Miltei joka ikinen ilta havahdun tähän samaan. Mietin miten turhaa elämä onkaan ja en tunne että minulla olisi mitään annettavaa kellekään ja itken. Tuntuu etten ole saanut elämässä mitään aikaiseksi ja minulta vaaditaan liikaa.
En tiedä kuinka kauan tätä on jatkunut, mutta tuntuu että olen pienestä asti ollut jotenkin yksinäinen. Tuntui että äitini halusi että olen yksinäinen, kun en saanut tehdä mitään. Kukaan ei välittänyt musta, yläasteella itsetunto hieman koheni ja sain vähän enemmän kavereita, mutta silti onnenkin hetkillä tunsin alakuloa ja surullisuutta. Jos olin onnellinen niin pilasin sen tunteen itse.
Kolme vuotta sitten aloin seurustella ja tätä kesti kaksi vuotta. Koko seurustelun ajan tunsin huonommuuden tunnetta, sairaalloista mustasukkaisuutta ja mielestäni olin masentunut. Olin hyvin yksinäinen koska takerruin ainoastaan poikaystävääni eikä minulla ollut muita. Ero oli shokki. Siitä on nyt vuosi. Opiskelin viimeistä vuotta ja kaikki muuttui. En enää mennyt tunneille, nukuin vain. En halunnut tutustua uusiin ihmisiin, melkein nukuin vaan kokoajan. Uusiin ihmisiin tutustuminen tuntui todella hyvältä, mutta oloni oli niin väsynyt ja masentunut että en ajatellut että minusta on kellekään iloa. Sain monen ihmisen vihat päälleni koska kukaan ei ymmärtänyt pahaa oloani. En jaksanut enää opiskella, olin juuri täyttänyt 18 ja tottakai kulutin sitten aikaani juomalla. Vuoden aikana olen hakenut hyväksyntää monilta miehiltä ja miltei kaikki ovat satuttaneet. Olen ollut sängyssä heidän kanssaan vaikkei olisi mieli tehnyt. Halusin rakkautta. Lopputulos oli kuitenkin se että olo oli oksettava ja en kelvannut kenellekään.
Nyt koitan valmistua, mutta tästä ei tule yhtään mitään. Puoli vuotta on mennyt niin etten ole tehnyt mitään. En jaksa. Joka päivä väsyttää ja tuntuu turhalta tehdä mitään. Kohokohta on ryypätä viikonloppuisin. Vaikka en enää sekoile miesten kanssa, silti olo ei ole rakastettu. Minulla on ihana poikaystävä joka kertoo miten kaunis olen ja ihana, silti tuntuu etten osaa olla onnellinen. Tuntuu että olen tunnoton ja kylmä. Ehkä en uskalla rakastaa.
Vaikka minulla onkin kavereita, tunnen oloni yksinäiseksi. Ei kukaan ymmärrä, eikä ole ikinä ymmärtänyt. Olen väsynyt siihen miten ihmiset sanoo että olen liian epävarma joskus jne, mutta jos pääsisivät pääni sisälle niin miten tällaisen lankakeräsotkun kanssa päässä elävä voisi olla mitenkään avoin ja iloinen aina. Minulla ei ole ikinä ollut ystäviä koska en kerta kaikkiaan osaa muodostaa läheisiä suhteita. Kaikki tuntuu olevan pintaliitoa. Kukaan ei varmaan edes ymmärrä että miten tällainen nätti ja iloinen tyttö voisi kärsiä tällaisesta.
Sekavaa tekstiä, mutta niin on päänikin. Mietin vain että pitäisikö minun hakea apua vai ei. ?
En tiedä kuinka kauan tätä on jatkunut, mutta tuntuu että olen pienestä asti ollut jotenkin yksinäinen. Tuntui että äitini halusi että olen yksinäinen, kun en saanut tehdä mitään. Kukaan ei välittänyt musta, yläasteella itsetunto hieman koheni ja sain vähän enemmän kavereita, mutta silti onnenkin hetkillä tunsin alakuloa ja surullisuutta. Jos olin onnellinen niin pilasin sen tunteen itse.
Kolme vuotta sitten aloin seurustella ja tätä kesti kaksi vuotta. Koko seurustelun ajan tunsin huonommuuden tunnetta, sairaalloista mustasukkaisuutta ja mielestäni olin masentunut. Olin hyvin yksinäinen koska takerruin ainoastaan poikaystävääni eikä minulla ollut muita. Ero oli shokki. Siitä on nyt vuosi. Opiskelin viimeistä vuotta ja kaikki muuttui. En enää mennyt tunneille, nukuin vain. En halunnut tutustua uusiin ihmisiin, melkein nukuin vaan kokoajan. Uusiin ihmisiin tutustuminen tuntui todella hyvältä, mutta oloni oli niin väsynyt ja masentunut että en ajatellut että minusta on kellekään iloa. Sain monen ihmisen vihat päälleni koska kukaan ei ymmärtänyt pahaa oloani. En jaksanut enää opiskella, olin juuri täyttänyt 18 ja tottakai kulutin sitten aikaani juomalla. Vuoden aikana olen hakenut hyväksyntää monilta miehiltä ja miltei kaikki ovat satuttaneet. Olen ollut sängyssä heidän kanssaan vaikkei olisi mieli tehnyt. Halusin rakkautta. Lopputulos oli kuitenkin se että olo oli oksettava ja en kelvannut kenellekään.
Nyt koitan valmistua, mutta tästä ei tule yhtään mitään. Puoli vuotta on mennyt niin etten ole tehnyt mitään. En jaksa. Joka päivä väsyttää ja tuntuu turhalta tehdä mitään. Kohokohta on ryypätä viikonloppuisin. Vaikka en enää sekoile miesten kanssa, silti olo ei ole rakastettu. Minulla on ihana poikaystävä joka kertoo miten kaunis olen ja ihana, silti tuntuu etten osaa olla onnellinen. Tuntuu että olen tunnoton ja kylmä. Ehkä en uskalla rakastaa.
Vaikka minulla onkin kavereita, tunnen oloni yksinäiseksi. Ei kukaan ymmärrä, eikä ole ikinä ymmärtänyt. Olen väsynyt siihen miten ihmiset sanoo että olen liian epävarma joskus jne, mutta jos pääsisivät pääni sisälle niin miten tällaisen lankakeräsotkun kanssa päässä elävä voisi olla mitenkään avoin ja iloinen aina. Minulla ei ole ikinä ollut ystäviä koska en kerta kaikkiaan osaa muodostaa läheisiä suhteita. Kaikki tuntuu olevan pintaliitoa. Kukaan ei varmaan edes ymmärrä että miten tällainen nätti ja iloinen tyttö voisi kärsiä tällaisesta.
Sekavaa tekstiä, mutta niin on päänikin. Mietin vain että pitäisikö minun hakea apua vai ei. ?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minun piti viime syksynä hakea jonkinlaista apua tilanteeseen, mutta se jäi. Vähättelin koko asiaa ja minulle alettaisiin vain nauramaan. Enkä edes oikein tiedä miten/mistä apua tuollaiseen haetaan.
hae ihmeessä apua. mitä nopeammin sen parempi. tuota pahaa oloa on jatkunut näköjään jo aika pitkään eikä se ole siitä paremmaksi ilman apua muuttunut. et maininnut missä opiskelet. mutta voisit vaikka varata koulusi terveydenhuollosta jonkun ajan tai sitten ihan terveyskeskuslääkäriltä, joka varmaan osaa ohjata eteenpäin. kyllä minusta tuo kuulostaa masennukselta ja sen lisäksi voi olla muitakin ongelmia, joihin olisi hyvä puuttua mahdollisimman pian.
Eihän tuosta muuten mitään tule. Poikaystävät eivät korjaa sinussa olevaa masennusta. Myös ryyppääminen on huono keino. Eli on aika panna psyyke syysremonttiin! :)
... Luojan luomana ja tänne tarkoitettuna tärkeänä ihmisyksilönä, jolla on tarkoitus koko elämän varrelle ! Sinä et ole sattumalta täällä. Sinulle on annettu tämä jokin ajanjakso elää ja löytää siinä se, mikä on juuri sinua varten ja sinun paikkasi, jota kukaan toinen ei voi täyttää. Tiedän omasta kokemuksestani, että näin on vaikea kokea, kun on paha olla.
Tarvitset ammattiapua nyt ensiksi ja muutakin ns. elämänohjausta ja tukea. Mielellään joltakin vieraalta siis. Kun yhä paremmin tajuat omia syitäsi, voit ne myös voittaa ja jatkaa eteenpäin, itsenäisemmin ja voimallisemmin. Hyvin jo tiedostat asioita, huonon minäkuvan vaikutusta yms. Etsi ohjausta esim. siihen, miten itsetuntoa ja eheämpää minäkuvaa kohennetaan. Sinun tarvitsis löytää omaa identiteettiäsi sekä varsinkin oma tahto, kaikkiin asioihin. Vähitellen. Jos pääset esim. poliklinikalle tms. kautta voisit päästä masennuksen-ahdistuksen hallinnan harjoittamisen kurssille. On muitakin nuoria, jotka painivat samanmoisten olotilojen kanssa. Vertaistesi ihmisten tapaaminen myös auttaisi. - Hyvää sinulle jatkoon, ole sinnikäs.
Nyt minulla on taas ollut muutama päivä aika huoleton olo. Ei mitenkään onnellinen tavallaan, muttei oikein ahdistunutkaan. Olen tehnyt tehtäviäkin, se tuntuu hyvältä. Jos on oikeasti masentunut, niin rypeekö silloin 24/7 siellä pohjalla, vai voiko sieltä nousta välillä pois. ? En tiedä liittyykö tämä tähän juttuuni, mutta huomasin taas tänään kun piti kauppaan mennä, että pähkäilin tuntitolkulla minkä näköisenä ulos menen. Hei haloo ... käymään vain kaupassa. Tein hirveän ongelman itelleni siitä että tukka on likainen yms. Hetken katsoin peiliin ja muistin jonkun kivan asian minkä joku oli kerran ulkonäöstäni sanonut ja mietin että ainoa, joka minut näkee rumana/huonompana on vain minä itse. Kuitenkin kun taas ulos menin niin itsetunto vaipui jonnekin unholaan. Näen kaikki kauniimpana kuin minä. Sellaisetkin, jotka kadehtivat minua. En tiedä pohjautuuko tämä masennuksen tunne sitten huonosta itsetunnosta ja siitä, etten tunne olevani yhtä arvokas kuin muut. Vaikka kuulen kehuja lähes kokoajan, ne eivät oikein tunnu miltään. En jotenkin sisäistä niitä. Silti ajattelen ettei kukaan pidä minusta. Vaikka ihan varmasti pitää. Mutta tuon takia on vaikea tutustua ihmisiinkään kun ensimmäinen ajatus päässä on että "tuo ei pidä musta kuitenkaan niin antaa olla".
Alkoholi tuntuu hyvältä, koska silloin kun sitä ottaa niin muuttuu rennommaksi eikä enää mieti ulkonäköseikkoja tai mitään. Olen helposti lähestyttävämpi, koska en pähkäile pääni sisällä kokoajan jotain enkä ole sulkeutunut omiin ajatuksiini. Silloin tuntuu tavallaan olevan oma itsensä. Olo on onnellinen. Sääli sinänsä, olisi paljon mukavampaa olla oma itsensä ihan selvinpäinkin. Juu ja ei poikaystävätkään mitään auta, tiedän sen. Varsinkaan säädöt ja muut epämääräiset. Tuottavat vain pahempaa oloa, paljon pahempaa oloa. Toki nykyisestä poikaystävästä on jotain tukea, mutta en jaksa valittaa liikaa. Kuka sellaista nyt jaksaisi kuunnella. Poikaystävä sanoo kokoajan miten kaunis olen ja miten rakastaa. Silti tämä ei oikein jaksa tuntua miltään ... Ehkä noita on kuullut niin paljon että tulee ihan korvista ulos, tuntuu että ne ovat vain sanoja eikä niitä oikeasti tarkoiteta.
Nyt minulla ei ole mitään päivärytmiä, joka pitäisi minut virkeänä. Koulussa ei tarvitse käydä kun tekee tehtäviä itsenäisesti. Töissä en ole koska motivaatio ei edes jaksa riittää noiden tehtävienkään tekemiseen hirveästi. Vielä tällä hetkellä surkea opintotuki riittää, koska menojakaan ei ole kun ei jaksa tehdä oikein mitään. Olen aika kova valvomaan ja herään sitten joskus yhdeltä päivällä. Nyt olen koittanut korjata unirytmiä, koska sekin varmaan tekee alakuloiseksi kun ei ole minkäänlaista rytmiä missään. Syön aika huonosti, vähän jotain milloin sattuu ja epäsäännöllisesti. En harrasta liikuntaa, kun mikään ei tunnu omalta. Siksi tunnen ahdistusta siitäkin että kohta olen ylipainoinen. Vaikka siis olenkin hoikka, mutta silti se pelottaa.
En haluisi napsia mitään lääkkeitä. Mutta mitä kautta voi päästä puhumaan ihan asiantuntijan kanssa. ? Terveyskeskus. ? Maksaako se. ?
Niin ja piti vielä laittaa että tuntuisi oudolta mennä tuonne koulun terveydenhoitajalle puhumaan kun koulu on tosiaankin toisessa kaupungissa. Joskus puhuin meidän koulun kuraattorin kanssa, mutta se tuntui jotenkin turhalta kun ei hän voinut sanoa onko mulla oikeasti joku hätänä. Kyllä se jotain auttoi että joku kuunteli, mutta silti.
Keskustelu voisi auttaa, luottamuksellinen. Sellaista terapiaa vain on vaikea saada, kannattaa kysyä vaikka terveyskeskuksen kautta jonoista MTT:ssa. Lääkkeet yksi vaihtoehto, mutta ne määrää lääkäri. On myös yksityispuolella terapia mahdollisuuksia, yksi on esim. NLP-terapeutti. Ystäviä vaikea ylikorostaa.
Olet sellaisessa normi-iässä, jolloin nuoret naiset ihmettelevät kuka on ja mitä pitää tehdä. En näkisi tuota vakavana tilana, vaikka olenkin vain itseoppinut psyykentautien osaaja (myös lääkityksistä on paljon kokemusta). Voisit kuitenkin käydä avautumassa jollekin, koska se sinua paljon vaivaa.
Lääkettähän ne ehdottavat, mikäli testin mukaan olen masentunut. Osastolle joutuu vasta kun on vaaraksi itselle tai muille. Mikäli ylipaino pelottaa, varo sitä suuremmalla syyllä masennuslääkkeitä!
Eniten minua huolestuttaa alkoholiongelmasi. Kannattaa puhua siitä ainakin. Alkoholi on petollinen "masennuslääke", sillä surut voivat oppia uimaan. Vaarana on alkoholisoituminen. Siinä mielessä nykyajan masennuslääkkeet olisivat viinaa parempi vaihtoehto. Osalla niillä kun on taipumus aiheuttaa jatkuvaa lennokasta ja hyvää oloa. Ja yhteiskunnallekin lääkehoito on helppo ja kustannustehokas hoitotapa pitää asiakkaat hiljaa ja näennäisesti onnellisina (pupillit laajentuneina).
Mielestäni sinun pitäisi lopettaa tissuttelu ja alkaa keksiä muita keinoja. Seksiä sinulla tuntuu olevankin jo "joka koloon", joten mietipä muutakin actionia. Kannattaisiko vaikka lisätä liikunnan harrastamista, kulttuuria, luontoa yms?
Ehkä sulla on vain identiteettiongelma. Haet hyväksyntää kaikkialta, etkä tyydyty vaikka saat ihailua. Kyllä sun pitää vahvistaa minäkuvaasi, kuten "vanhempisisko" sanoi.
Itellä on pitkä ja kivikkoinen tie takana. Yli kymmenen vuotta aikuisiästä on mennyt hukkaan negatiivisen minäkuvan vuoksi. Lääkityksellä välillä saatiin hieman käännettyä laivaa. Kuitenkin olen nyt hyvin lähellä sitä aikaa, että pääsen aloittamaan psykoterapeutin etsimisen :). En tiedä onko minusta enää työelämässä pärjääjäksi, mutta pääasia että oppisi hyväksymään itsensä ja myös yksin jäämisen tässä perheiden yhteiskunnassa.
Onnea muutoksen tielle!
-Yv
Sulla on niin tyypillinen masennu kun olla ja voi. Väsymystä, motivaation puutetta ja alemmuuden tunnetta. Tuo on juuri sellainen masennus johon ne lääkkeet tavallisesti tepsivät! Että ala nyt vaan syömään niitä.
En voi myöskään käsittää miksi sinun on vaikea mennä lääkäriin. Oireesti ovat niin tyypillisiä masennusoireita ettei sinun tarvitse itsestäsi juuri mitään muuta kertoa jos et halua.
Aloita syömään lääkkeitä, anna niille aikaa vaikuttaa vaikka olo aluksi pahenisi, ja jos lääke ei monen viikon päästäkään vielä helpota oloa, niin kokeile seuraavaa kunnes löydät toimivan.
Meinasin kirjoittaa pitkästi, mutta paree ku en kerro liikaa omasta ongelmasta :) sunhan palsta tää oli. Oon 30mies, ja kaikki samat tunteet ja olotilat ku sullakin on. Mikä siihen on auttanut, ei lääkkeet, tosin en ole halunnut kokeilla, ei terapeutit, paitti ehkä väliaikaisesti, mut melko varmasti sulla tulee tunne että pitäis keskittyä elämääsi ja tulevaisuuteen enemmän. Ellet sitten ole yksin ja sun ei tulevaisuutta omalta osalta tarvi murehtia ja talous on kunnossa :) Ei oo aivan yksinkertaista jos on matti kukkarossa ja käydä psykiatrilla juttelees ja olla vielä avoin työnantajille asiasta :) (paree ettei ole, jää helposti ikävä maininta työnantajalta toiselle) :(
Noh toihan ny ei auttanut yhtään... tää ny menee iha perseelleen...
Mä sain avun yllättävästä lähteestä, mutta nyt mulla on HUGE ongelma sen kans, rakensin elämäni kuten periaatteessa pitäis, enkä tajunnut että ihmisellä on tietyt tunteet syystä, ja kärsivällisyys on hyve, jos omatunto sanoo ei, ei ehkä kantsis sit oikeesti lähtee tekeen vastoin sitä... ja uudestaa... ja uudestaan... kunnes olet niin syvällä että yrittää vain kuopata sen ettei sitä kuule ja tunteet turtuu vuosiksi eteenpäin. Noh, mikään ei pysy haudattuna ikuisesti, ilmeisesti. Sain apua, ja olen tilanteessa jossa joudun toimimaan omantunnon mukaan, ja oppimaan virheistäni ja kestämään ne, niin kauan kun se sitten kestää. Ja myös luopumaan jostain mikä olisi voinut olla, ja jään helposti itkemään, koska tiedän että enää en voi asialle mitään, jos tekisin, kaivaisin itelle vain uuden kuopan.
Mutta se minusta, aivan rauhas, tiedä että meitä muita on :) samoine tunteineen, ja tuut löytään jonkun joka oikeasti ymmärtää ja voit olla rauhassa oma itsesi, eikä sun tarvi murehtia enää itseäsi. Se voi olla kuka tahansa :) Toimi omantunnon mukaan, luota siihen, jos tunnet tekeväsi väärin, juttele siitä, katso mikä on tulos. Vaikka se voi satuttaa, se on paljon parempi kuin sen piilottaminen ja tukahduttaminen... Tein virheen, opin siitä, ja jatkan eteenpäin, eiköhän asiat järjesty... saan tukea, mutta, eipäs siitä enempää, ellei se sitte jotai kiinnosta oikeesi :)
Jaksele, ja oot hieno tyyppi :) vaikkei siltä tuntuskaa :)
Kiitos hyvistä vastauksista. ! :)
Jotenkin tuntuu jo että tännekin kirjoittaminen auttaa ... tai jotenkin se lankakeräkin vähän selkenee.
Tiedän, että se tissuttelu ei ole ratkaisu mihinkään. Minua vain harmittaa kun nykyään ikätovereillani (tai nuoremmilla ja paljon vanhemmilla) ei ole muuta yhdistävää toistensa kanssa kun juuri se juominen. Minulle se tuntuu olevan ainoa linkki sosiaalisiin suhteisiin, sitä kautta joskus saattaa hyvällä tsägällä saada ihan oikeitakin kavereita, mutta todella harvoin. Joka viikko sitä miettii kun menee ryyppäämään, että miksi niitä kavereita on vain silloin. ? Joskus menee mukaan selvinpäinkin, mutta eihän sitä kukaan muista. Muistaako kukaan että edes oikeasti olit paikalla, mistä sitä edes tietää että onko joku oikeasti edes kaveri vai kaveeraako sitä sitten vaan humalassa. Huoh. Tunnen alakuloa ihan jo tästäkin. Yleensä ikäiseni näkevät kavereita tyyliin joka päivä, kutsuvat kylään, menevät kahville tmstms. "Normaalia" hengailua. Tuntuu vain että minä oon jotenkin jäänyt tästä normaalista poikkeavaksi kun en osaa muodostaa oikeita ihmissuhteita. Jotenkin sitä tuntuu että lapsena jäi paitsi jostain tärkeästä, kun ei päässyt menemään minne muut menivät. Tuntuu ettei ole samoja sosiaalisia taitoja. Jostain syystä poikaystäväehdokkaat/poikaystävät onnistuvat pääsemään lähelleni ja tavallaan "pakottavat" minut liikkeelle ja olemaan heidän kanssaan. Pääsevät lähelleni ja sitten pystynkin lopulta olla rento. Miksei näin tapahdu sitten kavereiden kanssa. ? Ehkä varmaan siksi ettei kukaan ymmärrä ... en minä tiedä. On minulla sentäs yksi hyvä kaveri, jonka kanssa voin olla miltei täysin rento ja oma itseni.
Silti sosiaalinen elämäni rajoittuu melkeimpä tuohon viikonloppuun, arkena sitten nyhvään kotona. -.- Tai koitan keksiä jotain huippua tekemistä kuten kaupassa käynti ja rästitehtävät. Joku kerran sanoi minulle etten vain yksinkertaisesti jaksaa pitää yllä ihmissuhteita koska olen laiska. Odotan kuulemma että kaikki tulevat itse luokseni. Mutta mitä jos ei oikeasti vain osaa. ?
Tämä viikonloppu oli selvä viikonloppu. En edes muista milloin viimeksi olisi ollut selvä viikonloppu ... noh, kerta se on ensimmäinenkin. En jaksanut mennä minnekään koska itsetunto oli ihan maassa ja tuntui ettei ketään loppujen lopuksi edes kiinnostaisi. Tuijottelin neuroottisesti vaakaa ja olin varma että olen lihonut ja minulla on kaksoisleuka. Alkoholissa on paljon kaloreita. Sekin alkoi oksettamaan vain.
En saa itseäni liikkumaan. Haluisin harrastaa liikuntaa etten olisi viiden vuoden päästä lihava tai jotain, mutten vaan yksinkertaisesti jaksa. Voi elämä ...
Jonkun pitäisi kai repiä mut ylös.
:) uskoisin että sulla tulee meneen ihan hyvin, ja ainahan meillä on omat ongelmat elämässä kohdattavana, eikä ihminen oo koskaan tyytyväinen. Ja hyvä itsetuntokin on asioiden hyväksymistä, tosin joskus monet asiat elämäs vain saa sen alaha. En voi hirveästi mennä neuvomaan mitä olis hyvä tehdä, kun käyn itsekkin samaa kamppailua yhä, tosin oon hyväksyny ja oppinu todella paljon. Ja niillä eväillä sitten koittanut kehittyä ihmisenä, ja ehkä onnellisin oon siitä asiasta että, oon yhtä viallinen kuin muutkin :) ja yhtä täydellinen.
Nytkin tätä kirjoittaessa, olo on yhtä aikaa sekä hirveä että osittain onnellinen. Tuut varmasti tekemään virheitä siinä missä muutkin, ja ehkä, en tiedä sinusta, mutta itellä on inhottava kyky muistaa kaikki virheeni, ja tehdä parhaani ettei ne toistu ja olla parempi, tai korvata tehdyt virheet pyrkimällä tekemään hyvin. Tästä seurannut että oon suosittu ja musta pidetään, mutta taakka virheiden kantamisesta on hirvittävä, koska ne ei jätä rauhaan, ei vaikka yritän. Mut ajattelit tai olit sitten millainen hyvänsä, voin sanoa ainakin sen että puhut hienosti ja sulla on selkeät ajatukset olotilastasi. Uskoisin että voit hyvin kasvaa henkisesti monien ongelmien yli kuten olen minäkin, eihän se välttämättä tee susta "happy happy joy joy" ihmistä :) mutta saat aikoja jolloin on helpottunut ja iloinen olo, ainakin kunnes uudet haasteet ja ongelmat tulee taas eteen.
Mutta, mulla on ny taas omat ongelmat keittymässä :) eli säntään sinne siis selvittämään :D
Taas tämä ihme tunne tulee esiin. En yksinkertaisesti JAKSA tehdä mitään. !
Olin sopinut muutama päivä sitten näkeväni tänään kaveriani, mutta taidan feidata taas. En yksinkertaisesti jaksa raahaa itseäni suihkuun ja laittamaan itteäni ja pihalle. -.- Ei tee mieli olla sosiaalinen sitten yhtään. Haluisin vaan nukkua.
En ymmärrä miksi nautin näin paljon siitä että saan olla yksin. Samalla se kuitenkin myös ahdistaa, koska jos ei nää kavereita niin eihän niitä kohta enää sitten ole ja sittenhän kai vasta pahalta tuntuukin. Tai en mä tiedä. Olen niin tottunut rypemään ikuisessa itsesäälissä että ei se tunnu ylipäätänsä missään jos ketään ei kiinnosta.
Poikaystävä saa minut pihalle kyllä jotenkin kummallisesti vaikka aina ei mieli tekiskään. Silloin on vain pakko ajatella että on pakko mennä, koska eihän suhteesta mitään tule jos ei näe ikinä. Jotenkin se on helpompaa kuin kaverisuhteet, koska kumppanin kanssa voi mennä vaikka nukkumaan jos ei energia riitä muuhun. Kavereiden kanssa pitää esittää yltiö sosiaalista ja iloista. Argh, en jaksa. -.-
Huomaan että siirrän kaikkea eteenpäin. Kaikki minkä voi tehdä huomennakin, sen voi jättää tekemättä tänään jne.
Mun elämässä ei oo mitään hienoa. Tällasta paskaa sitä vanhana sitten muistellaan. Hauskaa oli ainoastaan kännissä.