En nyt tiedä kuuluuko tämä tänne, mutta kirjoitan kuitenkin...
Minä itse pidän yksinäisyydestä, olen erakko ja ahdistun jos ympärillä on jatkuvasti useita ihmisiä. Ongelmaksi alkaa kuitenkin muodostua, että nyt ahdistun myös yksinäisyydestä. Hakeudun ihmistenseuraan, jossa ahdistun, hakeudun yksinäisyyteen, jossa ahdistun. Ajatukset juoksevat vilkkaasti, eikä ole juuri ketään jolle puhua - olen käynyt ammattiauttajilla ja todennut, että se ei ole paikka minulle.
Olen asunut vaatimattoman kuukauden yksin ja olen stressannut itseni loppuun. Hylkäsin viimeiset kaverini: ihmiset yrittivät ottaa yhteyttä, mutta omassa ylväässä yksinäisyydessäni ja kankeassa kaamoksessani en vastannut kenellekään. Nykyään minuun otetaan yhteyttä vain, jos tiedossa on työkeikka tai joku haluaa humalapäissään kyydin kotiinsa, jotta pääsisi nukkumaan päänsä selväksi. Useimmiten näillä kyytiä vinkuvista ei ole rahaa maksaa vaivanpalkkaa - tai edes polttoaineiden verran.
Itse olen raha-ahdingossa, kuten varmasti moni muukin juuri tällä hetkellä. Kela sanoo, etten ole opiskelija, työvoimatoimisto taas on sitä mieltä että olen täysipäiväinen opiskelija, joten niiltä päiviltä jolloin ei ole töitä, en tule saamaan minkäänlaista rahaa. Ja kuinka paljon minulla onkaan töitä tehtävänä... tällä hetkellä olen saannut tehdä töitä kymmenen tuntia kahdessa viikossa.
Vanhemmat lopettivat yhteydenpidon, sisko ottaa toisinaan yhteyttä, mutta todella harvoin. Itse olen kaiketi itseni tähän jamaan ajanut. Minulle ei ole niin väliä jos ystäviäni - tai entisiä sellaisia - ei kiinnosta kuinka minulla menee, mutta hyljätyksi tunnen itseni, kun vanhempiani ei enää kiinnosta. Samaan aikaan olen alakuloinen ja vihainen. Haluaisin kadota.
Katoamisella en tarkoita kuolemaa, vaan katoamista lähipiiristä. Jos muuttaisi pois entisestä ja yrittäisi rakentaa ympärilleen jotain uutta. Vaihtaisi puhelinnumeroa, voisi peräti käyttää prepaid liittymää, niin yhteyttä ei saisi kukaan vanhoista tutuista. Ilmoittaisi vain yksinkertaisesti, että "se on nyt loppu, minä lähden, te jäätte. Älkää ottako minuun yhteyttä." Ajatus täydellisestä katoamisesta saa mielen virkeämmäksi - harmi ettei täydellisesti voi kadota.
Enkä nyt tiedä mikä pointti tällä kirjoituksella on... en halua avautua asiasta ammattiauttajille, koska aikani heidän tapaa tarkkailtuani totesin, että heidän ajatuksen juoksu on samanlaista, kaavamaista. Paljon helpompaa olisi puhua vain "tavalliselle tallaajalle", jota en tunne, joka ehkä jaksaisi kuunnella vaikkei asiani kiinnostaisi... Alkaa vain väsyttää tämä oleminen, moni asia tuntuu liian turhalta nyt.
Kohtalo tovereita?
Minä itse pidän yksinäisyydestä, olen erakko ja ahdistun jos ympärillä on jatkuvasti useita ihmisiä. Ongelmaksi alkaa kuitenkin muodostua, että nyt ahdistun myös yksinäisyydestä. Hakeudun ihmistenseuraan, jossa ahdistun, hakeudun yksinäisyyteen, jossa ahdistun. Ajatukset juoksevat vilkkaasti, eikä ole juuri ketään jolle puhua - olen käynyt ammattiauttajilla ja todennut, että se ei ole paikka minulle.
Olen asunut vaatimattoman kuukauden yksin ja olen stressannut itseni loppuun. Hylkäsin viimeiset kaverini: ihmiset yrittivät ottaa yhteyttä, mutta omassa ylväässä yksinäisyydessäni ja kankeassa kaamoksessani en vastannut kenellekään. Nykyään minuun otetaan yhteyttä vain, jos tiedossa on työkeikka tai joku haluaa humalapäissään kyydin kotiinsa, jotta pääsisi nukkumaan päänsä selväksi. Useimmiten näillä kyytiä vinkuvista ei ole rahaa maksaa vaivanpalkkaa - tai edes polttoaineiden verran.
Itse olen raha-ahdingossa, kuten varmasti moni muukin juuri tällä hetkellä. Kela sanoo, etten ole opiskelija, työvoimatoimisto taas on sitä mieltä että olen täysipäiväinen opiskelija, joten niiltä päiviltä jolloin ei ole töitä, en tule saamaan minkäänlaista rahaa. Ja kuinka paljon minulla onkaan töitä tehtävänä... tällä hetkellä olen saannut tehdä töitä kymmenen tuntia kahdessa viikossa.
Vanhemmat lopettivat yhteydenpidon, sisko ottaa toisinaan yhteyttä, mutta todella harvoin. Itse olen kaiketi itseni tähän jamaan ajanut. Minulle ei ole niin väliä jos ystäviäni - tai entisiä sellaisia - ei kiinnosta kuinka minulla menee, mutta hyljätyksi tunnen itseni, kun vanhempiani ei enää kiinnosta. Samaan aikaan olen alakuloinen ja vihainen. Haluaisin kadota.
Katoamisella en tarkoita kuolemaa, vaan katoamista lähipiiristä. Jos muuttaisi pois entisestä ja yrittäisi rakentaa ympärilleen jotain uutta. Vaihtaisi puhelinnumeroa, voisi peräti käyttää prepaid liittymää, niin yhteyttä ei saisi kukaan vanhoista tutuista. Ilmoittaisi vain yksinkertaisesti, että "se on nyt loppu, minä lähden, te jäätte. Älkää ottako minuun yhteyttä." Ajatus täydellisestä katoamisesta saa mielen virkeämmäksi - harmi ettei täydellisesti voi kadota.
Enkä nyt tiedä mikä pointti tällä kirjoituksella on... en halua avautua asiasta ammattiauttajille, koska aikani heidän tapaa tarkkailtuani totesin, että heidän ajatuksen juoksu on samanlaista, kaavamaista. Paljon helpompaa olisi puhua vain "tavalliselle tallaajalle", jota en tunne, joka ehkä jaksaisi kuunnella vaikkei asiani kiinnostaisi... Alkaa vain väsyttää tämä oleminen, moni asia tuntuu liian turhalta nyt.
Kohtalo tovereita?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itselläni no n sellainen tilanne, etten saa rahaa muualta kuin sossusta ja häpeän todella paljon täytellä kaiken maailman tukilappuja, enhän minä ole "sellainen ihminen" joka roikkuu jossain tukiluukuilla. Maiseman vaihto voi tietty auttaa, mutta toisaalta mitä erilaista missään muualla kuitenkaan olisi? Ihmiset ovat samanlaisia joka puolella. Sitä ihmettelen, että miksi vanhempasi ovat lopettaneet kokonaan yhteyden pidon? Mitä niin kamalaa olet voinut tehdä, että vanhemmat hylkäävät?
Maiseman vaihdossa oma hyväpuolensa on siinä, että tämä ympäristö ahdistaa, mahdollisimman kauas kaikesta tutusta, mikä muistuttaa vanhasta, kiehtoo suuresti. Ja mitä tulee vanhempiini... kun tietäisinkin mitä olen tehnyt. En saa vastauksia kysymyksiini. Kulissia pidetään yllä, mutta todellisuudessa välimme ovat jäähtyneet. Vielä kuutisen viikkoa sitten isä soitteli paljon kysyäkseen vain että kuinka minulla menee. Enää ei soittele eikä kysele. Hyvä jos minun puheluihini jaksaa vastata.