs asia...
josta tulee niin iloiSeksi
Ja se asia on.....
Hei!
Tosiaan kun luin tekstiäsi, tuntui kuin olisin lukenut tarinaa omasta elämästäni.
Olen jo yli viisikymppinen, mutta niin kauan kuin muistan taaksepäin, olen tuntenut samalla tavalla.
Aloin seurustella jo kuusitoistavuotiaana ja menin naimisiinkin saman ihmisen kanssa, koska ajattelin että ei minua kuiteskaan kukaan muu huoli. Toisilla kavereillani oli useampia auhteita jo nuorena ja ajattelin aina, että minä en uskalla olla olematta tän miehen kanssa koska ei minua kuiteskaan muut huoli.
Olen kokenut lapsena insestin ja jo seurusteluaikana en uskaltanut olla suk.puolyht., mutta tämä mieheni (nykyisin exä) ei vaatinut vaan sanoi, että sitten kun olen itse siihen valmis.
Oikeastaan elin valhuudessa koko nuoruuteni. Tuli sitten aika jolloin en enää pystynyt olemaan millään tavalla kunnon vaimo ja rakastuinkin sitten naiseen. Tää voi kuulostaa sinusta hirveälle, mutta se tuntui minusta oikealle.
Sitten aikanaan muutimme hänen kanssaan yhteen ja erosin miehestäni.
Kun sairastuin (2X leikattu selkäytimen ahtaudesta johtuva sairaus) ensimmäisen leikkauksen jälkeen masennukseen, alkoi välimme viiletä.
Joka päivä tuntui ettei minusta ole mitään hyötyä. Kaverit alkoivat vähetä ja en enää pystynyt palaamaan edes työelämään.
Minulla diaknosoitiin krooninen kipu ja syvä masennus.
Aloin karttamaan ihmisiä, mikä oli varmasti virhe, ja jotenkin tuntui etten enää osannut edes kunnolla keskustella ihmisten kanssa. Tämä partnerini oli erittäin kova puhumaan ja aina enmmän huomasin jääväni sivuun keskusteluissa.
Olin jo jonkun aikaa kirjoitellut "kirjaani", mielikuvitus maailmaa. Se oli minulle sellainen pako paikka.
Kirjoitit, että uni tuo sinulle helpotusta kun näet unia erilaisesta maailmasta.
Mitäpä jos kirjoittaisit niitä unia vaikka muistiin.
Minulle alkoi tulla itsetuho ajatuksia, joihin sitten sain lääkitystä masennus lääkkeitten ja kipulääkkeitten lisäksi.
Välillä olin niin masentunut, etten jaksanut tehdä yhtikäs mitään. Olin ja suunnittelin miten tappaisin itseni.
Mutta minäkin olen sen verran nöösi, etten kuiteskaan uskalla tehdä mitään. Ainoastaan kerran leikkasin hiukseni keittiösaksilla aivan päätämyöten.
Kait se sitten helpotti, en tiedä.
Noin vuosi sitten maailmani romahti vielä syvemmälle kuiluun. Ystäväni rakastui toiseen ja muutti täältä pois. Minä en edes muista kaikista ajanjaksoista juuri mitään. Aloin uudelleen suunnitella et mihin antaisin koiriani ja miten järjestän itseni täältä pois.
Olen suorastaan kieltänyt joitakin ihmisiä käymästä koska minusta tuntui etteivät he ymmärtännet suruani ja pahaa oloani.
Nyt olen sitten siinä tilanteessa, että täällä ei saata käydä moneen viikkoon ketään. Yksi ihminen käy silloin tällöin.
Ajoittain sanon itselleni, että nyt minä muutun, mutta en vain saa aikaiseksi tehdä sen eteen mitään.
On tulossa pitkätalvi ja joteskin pelottaa että miten siitä selviän.
Voi kun toivoisin, että sinä saisit elämäääsi tasapainoon kun olet vielä niin nuorikin.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista opiskeluissasi.
En ymmärrä itseäni oikein. Jotain viitettä olen saanut siitä, miksi asiat on näin. Vihaan ja häpeän itseäni, tunnen itseni arvottomaksi. Joskus saatan löytää itsestäni jotain hyvääkin. Mutta ne asiat unohtuu, kun näen ihmisen, joka kiinnostaa minua. Oletan, että hän automaattisesti vihaa minua ja sanoo jotakin, mikä satuttaa niin paljon etten pääse siitä yli. Mieluummin mua saa vaikka lyödä ja pahoinpidellä, mutta en halua että minua loukataan verisesti. En tiedä mistä tämä pelko ihmisiä kohtaan on peräisin, se vaikeuttaa asioita. Siis eihän näillä eväillä paljo ihmisiin tutustuta.
Käyn siis hoidossa, mutta en oo vielä mitään erikoisempaa helpotusta siitä saanu. Vähäks aikaa se toki auttaa, mut mä haluaisin puhua kauemminki ku vaan sen tunnin.
Ehkä mä valitan turhaan, oon pahoillani. Mulla on kaks kaveria. Teemme välillä asioita yhdessä. Mutta viikonloppusin minua ei haluta ottaa mukaan. Ymmärrän tämän toisaalta, sillä ennen käytin alkoholia itsetuhoisesti ja holtittomasti. En tee sitä enää, mutta kaverit eivät usko. Viikonloppuna varmasti vois tutustua muihinki ihmisiin. Tulee yksinäinen ja ihan paska olo, ku nää kaverit ja ihmiset koulussa puhuu kavereistaan ja mitä kaikkee kivaa ovat tehneet. Ite oon kotona miettien ahdistavia asioita.
Mä en oo kokenu paljo mitään, en oo käyny missään tapahtumissa pitämässä hauskaa, en oo kokenu paljo minkäänlaista fyysistä läheisyyttä vastakkaisen sukupuolen kanssa, paitsi pari kertaa ja sitä yhtä kertaa ajatellessa alkaa oksettaan.
Ajattelin tässä vähän kertoa omasta ''elämästäni'', eli ette oo yksin, jos vihaatte elämäänne.
eniten ketuttaa se, että tämmöisiä "minunlaisia" ihmisiä on olemassa, mutta en ikinä tapaa heitä. Koulussa kaikki ovat aina niitä sosiaalisia, en ole yhtään minunlaistani ujoa nähnyt missään!