Mitä mieltä olette isän osallistumisesta vauvan ja kodin hoitoon? Kuinka paljon teillä isä jakaa töitä äidin kanssa? Entäs sen parisuhteen laita?
Meillä on 2kk vanha poika. Isä ei osallistu vauvan hoitoon oikeastaan mitenkään. "Juttelee" kyllä vauvalle sen ollessa hyvällä tuulella mutta ei esim vaihda koskaan vaippoja eikä lähde vauvan kanssa kävelylle, jotta minäkin saisin levättyä. Isä on töissä 5-6pv viikossa ja tekee noin 10h työpäiviä. Joskus lyhyempiä joskus pidempiä (yrittäjä). Välillä on aamuvuorossa ja välillä yövuorossa. Eli rytmitkin on ihan sekaisin. Taloudellisesti hänen ei olisi pakko tehdä noin paljon töitä, mutta hän ilmeisesti haluaa että rahaa jää myös säästöön. Se on sinänsä viisasta mutta itse alan olla jo nyt aika loppu tähän hommaan.
Hoidan siis vauvan käytännössä katsoen yksin, hoidan myös kodin ja teen ruoat. Vauva on aika "vaativa", joudun esim. syöttämään yöllä useasti, jolloin omat unet on vähän niin jä näin (varmaan ihan normaalia :)). Mies ei ole paljon auttamassa, koska on koko ajan töissä. Käy suunnilleen nukkumassa ja syömässä kotona ja lähtee taas töihin. Jos on aamuvuorossa, niin iltaisin makaa sohvalla, eikä tee juuri muuta. Tai sitten on kaikkea hommaa, että ei ehdi olla kotona.
Kun olen huomauttanut asiasta, että olen tosi väsynyt ja haluan nukkua, niin ehdottaa vauvan viemistä äidilleen hoitoon. Ok, niin toisinaan teenkin, mutta eikö isä olisi ensisijainen hoitaja äidin jälkeen? No mummi hoitaa mielellään ja ymmärtää että en jaksa kaikkea yksin. En silti haluasi vaivata mummia paljon, koska ukki on niin huonossa kunnossa, että mummilla on tarpeeksi hoitamista jo siinä.
Eli meidän parisuhde on ainakin aivan katkolla tällä hetkellä, toivottavasti asiat muuttuu kun lapsi kasvaa isommaksi. Ärsyttää miehen käytös tosi paljon, mutta en usko että hänen mielestään tässä tilanteessa on mitään vikana. Hänen on sitäpaitsi helppo paeta töihin. Olen sanonut ja välillä raivonnut, että haluaisin omaa aikaa edes vähän, hänkin voisi hoitaa vauvaa ja että vauvan hoito on täyttä työtä siinä missä hänenkin työnsä on. Vastaus oli, että ei hän ole koskaan väittänytkään että näin ei olisi.
En olisi uskonut että hyvä parisuhteemme muuttuu tälläiseksi vauvan synnyttyä. Saattaa tietysti olla että minulla oli liian ruusuiset kuvitelmat perhe-elämästä....En todella kaipaa nyt mitään säälipisteitä vaan haluaisin kuulla miten teillä muilla hoidetaan asiat? Eli onko tämä tilanne ihan tavallista vauva-arkea? Miten saatte parisuhteen toimimaan?
Meillä on 2kk vanha poika. Isä ei osallistu vauvan hoitoon oikeastaan mitenkään. "Juttelee" kyllä vauvalle sen ollessa hyvällä tuulella mutta ei esim vaihda koskaan vaippoja eikä lähde vauvan kanssa kävelylle, jotta minäkin saisin levättyä. Isä on töissä 5-6pv viikossa ja tekee noin 10h työpäiviä. Joskus lyhyempiä joskus pidempiä (yrittäjä). Välillä on aamuvuorossa ja välillä yövuorossa. Eli rytmitkin on ihan sekaisin. Taloudellisesti hänen ei olisi pakko tehdä noin paljon töitä, mutta hän ilmeisesti haluaa että rahaa jää myös säästöön. Se on sinänsä viisasta mutta itse alan olla jo nyt aika loppu tähän hommaan.
Hoidan siis vauvan käytännössä katsoen yksin, hoidan myös kodin ja teen ruoat. Vauva on aika "vaativa", joudun esim. syöttämään yöllä useasti, jolloin omat unet on vähän niin jä näin (varmaan ihan normaalia :)). Mies ei ole paljon auttamassa, koska on koko ajan töissä. Käy suunnilleen nukkumassa ja syömässä kotona ja lähtee taas töihin. Jos on aamuvuorossa, niin iltaisin makaa sohvalla, eikä tee juuri muuta. Tai sitten on kaikkea hommaa, että ei ehdi olla kotona.
Kun olen huomauttanut asiasta, että olen tosi väsynyt ja haluan nukkua, niin ehdottaa vauvan viemistä äidilleen hoitoon. Ok, niin toisinaan teenkin, mutta eikö isä olisi ensisijainen hoitaja äidin jälkeen? No mummi hoitaa mielellään ja ymmärtää että en jaksa kaikkea yksin. En silti haluasi vaivata mummia paljon, koska ukki on niin huonossa kunnossa, että mummilla on tarpeeksi hoitamista jo siinä.
Eli meidän parisuhde on ainakin aivan katkolla tällä hetkellä, toivottavasti asiat muuttuu kun lapsi kasvaa isommaksi. Ärsyttää miehen käytös tosi paljon, mutta en usko että hänen mielestään tässä tilanteessa on mitään vikana. Hänen on sitäpaitsi helppo paeta töihin. Olen sanonut ja välillä raivonnut, että haluaisin omaa aikaa edes vähän, hänkin voisi hoitaa vauvaa ja että vauvan hoito on täyttä työtä siinä missä hänenkin työnsä on. Vastaus oli, että ei hän ole koskaan väittänytkään että näin ei olisi.
En olisi uskonut että hyvä parisuhteemme muuttuu tälläiseksi vauvan synnyttyä. Saattaa tietysti olla että minulla oli liian ruusuiset kuvitelmat perhe-elämästä....En todella kaipaa nyt mitään säälipisteitä vaan haluaisin kuulla miten teillä muilla hoidetaan asiat? Eli onko tämä tilanne ihan tavallista vauva-arkea? Miten saatte parisuhteen toimimaan?
Vastaukset 51
Vanhimmat
Tuo teksti oli kuin suoraan mun kynästä, ja olenpa näille palstoille valitellut/kertonut aiheesta aiemminkin.
Meillä poika jo 2-vuotias ja toinen tulossa. Mies kans yrittäjä ja työnarkomaani. Töissä piiiitkiä päiviä ja päivystää 24/7. Jos jää vapaa-aikaa, niin viettää sen mieluummin prätkäillen tms. Lasta näkee ehkä keskimäärin puoli tuntia vuorokaudessa, välillä enempi ja välillä vähemmän. Kotona (harvoin) ollessaan seurustelee kyllä pojan kanssa, muttei keskity vain häneen, vaan aina syö tai katsoo telkkaria samalla.
Mies on minut "päästänyt" ehkä 5 kertaa kahden vuoden aikana puolta tuntia pidemmälle reissulle (esim kirppikselle myymään, tai kaverin kanssa syömään) ja silloinkin soittelee perään, että "tuu jo, kun mun hommat kusee"... harrastuksia minulla ei siis ole ja minne minä menen, lapsi menee mukana.
Apua olen jonkin verran saanut äidiltäni ja siskoltani (luojan kiitos heille), mutten halua heihin aina tukeutua, koska lapsi on tai ainakin kuuluisi olla isänsä vastuulla.
Olen väsynyt ja masentunut, enkä välillä nauti äitiydestä ollenkaan, koska se tuntuu enempi velvollisuudelta... eihän kukaan töistänsäkään nauttisi aina, jos 24 tuntia vuorokaudessa ilman vapaahetkiäkään joutuisi sitä tekemään.
Avioliittomme on vasta hieman yli vuoden vanha, mutta eroa on molempien taholta mietitty useampaan kertaan. Itseasiassa mies oli jo aikoinaan jättämässä minua, kun lapsi oli vasta 7-viikkoinen, koska ei kestänyt minun itkuani ja masennustani. Ei sitten kuitenkaan halunnut auttaa, v aan pani päänsä puskaan... Useasti pidän mölyt mahassani ja annan mieheni mennä, ettei hän voi pahaa sanoa ainakaan minusta, muttei sekään näköjään riitä. Silti löytyy pahaa sanottavaa: olen selkärangaton laiskuri, joka ei tiedä oikeista töistä mitään (olen 15 vuotta työskennellyt ilman sairaslomia, ja useimmiten 10-12 tuntisia päiviä), nyt siis olen hoitovapaalla. Mies luulee, että meidän päivämme ovat vain yhtä piknikkiä ja huvipuistoa päivittäin, ku hän paahtaa töissä, vaikka vähempikin riittäisi. Minä en ole pyytänyt hienoa taloa, enkä montaa autoa. Olen niin väsynyt, etten osaa oikein iloita mistään, olen aina huonotuulinen, nyt olen alkanut "piilovittuilemaan" miehelleni hänen "hyvästä" isyydestään, kun ei keskustelut auta.
Mies on jonkin asteen narsisti. Välillä hän herää todellisuuteen ja pyytää anteeksi, hetken päästä jo unohtaa sanomansa ja sättii minua taas.
Minua surettaa oman jaksamiseni ja mielenterveyteni lisäksi lapsemme psyykkinen kehitys. Mies on ok isä, silloin kun on paikalla, mutta lapsi näkee isäänsä niiiiin vähän (vaarikin on rakkaampi), enkä halua, että poikamme kasvaa aikuiseksi kuvitellen, että tällainen parisuhde tai perhe olisi jotankin tavoiteltavaa tai edes normaalia. Minäkään en tällaisesta perheestä ole kotoisin, ja siksi minun on tätä vaikeaa ymmärtää. Meillä yritettiin viimeiseen asti, ja aina keskusteltiin ongelmat halki.
Olen saanut neuvolan perh/lapsipsykologin numeron, mutta olen niin puutunut, etten jaksa koko stooria ventovieraalle selittää...päivätkään eivät siihen riittäisi, ja tässäkin oli vain jäävuoren huippu.
Tämä tilanne on valitettavan yleistä nykyäänkin, omassa kaveripiirissäni muut isät ovat kyllä paljon enemmän kotona, mutta hekin istuvat senkin ajan tietokoneella, eivätkä lastensa seurassa.
Neuvon hakemaan vertaistukea (vaikka täältä) esim kavereiltasi, muulta perheeltäsi ja suosittelen syvästi puhumaan asioista neuvolassa, ja jos vain suinkin saat aikaiseksi, hae apua psykologilta ja raahaa miehesi sinne myös, niin ammattilainen voi selittää miehellesi, miten hänen käytöksensä vaikuttaa sinuun ja lapseenne nyt ja tulevaisuudessakin.
Minulla taitaa olla "kaksoisolento". Kertomuksesi oli kuin mun elämästä otettu.
Minun mieheni on myös yrittäjä. Minulla on aivan riistiriitaiset fiilikset asiasta. Toisaalta on hienoa että on löytänyt alan josta oikeesti tykkää mutta kun se työ on kaikkialla, koko ajan. Vaikkei tarttis olla.
Sain myös numeron jollekin psykologille mutta aivan kuten ed. kirjoittaja en vaan jaksanut kun pari kertaa käydä. En osannut kertoa enkä jaksanut.
Mietin usein kuinka tämä vaikuttaa lapsiin ja mistä löytyisi ratkaisu. Olen yrittänyt olla ymmärtäväinen- ei auta. Joku jossain kirjoituksessa sanoi että miehelle pitää sanoa selkeesti mitä hänen pitää tehdä..no joo en halua olla "kapteeni-äiti". Ja ei ne miehet nyt niin urpoja ole, omat lapset ja oma koti.
Olen yrittänyt selittää ja kysyä hänen mielipiteitä. Hänen ainoa ratkaisuehdotus on että "sun täytyy vaan mennä ja tehdä asioita". Mutta sehän on mahdotonta! Hän menee töihin 8 maissa ja tulee 19 maissa ja sen jälkeen pitää tehdä kotona myös firmaan liittyviä asioita. Ilmeisesti minun pitää jättää yöunet pois niin sittenhän voin vaan lähteä..hmm.
Rakastan lapsiani ylikaiken mutta he ovat 1 ja 2 v joten olisi kivaa edes kerran vuodessa juoda yhdet kahvit ystävän kanssa ilman lapsia. Minulla on aina lapset mukana kaikkialle ja se ei aina ole kauhean mukavaa. Se menee väkisin siihen että toisella korvalla kuuntelee ystävää ja toisella lapsia. Joskus olisi kivaa olla vaan MINÄ. Minä olen myös ihminen, en pelkästään äiti.
Olen kertonut että olo on tosi yksinäinen, että minusta on tulossa sellainen Marge Simpson-tyylinen äiti joka saa hirveet vibat siitä että päivän tehtävät hoidettu mutta se perus elämänilo puuttuu. Mutta tämä on miehen mielestä lapsellista kiukuttelua ja hän ei ymmärrä. Hänelle sopisi kyllä paremmin joku pumpattava robotti koska sellaisena hän minua pitää.
Kiitos jos jaksoitte lukea, kirjoittaminen vähän helpotti.
Minuakin harmittaa ihan hirveästi kun tämän miehen kanssa elämisessä on vain kaksi vaihtoehtoa: olen joko marttyyri tai nalkuttaja. En halua olla kumpaakaan, haluan olla MINÄ, tasaveroinen vanhempi, ihminen jolla on elämä.
Pyydän, älkää lukeko tätä niin että vihaisin lapsia ja kotia, mutta oikeesti: 24/7 on aivan liikaa. Kuinkahan saisi miehenkin ymmärtämään tämän?
takaa sitä että mikset lähde (silloin klo.19) jonnekin??
Kun se kerran on se aika jolloin voit lähteä.
Voihan mies tehdä firman töitä sitten kun lapset nukkuu.Noin pienet varmasti jo nukkuvat 21 aikaan?
Entäs viikonloput,pääsisitkö silloin jonnekin ilman lapsia vai tekeekö miehesi töitä viikonloppunakin?
En voi uskoa että yö on ainut aika jolloin voisit mennä ilman lapsia jonnekin!
Poinnttini on siis se että käytkö iltaisin missään ilman lapsia kun miehesi tulee kotiin?
Vai käytätkö sen pari tuntia ennen kun lapset menee nukkumaan ja miehesi on kotona siihen että surkuttelet ettei sinulla ole mitään muuta elämää kun kotia ja lapsia?
yksinäiselle lumikinoksekselle!
Tota kirjoitin että kun mieheni tulee kotiin niin tekee vielä töitä kotona koneella pari kolme tuntia jonka jälkeen menee nukkumaan. Iltapalat, kylvyt sun muut yksin mun harteilla. Usko pois, joidenkin elämä on tämmöistä. Ja usko myös että olen kaikkeni tehnyt, en ole tyhmä ja koin että vähättelet aika lailla. Mutta jos itsellä on helppoa niin on vaikeeta ymmärtää ettei toisilla ole..
Enkä nyt kirjoita koko elämäntarinamme tänne. Tiedoksi etteä en istu surkuttelemassa, minulla ei siihen jää aikaa eikä se edistä asiaa mitenkään =) Mutta mieti itse jos sinulla olisi lähin sukulainen 150 km päässä ja samoin ystävät, lähetkö sitten siinä 22 pintaan kahville? Don´t think so.
on todella ääliö!
Meillä tilanne toisinpäin.Minä yrittäjänä tulen usein illalla 19 aikaan kotiin.Miehelläni on päivätyö joten hän hakee lapsen viimeistään neljältä,tulevat kotiin,tekevät ruuan jne.Ihan tavallista elämää sen pari tuntia ennenkuin tulen kotiin.
Kun tulen töistä kotiin niin mies lähtee usein lenkille tai punttikselle.
Minäkin teen usein iltaisin töitä MUTTA VASTA KUN LAPSI NUKKUU.
Mitäpä jos nyt vaan yksinkertaisesti lähtisit vaikka kävelylle kun miehesi tulee kotiin illalla.
Pelkäätkö oikeasti että lapset jäävät ilman pesua ja ruokaa?
Eihän se nyt voi olla mahdollista?
Ei ollut tarkoitus vähätellä,siis sun elämähän on todella rankkaa jos tuollaista on.Sanoit tehneesi kaikkesi mutta oletko tehnyt niin että tosiaan lähdet kun miehesi tulee illalla kotiin?!
Meillä on helppoa siksi että kumpikin saa elää myös omaa elämää.En voi käsittää ettei miehesi ymmärrä sinua!Itse ainakin arvostan yrittäjänä todella paljon miestäni joka hoitaa kotia ja lasta siinä missä minäkin.
Entäs ne viikonloput,tekeekö miehesi töitä silloin?
En ole aloittaja, mutta kerronpa kuitenkin miten meillä illat ja vkonloput menee:
Miehellä on siis päivystysduuni ja yrittäjä on. Koskaan en tiedä (eikä oikeastaan hänkään), milloin hän tulee kotiin. Useimmiten tulee, vasta kun lapsi on jo nukkumassa. Joskus vasta puolenyön jälkeen. Minäkään en iltaisin pääse mihinkään, koska mies ei ole silloinkaan kotona, ja jonkunhan on täällä päivystettävä. Useimmiten, kun mies harvoin tulee ennen ysiä kotiin, hänellä on toimistohommia tms, tai hän on sopinut jo omia kahvitteluja tai prätkäajeluja, joten en silloinkaan pääse mihinkään. En voi itse sopia etukäteen menoa illaksi, koska en tiedä, pääseekö mies milloin töistä. Ja jos joskus soitan ja kysyn, voisinko menää, hän on silloinkin yleensä ehtinyt itselleen sopimaan menoa.
Viikonloput mies on aika lailla samoin koko ajan töissä. Ei ne vkonloput minun arjestani eroa mitenkään. Usein vielä launataiksi mies sopinut menoa. Mies joskus tiuskii, että miksen sitten sovi menoa? Millähän sitä sopisi kun tähän mennessä on aina mennyt niin, että minä olen joutunut menoni perumaan, koska mieheni ei olekaan päässyt ajoissa töistä. Tosiasia on myös se, että vaikka joku ystävistäni olisikin puolenyön aikaan vapaana, olen itse ojo lopen väsynyt siihen aikaan, ja haluan vain nukkumaan.'
Olisi ihana jättää lapsi isälleen heti kun hän kotiutuu, mutta monet eivät vain ymmärrä, ettei isä välttämättä koskaan tule ihmisten aikoihin kotiin. Useissa yrittäjäperheissä (joissa mies yrittäjä) on valitettavasti näin.
Hei taas! minäkin pahoittelen. En olisi just silloin pitänyt vastata kun olin jo valmiiksi känkkäränkkä tuulella. Jäi ihan paha mieli kun vastasin niin piikikkäästi.
Pitää yrittää tota että "otan" vapaita hetkiä silloin kun pieni mahis siihen.
Kiitokset sinulle myötätunnosta ja kiitos myös kun kerroit teidän elämästä, että on mahdollista pitää yllä hyvää ja tervettä perheelämää vaikka olisi yrittäjä. Siinä olisi esimerkkiä minun miehelleni.
eli edelliselle vastaus, miten nää nyt näin meni?
alkaisit elää:)Ja että se olisi mahdollista.Toivon että löydätte tasapainon,työn,kotiäityiden(?)vanhemuuden,yrittäjyyden ja kodin yhdistämisessä,yhdessä perheenä.
Uskaltaisinko nyt sanoa että ala nyt perkele muija painua jonnekin kun miehesi "kotiutuu";)
Oikeesti,kaikkea hyvää.
Ihan vaan mielenkiinnosta kysäisen, miksi päätitte hankkia toisen lapsen, jos on noin surkeasti asiat? Jos ero on meinannut tulla ja parisuhde on kuralla ei se ainakaan korjaannu toisella vauvalla. Edessä on tuplasti hommaa, kun esikoinen vaatii huomiota ja energiaa päivisin ja vauva ruokaa öisin...
Pahi kura alkoi vasta kun olin jo raskaana uudelleen. Mies toivoi toista lasta minuakin enemmän ja sillä hetkellä se tuntui hyvältä ajatukselta, vaikka ahditus alkoi heti positiivisen testin tekemisen jälkeen.
Nyt tilanne on pahempi, koska olen kovin väsynyt ja hormonit saavat tunteeni vielä voimistumaan 10-kertaisiksi. Mies on koko kesän ja sykysn stressannut töistään ja oikeastaan tilanne on ollut erityisen räjähdysaltis vasta viimeiset pari kk.
Usko pois, itsekin ihmettelin, mitä helvettiä ajattelin, kun suostuin toiseen lapseen. Toisaalta, haluan joka tapauksessa jossain vaiheessa useamman kuin yhden lapsen ja nyt koitan ajatella, että pärjään minä tarvittaessa yksinkin, ja onpahan kaikki lapset sitten samalle isälle, niin ei mahdollisen eron jälkeen tarvitse käytännön asioita sumplia niin paljoa...
Lasta ei todellakaan siis yritetty tehdä parisuhteen parantamiseksi, niin sinisilmäinen minäkään en ole. Ehkäpä ajattelin, että en tässä enää nuorrukaan, niin samaan konkurssiin sitten toinen vielä...olen 31-vuotias nyt, enkä usko, että kovin paljoa myöhemmin olisi enää jaksanutkaan. Kuitenkin olen aina haaveillut useammasta lapsesta, ja vaikka parisuhde olisi kuinka perseestä, olen silti ylpeä itsestäni, kuinka hienosti olen kaikesta murheesta huolimatta pärjännyt äitinä ja saanut ainakin tähän mennessä kasvatettua kiltin ja mainion parivuotiaan pikkuherran :)
silmääni ensinnäkin tuo kirjoituksen otsikko. Miehen osallistuminen vauvan hoitoon. Eikös sen pitäisi olla 50/50 yhteinen asia se vauvan hoitaminen ja huolehtiminen (ei tietenkään täysin, mutta silloin kun mies ei ole töissä), eikä niin että se kuuluu sinulle ja mies osallistuu siihen joskus kun huvittaa.. Meillä vasta esikoinen tuloillaan, joten en tietenkään osaa asettaa itseäni asemaasi, mutta haluaisinkin kuulla miten olette ajautuneet tähän tilanteeseen? Sovitteko lapsen hoidosta mitään ennen kuin aloitte lasta yrittää/odottaa? Meillä on ainakin monistakin lapseen liittyvistä asioista keskusteltu ja sovittu jo tähän mennessä aika paljon tyyliin "meillä sitten tullaan tekemään näin" ja "meillä ei sitten ainakaan tulla lasten kanssa tekemään noin".. Kaikkea ei luonnollisestikaan pysty suunnittelemaan etukäteen, mutta kyllä joistakin asioista on pakko sopia jo etukäteen. Ajattelitko etukäteen itseksesi, että mies osallistuisi enemmän, mutta ette kuitenkaan sopineet tai keskustelleet asiasta ollenkaan? Sanoitkin että ehkä sinulla oli liian ruusuiset kuvitelmat perhe-elämästä..
Tarkoitukseni ei ole mitenkään kritisoida tai moittia, jokaisella perheellä on tietysti oma tapansa hoitaa asiat ja siihen niitä tapoja on yhtä paljon kuin on perheitäkin. Olen yksinkertaisesti vain utelias tietämään vähän taustoista, siitä miten tähän on päädytty?
lakatkaa vittuilu,ei se mitään auta.
Ei tuo teidän tilanne ole normaali,pitää muuttua.Miksi kattelet kun mies makaa sohvalla etkä lähde jonnekin,esim.kävelylle??
En osaa selittää miten meillä hoidetaan "elämä",sillä siitähän tässä on kyse:elämisestä perheenä.
Ei ainakaan noin eletä.Kyllä mies ottaa asaa lapsenhoitoon ja kaikkeen.
Kun kunnioitus toista kohtaan on kunnossa niin myös parisuhde toimii.
Ihan ekana ottaisin sitä omaa aikaa,voit mainiosti lähteä vähäksi ajaksi jonnekin kun isä kotona.Siinäpä oppii sitä elämää vauvan kanssa.Ja aivosi vähän tuulettuvat!;)
En tajua miten meillä tilanteeseen ajauduttiin, voin vain arvailla. Villi arvioni on että miehellä ei alun perinkään ollut minkäänlaista aikomusta osallistua ns. perheeseen. Ei ole koskaan sanonut tuollaista, päin vastoin, kieltää sen jyrkästi, mutta teot kyllä puhuvat jotain ihan muuta. Tyhmä ja luottavainen kun olin niin en osannut ennen lapsen syntymää puhua asiasta, pidin niin itsestään selvänä sitä että perhe on meidän kaikkien 'projekti', yhteinen asia. Mutta eipä vaan ollut.
Olin hekisesti ja fyysisesti täysin puolustuskyvytön silloin ainokaisemme vauva-aikana. En yksinkertaisesti pystynyt puolustamaan omaa etuani, niinpä mies otti itselleen kaiken sen ajan minkä ei ollut töissä. Myöhemmin sanoi kyllä huomanneensa minun uupumukseni, selitti ajatelleensa että minä vain tarvitsen 'omaa aikaa'. Juupa juu, omaa aikaa vauvaa hoitaen ja kotitöitä tehden. Hah!
Minä en ainakaan ole löytänyt keinoa muuttaa hänen käytöstään. Kun otan asian puheeksi, hän pistää aivan jumalattomat defenssit päälle. Joka asiaan löytyy repullinen syitä ja tekosyitä, eikä hän näe käytöksessään mitään ihmeellistä.
Kerran kävin itsekseni puhumassa kirkon diakonille. Tämä sanoi että ehkä miehelle pitää vaan antaa aikaa kasvaa isänä ja aviomiehenä. Lapsi oli silloin jo kolmen ikäinen. Paljonpa oli siitäkin hyötyä. Olisi pitänyt ymmärtää ajoissa nakata tuo paskasäkki pihalle.
Meillä kans, jos otan asian hieman kovemmalla tasolla puheeksi, mies heittäytyy vihaisena puolustuskannalle, ja on suunnattoman loukkaantunut, kun minä kehtaan väittää, ettei hän osallistu tarpeeksi tai ota vastuuta lapsestaan. Rahan tienaus on jees, mutta se ei saisi olla itseisarvo. Lapsi ei siitä rahasta välitä.
Mies kääntää aina asiat niin, että minä olen nalkuttava, tyhjänvalittaja ja laiska paska. Hänellä on aina rankempaa, hän on aina väsyneempi tai sairaampi kuin minä. 40 asteen kuumeesakin se olen minä, joka lapsesta ja kodista (ja vielä miehestäkin) huolehtii, vaikka oma pumppuni vetelee viimeisiään.
Lasta odottaessamme luulin, että pelisännöt ovat selvät...toisin meni. Keskustelimme paljon. Mies ei käynyt neuvolassa, mutta osallistui parille perhevalmennuskurssille, mutta nekin menivät näköjään kuuroille korville. Mies ei usko, mitä minä kerron lastenhoidosta, tai kasvatusasioista, vaan pitää minua idioottina. Minulla on kokemusta ja olen ahkerasti ottanut asioista selvää, jotta olisin vieläkin parempi äiti, mutta mies pitää minua pellenä, jos hänelle koitan tietojani jakaa ja neuvoa, eikä usko minua. Vaikka hän hetken "kuuntelisi", ei hän muista kuulemaansa enää minuutin päästä, missään asiassa.
Mies on itsekin loppuunpalanut työssänsä, jota hänen ei todellakaan tarvisi niin ahkerasti tehdä. Mutta työnarkomaanina ei osaa rajoittaa ja jakaa panostaan, vaan paahtaa täysillä, koska kuvittelee, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Saman mallin hän on saanut omasta perheestään, jossa isä oli aina töissä ja äiti poissaoleva ja nalkuttava alkoholisti. Mies ei kestä mitään kritiikkiä käytöksestään, vaikka olen antanut vapaasti ja valittamatta mennä, jotta saisin itsekin välillä vapaata, vaan iskee pahemman lailla vyön alle, heti jos vastaan uskallan laittaa, ja kääntää kaiken minun syyksi. Minähän siis olen vain kiittämätön...
Minä olisi tyytyväinen kolmasosaan omaisuudestamme, kunhan olisi hyvä aviomies ja isä lapsilleni, joka olisi paikalla, tekisi asioita kanssamme ja tukisi minuakin. Minä olen voimta lopussa ja lopen kyllästynyt tukemaan ihmistä, jolta takaisin en saa kuin paskaa. Saas nähdä, mitä tästäkin tulee.
Tiedä sitten, olisinko kuitenkaan sen onnellisempi yksin lapseni kanssa....
Kysykääpä tuolta isien jutut -forumilta isien mielipiteitä asiasta. On helpompi kysyä vieraalta ja vastata vieraalle, jos ei kehtaa ottaa asiaa puheeksi oman kumppanin kanssa.
Miehet ovat ehkä kovia haluamaan lapsia, mutta kiinnostus lapsenkasvatukseen lopahtaa välittömästä lapsen synnyttyä ja miehet häipyvät "töihin" (hyväksyttävä ja muka-pakollinen syy olla poissa kotoa) koska eivät kestä lasten pitämää meteliä, yöherätyksiä ja yleensä huomaavat, ettei se perhe-elämä ollutkaan auvoista. Elämä ei ollutkaan "kivaa". Varsinkaan kun seksielämä ei enää pelaa niin mutkattomasti kuin ennen. Niinpä he ovat "ylitöissä" mukamas kaiket ajat kaikenlaisilla tekaistuilla verukkeilla, vaikkei kukaan oikeasti vaadi heitä töihin jatkuvasti. Näin ovat monet miehet kertoneet. He itse tyrkyttäytyvät töihin, ettei tarvi olla kotona. City.fi:n rippituolissa jotkut isät purkavat mieltään jopa kertomalla inhoavansa lapsiaan. Se on tietysti järkyttävää, mutta eipä muuhunkaan johtopäätökseen voi tulla, kun katsoo tuttavaperheiden elämää.
En tiedä, onko se jokin miesten biologian sanelemaa, että varmistetaan vain geenien jatkuvuu, jonka jälkeen perhe hylätään oman onnensa nojaan ja lähdetään etsimään uutta naista, heti kun jälkikasvu on saatu. Mies varmistaa näin että yksi nainen on hänestä riippuvainen lapsen takia ja pysyy kotona äidin roolissa ja mahdollisimman epäviehättävänä (ettei kiinnosta muita miehiä) ja hoitaa talouden ja muut peruspalvelut, ruuan, pyykit ja muut olemalla miestäkin hoitava äitihahmo, ei nainen jolla on oma elämä. Mies itse on yhtä vapaa kuin ennenkin hillumaan vieraiden naisten kanssa niillä "työkeikoilla". Näin se on tuttavapiirissä ainakin mennyt. Mies kaipaa kotoa vain niitä peruspalveluja ja seksiä, jos ei satu muualta irtoamaan.
Koettakaa nyt jo herätä todellisuuteen.
No tämä oli ehkä hieman liioteltua.. =) Kiitos kuitenkin mileipiteestäsi.
Moni äiti odottaa (ihan oikeutetusti) että mies automaattisesti rupeaa hyväksi isäksi ja osaa ottaa omalta osaltaan vastuun lapsesta ja lapsen hoidosta. Totuus on kuitenkin se että jos mies ei ole jo valmiiksi luonteelta hyvää "isä-ainesta" niin hyvin harvalla pelkkä velvollisuudentunto riittää kovin pitkälle. Kun äiti kuitenkin perinteisesti on ollut se joka hoitaa lapsen joka tapauksessa, on isien ollut aivan liian helppo vain kadota omiin töihin tai harrastuksiin. Eivät pelkät lupaukset yleensä pidä kun vauva-ajan raskaus miehelle paljastuu. Miehellä pitää olla oikeaa empatian kykyä ja hoitamisen halua että hän voi ottaa sen oikean isän roolin perheessä. Miten vain itseään ajattelevasta voisikaan äkkiä tulla hoivaava ja hoitava mies? Ei mitenkään. Niille joilla ei vielä ole lapsia, annan vain yhden neuvon. Katsokaa todella tarkaan miten miehenne jaksaa hoitaa myös epämielyttäviä hommia silloinkin kun ne eivät koske vain hänen omaa "napaansa".Ja osaako hän asettua sinun asemaasi silloin kun sinulla on vaikeaa ja raskasta? Auttaako vilpittömästi ja omasta halustaan? Onko koti ja parisuhde ollut aikaisemminkaan se numero ykkönen vai ovatko työt ja kaverit menneet ennenkin ohi? Kestääkö mies sitä että seksiä ei ole niin paljon?
Myös hyviä miehiä on olemassa, jopa yllättävän paljon. Osallistuvia isiä näkee kun vain katselee tarkemmin. Mutta kaikista ei siihen ole. Valitkaa siis tarkasti jos ette halua olla siinä tilanteessa kun aivan liian moni näyttää olevan
...ja olettepa monet tosi asiallisesti pohtineet tilannetta, mikä ei varmaankaan ole selviö kun jää liian yksin lapsen kanssa & on väsynyt ja ties mitä. En pidä rakentavana sitä haukkumista, mitä usein näkee näillä nettipalstoilla; haukutaan vuoroin toista sukupuolta, uhkaillaan erolla ja ollaan marttyyreita. Ei kannata kaivautua liian syvälle taistelupoteroihin omien mielipiteittensä kanssa, voi jäädä vastapuolen näkemys kuulematta.
En oo itse VIELÄ samassa tilanteessa kun aloittaja & te muut, esikoista odotellaan, mutta olen ollut aistivinani että riski tähän olisi olemassa. Joskus aikoja sitten mies nimittäin jutteli usein siihen suuntaan että lapset tehdään naisten mieliksi ja kyllä hänkin ainakin yhden lapsen haluaa, mutta onhan se "niinkuin naisten juttu". No, enpä tästä ottanut suurempia paineita vaan ajattelin että jos ja kun asia tulee ajankohtaiseksi, satsaan kyllä kaikkeni jo odotusaikana siihen, ettei lapsi jää vain minun projektiksi. Tuttavapiirissä on yllinkyllin varoittavia esimerkkejä mitä voi käydä kun lapsi syntyy ja isä kaikkoaa työhön ja harrastuksiin. Joko omasta aloitteestaan tai äidin "työntämänä" (tällä tarkoitan sitä kun äiti omii lapsukaisen täysin itselleen, hän vain osaa hoitaa oikein jne.). Niinpä nyt raskausaikana olen tarinoinut miehelle tilannekuvauksia joissa hän hoitaa lapsukaistamme - tätä on tosi vaikea selittää tähän lyhyesti...kunhan olen huumorin ja otollisten tilanteiden varjolla heitellyt miehelle kaikenlaista. Esim. kuinka lähden sitten eräälle 3pv kurssille ja muutaman kuukauden ikäinen vaavi jää iskälleen. Tuleva iskä näytti ensin kauhistuneelta, sittemmin ilme on ollunna jo suopeampi. Ja mainittakoon että aikajanalla katsottaessa mieheni elää kovin usein vain nykyhetkessä sekä menneitä pähkäillen, itse olen enemmänkin tulevaisuuden suunnittelija. Tämän vuoksi on pitänyt ymmärtää toisiamme; mies ei vaan lähde kovin innolla miettimään tulevaisuuden asioita monen kk:n päähän. On sitten osattava meikäläisen toimia kun h-hetki on käsillä. Ja toisaalta...onpa saanut hänkin oppia että minä nyt vaan tahdon puhua myös tulevista.
Mutta niin, mitäs sitten kun tilanne on jo päällä ja kehittynyt siihen ettei parisuhde tunnu enää toimivalta. Ei kai ole yhtä ainoaa oikeaa tyyliä, joihinkin tepsii puhe, joihinkin se että ottaa ja lähtee, mies hoitakoon iltarutiinit miten parhaaksi taitaa. Puhumisyrityksissä on riskinä että ne kuullaan nalkuttamisena ja jäkätyksenä eli kannattaa todella valita se hetki kun itse on pitkäpinnaisella tuulella jotta pystyy välittämään miehelle sen kokemuksen että todella yrittää ymmärtää hänenkin näkökulmaansa. Jos on vain runnomassa miestä näkemään asiat minun kannaltani, lopputulos ei useinkaan ole kummempi. Se että ottaa ja lähtee voi johtaa tilanteen kiristymiseen (jos itse on vaan tiukkana) ja avoimeen riitaan, mutta ehkä sekin olisi parempi kuin hiljainen hiillostus?! Mene ja tiedä, kukin tekee omat valintansa.
Luulenpa että joidenkin näiden "tapausten" taustalla on samanlainen (vanhanaikainen) käsitys kuin omalla miehelläni; että lastenhoito kuuluu naiselle ja mies tuo leivän pöytään. Tai miehen oma isä on loistanut poissaolollaan (henkisesti tai fyysisesti), mistäs malli sitten toisenlaiseen vanhemmuuteen. Miten saisi miehen havahtumaan siihen että tilanteessa on ongelmansa?! Se on varmasti vaikeaa jos mies on sitä mieltä ettei asioissa ole juuri muutettavaa. Joidenkin tilanne tuntuu helpottavan kun lapsi kasvaa ja isä saa tehdä toiminnallisempia juttuja & lapsi on oppinut puhumaan. No, kaikille ei odottaminen sovi, kun omat voimat tuntuu loppuvan NYT.
Muuten, kiinnitti taas huomioni jonkun kirjoituksessa se, että mies pitää lapsenhoitoa ja kotonaoloa jotenkin kovin kevyenä puuhailuna (kuin jatkuva huviretki), mutta itse ei sitten kuitenkaan suostu edes hetkeä hoitamaan lasta (?). Jos se olisi niin kevyttä ja hauskaa, toki he sen tekisivät! Moneen kotikatsomoon taitaa sopia tällä viikolla alkava tositv-sarja, missä erään kylän naiset lähtee liki viikoksi pois ja huushollit jää miesten pyöritettäviksi. Jossain lehdessä jo miehet kommentoivat että kyllä nousi kotielämän arvostus kun tämän kokivat.
että osa naisista alistuu huonoonkohteluun,mieheen joka ei välitä.:(
Kannattaa todellakin panostaa siihen ettei lapsi jää ainoastaan "naisen projektiksi"!
Mikään ei ole kauniimpaa naisen mielestä kuin toimiva isä-lapsi suhde!Sääli että tuttavapiirissäsi moni isä ei ole ottanut vastuuta perheestään.Pidä huolta ettei sinulle käy samoin!
On se nyt mun mielestä naisestakin kiinni että miten asiat menee.PITÄKÄÄ PUOLENNE!! Miksi alunalkaen antaa miehelle oikeuden olla välittämästä perheestään?Onko mies jo nyt sellainen?On hyvä PUHUA tulevasta mutta on elettävä tässä hetkessä,etenkin vauvan kanssa.Kun lapsi kasvaa tulee helpompaa.Jos lapsi vauvana valvottaa niin pitää vaan ajatella että seuraava päivä on parempi..tosin jos isä 3 VUOTTA on välinpitämätön niin sehän on jo ihan hirveää!!Huh,huh...
Kyllä mun mielestäni näihin kaikkiin huonosti kohdeltuihin äiteihin auttaa parhaiten suora toiminta!
Mitä voi hävitä??
Jos vaan lähtee esim.lenkille kun isä tulee kotiin niin mikä siinä on suurin pelko?
Se ettei lapsista huolehdita ?Että isä jättää lapset yksin? Vai että isä jättää äidin ja perheensä?
Mitä muuta voi menettää äiti jonka mies ei välitä lapsistaan kuin "elämänsä rakkauden" ja mahdollisesti tadoudellisen turvan? Kasvonsa?
Itse nautin suuresti kun pääsin imetyksen jälkeen esim1,5tunniksi käymään jossain silloin kun vauva oli pieni:)Ja tätä kesti aika kauan kun en viitsinyt pullosta antaa kun tissistäkin tuli:)Kuljin ostoskärryilläni hurmiossa pitkin käytäviä ja nautin joka hetkestä!:)Ja ihmettelin TOSISSANI miten ihanaa elämä voi olla!;)
Nautin omasta ajasta.
Oman mieheni isä on loistanut poissaololollaan henkisesti ja fyysisesti MUTTA hänestä itsestään on kasvanut hyvä isä,ymmärryksen/virheiden kautta.Hän on ymmärtänyt sen että vaikkei hän saanut hyvää lapsuutta voi hän sen antaa OMALLE LAPSELLEEN.Joten se ettei hyviä isiä tulisi ilman omaa kokemusta huolehtivasta isästä on kumottu!:)
Rakastamme tosi tv-sarjoja(tiedän,ne on älykääpiöille!)joten mikä on sarjan nimi nim joka alkaai?
Saadaan katsoa muutakin kuin Selviytyjiä ja BB.tä,heh.
Lopuksi vielä voimia MUUTOKSEEN kaikille kaikille huonossa suhteessa eläville.toivon että perheenne saisi onnen.Ei elämä aina ole vain kivaa mutta perusarvot pitäisi olla kunnossa.
ja on mukava huomata että muutama meistä naisista osaa ajatella asioita jo etukäteen. Näin jälkiviisaana huomaa selkeästi omat virheet ja sen sokean luottamuksen silloin aikanaan.
Taisin unohtaa mainita yhden tärkeän seikan tuolla aiemmin: olen tarkastellut itseäni sillä silmällä että vaadinko itseltäni ja mieheltä liikaa. En todellakaan ole mikään perfektionisti ja mielestäni ne toiveet joita minulla miehelle olisi, ovat ihan tavallisia asioita. Sellaisia jokapäivän arkisia perusjuttua, ei mitään über-yli-ihanaa-ollaan-parempia-kuin-muut-juttuja.
Mutta eteenpäin mennään, sano mummo lumessa. Vielä se koittaa tässäkin huushollissa se päivä jolloin tuo mies joko aidosti kuuluu perheeseen tai sitten elää poikamieselämäänsä myös virallisesti.
"Muuten, kiinnitti taas huomioni jonkun kirjoituksessa se, että mies pitää lapsenhoitoa ja kotonaoloa jotenkin kovin kevyenä puuhailuna (kuin jatkuva huviretki), mutta itse ei sitten kuitenkaan suostu edes hetkeä hoitamaan lasta (?). Jos se olisi niin kevyttä ja hauskaa, toki he sen tekisivät!"
Niinpä niin, minun tekstiähän tuo oli. Mies aina räyhää, että " totta helvetissä mä jäisin mielelläni kotiin, jos sä tienaisit omista töistäsi yhtä paljon rahaa"! Niinpä, mulla kun olisi 4 kertaa pienempi palkka, niin mies ei suostu töitänsä lopettamaan ja vähentämään. Ja hänen firmansa hyvinvointi on täysin riippuvainen hänen työpanoksestaan. Toisaalta, meidän perhe voisi paremmin jos hän panostaisi meihin edes vähän. Huomattavasti vähempi riittäisi meidän toimeentuloon. Ja vaikka rahaa mies tienaakin, ei se meillä (minulla) näy yhtään mitenkään. Ruokakauppaan saan käyttää vapaasti, mutten itseeni. Mies maksaa liksallaan itselleen huvitukset, autot ja prätkät, ja lyhentää asuntolainaansa. Ja asuntokaan ei koskaa tule edes osaksi olemaan minun, koska meillä on miehen vaatimuksesta kaiken kattava avioehto. Että näin. Minä en mammonaa haluaisikaan, vaan hyvän miehen itselleni ja hyvän isän lapselleni. Olisin sekunnissa valmis luopumaan talosta ja autoista. Tämä on kaikki vain kulissia.
Hän oikeasti luulee, että kaiket päivät vain pidetään hauskaa ja lekotellaan ja shoppaillaan ( en muuten enää edes osaa shoppailla, jos lapsi mukana...en vain osaa enää silloin keskittyä, vaan tulen vain ärtyisäksi). Hän ei ymmärrä miksi olen väsynyt. Ok, nukunhan minä 8 tuntia vuorokaudessa, mutta mies nukkuu vielä enempi. Joka yö. Minun väsymykseni alkaa jo olla enemmän henkistä. Ja toki vauva-ajan heräämiset olivat 100% minun vastuullani, joten sieltä asti univelkaa on. Mies stressaa duuniaan koko ajan, koska on kiire, ja vihaa sitä, että minä kirjaimellisesti itken kotona useinkin ja anelen häntä olemaan kanssamme enemmän. Silloin minä kuulemma vain nalkutan ja vittuilen...
luettavaa...
En voi ymmärtää että joidenkin naisten elämä on mennyt tuohon malliin!:(
Jos mies vetoaa rahaan,hän käyttää henkistä väkivaltaa.
Jos mies ei välitä perheestään (enemmän yrityksestään) niin arvot on todella pielessä.Ymmärrän yrittäjänä että firma on TÄRKEÄ mutta en hetkeäkään miettisi kumpi on minulle tärkeämpi,perhe vai yritys!
On surullista lukea ettei miehesi halua sinun ja lasten hyötyvän mahdollisesta omaisuudestaan,
aivan kuin hän jo miettisi eroa?..
EDELLEEN neuvon sinuakin että lähde,ota omaa aikaa!!Sinähän myönnät että itket kotona ja anelet miestäsi olemaan kanssanne enemmän!Se on säälittävää ja pelkäänpä pahoin että juuri siitä miehesi nauttii!
On tietynlaista väkivaltaa pitää toista otteessaan noin.Hän voi jopa nauttia siitä.
Ei ietenkään ole mitenkään perfetionistista ajatella että mies hoitaa myös kotia,lasta,suhdetta.
Olisivatko ne teidän miehet sitten valmiita luopumaan PERHEESTÄÄN? Oletteko edes kysyneet?
mietteitäsi tuo että miehesi ajattelee sinun elävän jatkuvaa huviretkeä lasten kanssa,ei miehen.
Vaikka noin hän voi toki ajatella(ottaen huomioon miten paskasti kohtelee perhettään).
Mutta piti kuitenkin oikaista kun täällä jo miehiä morkattiin..Vaikka sikoja tuntuu nämä miehet olevan..
Ei raha voi olla sen väärti että perhe voi huonosti?
Myönnät eläväsi kulissia,onko se sen arvoista?
Hei kaikille. Herättipä keskustelua tämä asia! Lohduttavaa omalta kannalta kuulla, että muillakin on samankaltaisia ongelmia....Jotenkin vain toivoisi, että jokainen äiti löytäisi jonkinlaisia ratkaisuja, että lastenhoito ei tosiaan jää vain äidille. Usein kyllä tuntuu, että helpommin sanottu kun tehty.
Itselläni ainakin on niin, että jos mies tulee kovin myöhään töistä, niin en kyllä enää silloin jaksa lähteä urheilemaan/ystävien luo tms. Kyllä meikäläinen alkaa olemaan jo aika väsynyt iltasella! Ja tosiaan se miehen työpäivä voi olla esim. klo 15-05. Silloin ei ole mahdollisuutta lähteä yhtään mihinkään ilman lasta. Ja jos edellinenkin päivä on ollut vastaavanlainen, niin en voi lähteä aamusta, koska silloin mies tietysti nukkuu.
Ja kun asiaa oikein väännetään niin jos mies on iltasella kotona niin kyllä haluan olla myös hänen seurassaan. Eihän me muuten nähtäisi koskaan. Sen takia ehkä ärsyttääkin juuri sohvalla makaaminen, koska haluaisin hänen hoitavan vauvaa ja toisaalta viettävän aikaa myös minun kanssani. Tuo "en tee mitään vaan makaan" on todella raivostuttavaa!
Pari ilonpilkahdustakin oli juuri menneinä päivinä. Kun mies oli kotona, niin yksinkertaisesti menin toiseen huoneeseen tekemään muita juttuja, niin hän yllätyksekseni sylitteli ja silitteli vauvaa, jutteli ja leikitteli sen kanssa! Mahtavaa :). Mutta ei hän silti vaippoja vaihda....mutta jotain edistystä sentään. On tainnut miettiä minun sanomisiani.
Mutta sen olen nyt päättänyt, että kun vauva ei enää syö rintaa, niin siinä vaiheessa otan itselleni omaa aikaa. Aijon sopia vaikka viikkoja etukäteen ne päivät mieheni kanssa, jolloin minä saan olla pois kotoa ja hän hoitaa lasta. Kyllä kuitenkin uskon, että hän hyvin siitä selviää.
Aloitin myös jumpan päivisin, sellaisen jonne vai ottaa lapsen mukaan. Vauva nukkuu vaunuissa ja minä hikoilen. Piristää kummasti mieltä. Olen huomannut, että mitä paremmin saan nukuttua yöllä, sitä paremmalla tuulella olen ja jaksan kotityötkin ilman irvistelyä. Vauvaa ja sen hoitoa rakastan yli kaiken, mutta yliväsyneenä sekään ei ole mukavaa. Siksi odotankin kuin kuuta nousevaa, että jossain vaiheessa saan omaa aikaa, jolloin jaksaa paremmin kotonakin. Ja kun saisi miehen kanssa vielä sitä yhteistä aikaa edes joskus, niin pysyisi parisuhdekin kasassa...
Itseasiassa oli ihan miehen omasta suusta kuultua (moneen kertaan) tuo huviretkijuttu. Itse en ole hetkeäkään niin ajatellut. Eli mies on siis räyhännyt useampaan otteesee, että mitäs minä valitan kun " teillä on vapaata ja hauskaa kivaa joka helvetin päivä...yhtä saatanan huviretkeä..."
Joo, kyllä tiedän, että mies petasi itselleen kaiken valmiiksi jo ennen avioliittoa. Hän väittää halunneensa avioehdolla varmistaa, etten ole hänen rahojensa perässä (ei muuten niin rikas ole edes, että jaksaisin perässä sen takia juosta). Kun naimisiin menimme, mies lupasi muuttaa sopimuksen minulle suotuisammaksi, ja tehdä minuakin hyödyttävän testamentin, mutta eipä ole näkynyt...
Ei tästä ole montaa viikkoa, kun mies huusi minulle raivona: Vitun kusipää läski huora! Mä jätän sut, mä jätän sut, painu vittu takas sinne slummiin, josta tulitkin, niin opitpahan arvostamaan hänen rahojaan, ja saat ehkä parin vuoden päästä tulla takaisin. (Olen muuten raskaana, enkä todellakaan edes pyöreä tällä hetkellä).
Pari seuraavaa päivää sitten kuuntelin vittuilua ja naljailua ja halveksimista ja äitiyteni vähättelya, samalla kun selvitin kaikkia mahdollisia tukia, joita saisin ja etsin asunnonkin itselleni ja lapsill valmiiksi. Kolmantena päivn mieheni hajosi ja istui vaatteet päällä itkien märän suihkun lattialla, eikä rauhoittunut moneen tuntiin. Ja minä tietenkin tuin parhaani mukaan (niinkuin aina). Mies itki olevansa loppu töistänsä, ja ettei nähnyt enää ratkaisua tilanteeseen. Ei pyytänyt anteeksi eikä pyytänyt jäämään. Minä jäin, vaikka hän oli todella julma ollutkin taas kerran.
Nyt hän ei ole yhtä hermostunut, tai ei ainakaan näytää sitä, mutta jatkaa töitä samaan tahtiin. Minä olen hiljaa, enkä valita.
Ainoa lohtu on se, että tietoja etsiessäni huomasin, ettemme lasten kanssa ihan puille paljaille jäisikään, jos lähtisimme. Tosin, sinne slummiin varmaan muutettaisiin, mutta minkäs teet...
...älkää naiset suostuko huonoon kohteluun! En tarkoita ettäkö aina pitäisi valvoa etujaan ja olla vaatimassa kaikkea hyvää itselle, mutta älkää olko kynnysmattojakaan. Niin se mieskin alkaa kunnioittaa kun itsekin pitää itseään niin tärkeänä, ettei jää kuuntelemaan överiksi menevää suunsoittoa, muusta väkivallasta puhumattakaan.
Oma mies sanoo kyllä myös välillä jotain ajattelematonta, mutta on toisaalta oppinut yhteisten vuosien mittaan sen, mitä en suostu katselemaan/kuuntelemaan (oman pahan olon kaataminen toisten niskaan on pahinta). Ja tietenkin päinvastoin - pyrin itsekin olemaan kunnioittava, en kaada pahaa oloani, stressiä, väsymystä tms. toisen päälle ja yritän lähes aina päästä kiinni myös toisen näkökulmaan, vaikka itse olisinkin mielestäni ns. oikeassa.
Alkuperäisen kirjoittajan viimeisimpään kommenttiin sanoisin että mitäs jos miehesi ei miettinytkään sanojasi, vaan toimi tekosi mukaan? Siis kun menit pois tilanteesta ja jätit hänet ikäänkuin yksin estradille....hän joutui toimimaan toisin kuin tavallisesti, koska sinä toimit toisin. Me naiset arvostamme paljon puhetta, mutta joskus tehokkaampaa on tosiaan toimia eri tavalla. Jos kahden ihmisen välistä suhdetta kuvaa kahtena toisiinsa sopivana palapelin palana, käy niin että jos toinen muuttuu, on toisenkin muututtava tai palat ei enää sovi yhteen. Kärjistetysti: jos minä olen se pala, joka huomauttelee asioista toistuvasti, tarvitaan joku joka toimii niin että on aihetta huomauttaa. Tai toisin päin, jos toimii niin että löytyy mistä sanoa, löytyy usein myös se, joka haluaa asiaan muutosta - sanomalla...ja sanomalla uudestaan...ja vielä vaan. Ja kauhun tasapaino toimii.
Tsemppiä oman elämän muuttamiseen meille kaikille, silloin kun siihen on aidosti tarvetta. Yhtä ainoaa elämää ei kannata tuhlata onnettomana oloon.
Hei, olen seurannut tätä keskustelua vaikka en ole itse tässä tilanteessa.
Haluan kuitenkin tuoda yhden asian ilmi tuosta teidän avioehdosta. Satun tietämään tapauksen jossa pariskunnalla oli avioehto ja mies tienasi suuren omaisuuden avioliiton aikana vaimon huolehtiessa yhteisistä lapsista. Avioehdosta huolimatta vaimo vaati itselleen osaa miehen tienaamasta omaisuudesta heidän erotessaan. Oikeus katsoikin että koska lapset ovat parin yhteisiä ja vaimo on niitä hoitanut ja näin mahdollistanut miehen pystyvän työskentelemään omaisuuden hyväksi pitkiä päiviä kuuluu vaimolle osa omaisuudesta sillä jos vaimoa ei olisi ollut ja mies yksin olisi lapsistaan huolehtinut ei hänellä olisi ollut mahdollisuutta tienata tätä suurta omaisuutta. Eli koska lapset ovat yhdessä hankittuja ja haluttuja on molempien oma panos yhtä tärkeä.
Tuntuu näitä kirjoituksia lukiessa että näiltä miehiltä on hämärtynyt käsitys että lapset ovat ihan yhtä lailla heidän kun vaimonkin eikä rahan teko ole se ainoa asia minkä perhe-elämä vaatii. Siinä on paljon muutakin. Jos vaimot eivät olisi kotona hoitamassa lapsia silloin maksettaisiin tarhan tädeille jotta he huolehtivat lapsista päivän ajan. Jos vaimo ei siivoaisi kotia silloin maksettaisiin siivoojalle jne.
Jos avioero edessä häämöttää kannattaa todella ottaa selvää asioista. Sinä omalla työlläsi olet mahdollistanut sen että mies voi työskennellä pitkiä päiviä. Jos vaikka kuolisit ja miehen pitäisi viedä lapset tarhaan ja hakea ne sieltä ja hoitaa ne illalla hän pystyisi vain tekemään normaalin työpäivän verran töitä.
Toivon kuitenkin että et kuole ja että saisitte tähän asiaan jonkinlaisen balanssin.
Keskustelujanne seuranneena tuli mieleeni eräs asia.. Kysykääpäs näiltä miehiltänne miten he ajattelivat järjestää elämänsä lapsen/lasten kanssa jos teille sattuisi jotain? Esim. pahimmassa tapauksessa kuolisitte jostakin syystä. Tai mitäs sitten jos vammautuisitte pahasti ja lasten hoidon lisäksi myös sinä tarvitsisit ympärivuorokautista apua?
Eipä tuo mun mies oikein osaa ajatella nykyhetkeä pidemmälle. Ajattelee vain, että kaikki aina lutviutuu. No meilläpä kaikki asiat on aina päättyneetkin hyvin kun minä olen pitänyt asioista huolen ja järjestänyt kaikki järjestettävät. Mies automaattisesti olettaa, että hänen ei tarvitse kuin olla ja tulla paikalle, niin että minä olen kaiken laittanut ja järjestänyt valmiiksi. Olen joskus kysynytkin, mitä virkaa hänen työllänsä ja rahoilla sitten on, jos lapselle tai minulle tapahtuu jotain...mies sanoo, että niinpä ja suuttuu kun edes kyselen jotain niin kamalaa. Näin...
Jo minä vammautuisin tms. tiedän jo nyt, ettei mies pystyisi asiaa käsittelemään, saati sitten minua hoitamaan. Hän ei vain kykene sellaiseen empatiaan, ja pelkäisi sellaista vastuuta. Hän esimerkiksi karttelee omaa äitiään, joka on sairas (fyysisesti) ja myös rappioalkoholisti. Hän ei kestä sairautta ympärillään eikä osaa käsitellä asiaa tai tuntea myötätuntoa sellaista ihmistä kohtaan. Alkoholismin minäkin vielä ymmärrän jollain tavoin liittyen mieheni käytökseen, koska itsekin olen sitä mieltä, että se on itseaiheutettu sairaus, mutta että muutkin sairaudet.
Kuulostaa siltä, ettei mies ole ihan sisäistänyt vanhemman roolia. Miksi mies tekee kymmentuntisia työpäiviä viidestä kuuteen päivään viikossa? Eikö hän itse ole huomannut, että se on huono yhditelmä pienen lapsen kanssa. Ettekö jutelleet ja sopineet asiasta ennen raskautta?
Nyt miehesi pitäisi ensin järjestää työelämänsä isälle sopivaksi: tehdä lyhyempiä päiviä ja vaikkapa nelipäiväistä viikkoa (kuten useat pienten lasten isät tapaavat tehdä). Kun sinun äitiyslomasi loppuu, hänen olisi hyvä jäädä vaikkapa vuodeksi kotiin. Myös muita vauvanhoitoon liittymättömiä menoja hänen kuuluisi automaattisesti karsia rankalla kädellä.
Meillä ainakin mies tiedosti elkämänsä muuttumisen ja jätti joksikin aikaa harrastuksensa. Osallistui ihan täysipainoisesti oman lapsensa hoitoon jo äitiyslomani aikana. Kun lomani päättyi, hän oli ensin vuoden kotona ja teki sitten jonkin aikaa lyhennettyä työviikkoa, jolloin lapsen viikot hoidossa olivat lyhyempiä.
Puhuimme lapsen tuomasta muutoksesta jo ennen raskautta ja molemmat ymmärsimme faktat. Sinun miehesi ei ole tainnut ymmärtää, kun ei kerta ole isä lapselleen.
Suosittelen, että kysyt mieheltäsi, haluaako hän jatkossakin olla pelkkä elättäjä vai oikeasti isä. Ole tiukkana ja vaadi häntä opettelemaan rooliinsa, johon on omasta tahdostaan (?) halunnut. Ilmoita heti illalla hänen tullessa kotiin, että lähdet kaverin luo/lenkille/harrastuksiin. Samoin voit hänen vapaapäivinään lähteä jo aamusta koko päiväksi jonnekin. Silloin kun miehen on pakko hoitaa oma lapsensa itse (minkä pitäisi olla maailman luonnollisin asia), niin vastuu saattaa silloin aueta hänelle.
...juuri noin "helppoahan" se on...miksen itse ole tuota koskaan tajunnut?
Olen aina tiennyt haluavani lapsen. Mieluiten ihanan ja hyvän miehen kanssa, mutta vaikka sitten yksin, jos sellaista ei ilmaannu. Lapsellamme on kohta 1-v synttärit, ja hänellä on kaksi tasapuolista ja elämästä nauttivaa vanhempaa. Kaikella kunnioituksella, mutta en voi käsittää, miksi ette vaihda tuollaisia ääliömiehiä. Yksinkin olisi parempi!
avuton,itsekeskeinen ja säälittävä? Miehesi kuitenkin on se "pääelättäjä", ole tyytyväinen että hän haluaa rahaa säästöön. Sinä olet äiti ja hoidat kodin ja lapsen, se on nyt sinun työsi, miehesi hankkii leivän pöytään, se on nyt hänen työnsä. Miehesi tekee pitkiä päiviä melkein joka viikonpäivä ja vielä vuorotyössä, olet todella avuton ja itsekäs. Kyllä se miehesi lapsen kanssa vielä on kun lapsi kasvaa. Paeta töihin???? Oletko koskaan ollut töissä????
Kun lukee kirjoitustasi niin en enään ihmettele miksi avioeroja on niin paljon, ei tuollaisten kanssa voi kukaan elää.
Hieno provo taas xD "35 v aviossa"..juupa juu. ei hitsit näitä pöljiä jotka niin kovasti yrittävät suuttuttaa toisia, saatko kicksejä siitä? Et sä 35 aviovuotta ole nähnytkään, tuskin yhtäkään. Älä viitsi edes yrittää kerta se ei sulta onnistu, jos haluat vittuila niin tee se kunnolla äläkä kirjoita tollasia pöttöjuttuja. Dorka
Ja nyt varmaan yrität kirjoitusvirheistä löytää jotain mistä voisit mukamas sanoa jotain hauskaa.
ei avioliitto ole onnistunut, meillä on ihana perhe, vanhin lapsista on 33v. Kaikki kertakaikkiaan loistavasti, lapsenlapsia 3. Kyllä sinua nyt ottaa päähän, valitettavasti en voi auttaa.
Meitä yli 30v vuotta aviossa olevia on kuule paljon, ja ONNELLISESTI VIELÄ. Auts, kolahtiko nyt pahasti kohdalle.
tyhmyyttäsi, ai sori näytit jo :)
Positiivista asennetta, huomaat itse virheesi (kirjoitus), nyt kuin huomaat ne vielä siellä omassa arkielämässäsi niin olet kehityskelpoinen ;)
..kun sinä olet löytänyt itsellesi mallikelpoisen kumppanin ja itse olet todennäköisesti marttyyri ja nyrkin ja hellan välissä ollut kaikki nämä vuodet. Kaikkia ei näet voi aina niin hienosti lykästää. Kiva sulle :)
määrää mikä sinussa on. Miksi minä olisin marttyyri tai nyrkin ja hellan välissä ? Ymmärrätkö mitä normaali parisuhde tarkoittaa? Olenko maininnut että puolisoni on mallikelpoinen? Olenko maininnut että itse olisin mallikelpoinen? Sinun elämäsi taitaa olla perseestä kun noin katkera olet????
Meillä on tapana juhlistaa hääpäiväämme matkalla, muutaman viikon päästä on lähtö. En viitsi mainita minne menemme ettei sinulle tule pahamieli, matka on aika hintava.
Odottelemme eläkepäiviä että voisimme enemmän matkustella ja puuhailla kaikkea kivaa.
Kevääksi olemme suunnitelleet matkaa Intiaan ja mieheni haluaa maksaa kaikkien lapsien ja heidän puolisoiden
matkan,hänestä on kivaa kun voimme kaikki olla yhdessä.
Välillä ajattelen kuinka elämä voikin olla näin ihanaa.
Olen minäkin onnellisesti aviossa, mutta olen vieläkin onnellisempi siitä, että minun äitini ei koskaan kirjoittaisi nuorile ihmisille tuollaista ilkeää tekstiä. Hän on haluaa muille hyvää, ei pahaa. Onneksi minulla on sellainen äiti.
Ja yrittäjien puolisoille, kaikkeen ei tarvitse revetä. Ja toisaalta kotiapuakin voi palkata, jos kerta mies tekee paljon töitä niin kustantakoon myös kotiapua!
kylläpä sinulla on iiihana äiti, kun on tehnyt sinut noin onnelliseksi. Kannattaa pitää siitä kiinni.
Täällä keskenkasvuiset rääväsuut arvostelevat toisten kirjoituksia kun eivät tiedä asioista mitään. Onnellisuus tällä palstalla on kirosana.
Minä ainakin ihailen pareja jotka ovat olleet yli 30v aviossa, se on nykypäivänä harvinaista.
30v on pitkä aika ja siihen aikaan varmasti mahtuu iloja ja suruja, toivottavasti enemmän iloja.
Tuo kirjoituksesi viimeinen lause on aika huvittava :)
Et näköjään sitten tunnista sarkasmia, vaikka sellaista naamasi edessä nököttääkin...sitä edellinen viesti oli (vinkkivinkki).
Asiasta toiseen, olen melko varma, että meillä on kuitenkin enempi rahaa käytettävissä reissuihin ja muihin, kuin mitä teillä on. Vaikka olemmekin paljon nuorempia. Ainakaan sen suhteen en ole katkera. Enkä ole muille katkera muiden suhteista, vaan miehelleni aina välillä hänen kusipäisyydestään.
No, mielummin me ollaan rääväsuita kuin nyrkin ja hellan välissä :)
Mitä ihailemista on olla 30vuotta yhdessä, jos sitten tulee vain katkeraksi arvostelijaksi.
on enemmän rahaa matkoihin kuin teillä. Meillä on varmasti isompi asunto kun teillä. Meillä on uudempi auto kun teillä. Me ollaan onnellisempia kun te.
Tälläistako on aikuisten (?) kirjoittelu.Näköjään et huomaa kuinka lapsellinen olet, katse peiliin riittää.
"Meillä on tapana juhlistaa hääpäiväämme matkalla, muutaman viikon päästä on lähtö. En viitsi mainita minne menemme ettei sinulle tule pahamieli, matka on aika hintava."
Noin kirjoitti edellinen, johon seuraava kommentti oli. Et vissiin huomannut viestiin vastatessasi sen sarkastista sävyä, jolla kuitattiin tuota lainauksissa olevaa tekstiä..? Sen Kirjoittaja on ilmeisestikin jo keski-iässä oleva eli aikuinen. Kas kun et hänen kypsyydestään maininnut mitään?
onko sinut palkattu tänne selittelemään toisten kirjoituksia? Jos sinulla ei ole omia ajatuksia niin älä kommentoi toisten kirjoituksia toisille. Mitä sinulle kuuluu kuka huomaa sarkasmin kuka ei. Hanki ihan oma elämä.
Se edellinen OLI mun kirjoitus...dumbass...
Meillä kolmas lapsi ja mies hoitaa vauvaa mielellään. Kylvetys on hänen juttu aina ollut. Muutoin vaihtaa tarvittaessa vaipat, pukee, kantaa, nukuttaa, syöttää. Alkuun päävastuu on kuitenkin mulla eli koska imetän, nukun vauvan lähellä ja herään öisin..Annan miehen nukkua, koska on töissä. Tällä hetkellä on isyyslomalla 3 vkoa, joten touhuaa muiden lasten kanssa enemmän eli on tavallaan apuna vauvan hoidossa siten. Minusta mieheltä, joka käy töissä ei voi yöhoitoa olettaa ja mitäpä hän siihen voisi, kun se äidin maito ja tissi on valttia vauvalle ja sitten jatketaan unia.