Jännä juttu..tässä hiljattain tajusin seurustelleeni lähes kymmenen vuotta narsistin kans. Ja pari viikkoa (pistin heti poikki, ku kohteli niinku esinettä) toisen tapauksen kans.
Mikäköhän siinä on et vedän noita noita narsisteja puoleeni.??
Tuon ensimmäisen psykopaattisen tapauksen kans elämä oli kirjaimellisesti helvettiä, mutta mikäs siinä, vahva persoona ku olen, ni pistän tommosille tyypeille jauhot suuhun. Riidoissa oli aina kyse hengissä selviämisessä yms. enkä jäänyt koskaan häviölle. Ylpeys ei antanu periksi. Ehkä jotain narsistisia piirteitä tarttui tästä tapauksesta itsellenikin, mutta mitään en ainakaan myönnä. On kyllä ihme että olen vielä hengissä.
Älkää ymmärtäkö väärin en usko olevani narsisti tai mikään, mutta uusi puolia kieltämättä löysin itsestäni.
Jos joku esim käy kimppuun teräaseen ( tai vaikka pitkän rautaputken )kans niin hyökkään siitä huolimatta kimppuun kuin raivo härkä. (ei tullut mieleenkään paeta häntä koipien välissä) Mua ei pelota mikään joten oli tuosta seurustelusta ilmeisesti sitten jotain hyötyäkin. :D Eipä siinä..ikinä en pelännyt miestäni vaikka kuinka hullunkiilto silmissä hyökkäsi kimppuni. Siitähän se raivostui entistä enemmän, kun ei saanut mua lannistettua. Kuinka moni on tohtinut pistää psykopaatille hanttiin, vai olenko kummallinen tapaus..?
Ja ennenkuin syytätte minua itseäni narsistiksi niin sanon olevani narsisti. Eikö se mennyt niin että narsisti ei koskaan myönnä olevansa narsisti, joten en voi olla.. :D
Mikäköhän siinä on et vedän noita noita narsisteja puoleeni.??
Tuon ensimmäisen psykopaattisen tapauksen kans elämä oli kirjaimellisesti helvettiä, mutta mikäs siinä, vahva persoona ku olen, ni pistän tommosille tyypeille jauhot suuhun. Riidoissa oli aina kyse hengissä selviämisessä yms. enkä jäänyt koskaan häviölle. Ylpeys ei antanu periksi. Ehkä jotain narsistisia piirteitä tarttui tästä tapauksesta itsellenikin, mutta mitään en ainakaan myönnä. On kyllä ihme että olen vielä hengissä.
Älkää ymmärtäkö väärin en usko olevani narsisti tai mikään, mutta uusi puolia kieltämättä löysin itsestäni.
Jos joku esim käy kimppuun teräaseen ( tai vaikka pitkän rautaputken )kans niin hyökkään siitä huolimatta kimppuun kuin raivo härkä. (ei tullut mieleenkään paeta häntä koipien välissä) Mua ei pelota mikään joten oli tuosta seurustelusta ilmeisesti sitten jotain hyötyäkin. :D Eipä siinä..ikinä en pelännyt miestäni vaikka kuinka hullunkiilto silmissä hyökkäsi kimppuni. Siitähän se raivostui entistä enemmän, kun ei saanut mua lannistettua. Kuinka moni on tohtinut pistää psykopaatille hanttiin, vai olenko kummallinen tapaus..?
Ja ennenkuin syytätte minua itseäni narsistiksi niin sanon olevani narsisti. Eikö se mennyt niin että narsisti ei koskaan myönnä olevansa narsisti, joten en voi olla.. :D
Vastaukset 23
Vanhimmat
Taidat olla narsistinen skitsofreenikko.
puolustan itseäni enkä jää hakattavaksi..mielenkiintoista.. :/
Manipuloi,latistaa,ivaa,jallittaa...nauttii suuresti vahingonilosta...ja on ympäristönsä ongelmajäte levittää pahaa ilmaa niin mediassa kuin livessä..
Alussa olin hyvinkin kiltti tapaus, vaikka tyyppi haukkui minua ja hajotti itsetuntoani pala palalta..kävi kimppuun, eikä koskaan pyytänyt anteeksi. Valehteli minkä ehti, sanoi rumaksi, läskiksi yms..( vaikka olen hoikka ja kauniiksi kehuttu..)
Tällaisten jälkeen lojuin vain itsesäälissä rypien, kunnes yks päivä päässäni vain napsahti. Olikohan sitä seurustelua kulunut vajaa kaksi vuotta. Tempasin tyyppiä suoraan turpiin. Kyllä oli poloinen tapaus sen jälkeen..Niinku lapsi jakso valittaa tuon jälkeen ja itse nauroin vieressä. Ihan oikein sille. Sen jälkeen en jäänyt nöyryytettäväksi, yhtäkkiä pelattiinkin minun säännöillä eikä toisin päin. Eikä rajuilta yhteentörmäyksiltä vältytty, mutta välitinkö siitä. en! Kerranki sain maksaa vanhoja kalavelkoja oikein korkojen kanssa. Monta vuotta sitä helvettiä kestikin, ja välillä tämä mies käytti vain vakavaa masennustani hyväksi, hakkas vaikka toinen halus vain maata rauhassa ja miettiä kuolemaa..Ei edes sitä saanu rauhassa tehdä. No saipa tuo tapaus tuhottua välit perheeseeni ( ainakin melkein..)ja edelleen tuo levittelee juttuja minusta, miten olen hullu, psykopaatti yms. mutta ihan vapaasti.
On se nyt niiin katkera. Otti varmasti koville myöntää, että kohtasi vertaisensa, tai no eihän se sitä myönnä, vaikka tosiasiassa se oli se joka oli tossun alla. Mitäs pilas minun elämäni. Ei kaduta. Tässä yhä elellään, päivä kerrallaan. Seurustelemaan en ihan heti kykene...jonkunlainen sitoutumiskammo päällä. Ompa kumma..
Psykopatian kohtaaminen on vaikeasti tunnistettavissa ja melkein aina uhri luulee olevnasa itse sellainen. Mulla valitettavasti ainakin 2 ex miestä oli sellaisia ja niitähän ilmaantuu aina lisää,jos niille altistuu.
Luonnehäiriöisen varmoja merkkejä on väkivaltaisuus, laskelmointi, hyväksikäyttö,useimmiten päihderiippuvaisuus,ihmisten esinneellistäminen ja toisen jatkuva kiusaaminen(ilman syytä) ja arvostelu. Mutta nämäkään eivät auta selvittämään luonnehäiriötä täysin.On olemassa lukuisia oireita,mistä taudin voisi todeta ja sitä ei huomaa heti. Jos luonnehäiriöisen uhri tuntee katoavansa itseltään ja elämä pyörii vain toisen navan ympärillä,on syytä harkita eroa. Toinen ikäänkuin sitoo toisen henkisesti ja fyysisesti. Oma elämä katoaa ja toinen vie kaiken tilan.Olet syypää kaikkeen ikävään, jota hänellä on vaikka sinulla ei olisi siihen mitään osaa eikä arpaa.Tämä auheuttaa uhrille katkeamattoman tsressitilan, joka johtaa sairauksiin ja masenukseen ja voi pahimmassa tapauksessa viedä henkesi. Hyvä jos pääsit eroon hänestä,mutta muista,psykopaatit osaavat puhua itsensä hyvin takaisin,heille kun valehtelu on sama kuin lounas.
Ei onneksi ole pelkoa että takasin luikertelis, se kun vaihtoi lennosta toiseen uhriin. Ja sama meno jatkuu..kuulemma. Luulen että meidän suhteen loppupuolella tämä oli jo valkannu itselleen seuraavan uhrin, koska ei saanut minua nujerrettua, joten luulen ettei se itsekään huolis mua takasin mistään hinnasta. :D
Puhuttu ollaan muutaman kerran eron jälkeen. Aina kertoo miten asiat on muka niin täydellisesti ja elämä on ihanaa, vaikka huhupuheet kertoo muuta. On hommattu uus auto ja asunto ettei julkisivu kärsi, ja sieltä käsin sitten mustamaalataan mua kaikille tutuille jotka levittelee juttua mun kavereille. Jopa yks työkaveri tiesi minusta asioita joita en kertoisi parhaalle kaverillenikaan, ja vielä siinä muodossa että kuulostaisin mahdollisimman sekopäältä..!
En tiennyt/tiedä tämän mun exän menneisyydestä oikeastaan mitään, muuta ku että se ei ollut mikään kummoinen. Väitti unohtaneensa suuren osan lapsuudestaan. Joskus näytteli mulle joitain eri henkilöiden kuvia, väittäen että ne olivat hänen omia lapsuudenkuviaan, kertoi asioita joita jotkut oli kertonut sille omasta lapsuudestaan yms...Joten en sitten tiedä kenen kanssa tässä varsinaisesti olen seurustellut. Sen vain tiedän että kaikki materia oli tärkeämpää kuin minä. Pettyi jokaiseen minun ostamaan lahjaan, minkä vaivalla olin hankkinut, Ne kun eivät olleet tarpeeksi kalliita. Ja vielä sanoi miten surkeita ne olivat ja yleensä pyrki tuhoamaan ne, muka vahingossa. Se tuntui pahemmalta kuin mikään lyönti. Vuosikaudet keräsin vain vihaa sisälleni.
Sen huomasin että tää mun exä oli henkisesti rikki sisältä, huonoa itsetuntoa piti pönkittää muiden haukkumisella, hakkaamisella ja hienoilla tavaroilla.
Ei siinä..oli meillä hyviäkin hetkiä, jolloin hän tuntui ihan ihmiseltä..Puhuttiin niitä näitä, ja jatkuvasti hän yritti olla minua parempi kaikessa. Se oli kuin jokin pakkomielle. Suuttui heti jos päihitin hänet jostain, ja valitti niinkuin pikkulapsi. Ja saattoi tavaroita lentää seinään. Sitten harjoitteli niin kauan että varmasti olisi minua parempi ja ylpeili sitten saavutuksellaan...
Tällaisissa asioissa kyllä ärsytin häntä monesti tahallaan. Ja siitähän riemu repes. Luulen että kun se sai aikansa kostettua ja hakattua ja huomas, että vain nauroin sille niin se lähti muualle rypemään itsesäälissä. Ja oli kostoksi tietenkin poissa monta päivää..Kun tiesi että ottaisin yhteyttä ennemmin tai myöhemmin, ja sillä lailla saisi taas kostettua vastavuoroisesti minulle. Toivon että olisin vain antanut olla, mutta ikävissään kun olin...
Tiivistettynä tyyppi oli aikuinen mies ulkoisesti suuret puheet, pikkupoika sisältä...Tästä syystä tän mun exän raivonpuuskat oli vain lähinnä naurettavia, ja mustelmat(yms) oli pieni hinta siitä, että sain sen tyypin heräämään edes hetkeksi todellisuuteen. :)
hirveä jaella diagnooseja, mutta kun olen vuoden kolunnut näitä narsun uhri-sivuja ihan vain selvitäkseni... Itsekkäistä egoisteja mun elämässäni on ollut ennenkin, mutta tämä viimeisin suhde on ajanut mut itsenikin omien rajojeni ääripäihin. Olen käyttäytynyt kuin hullu itsekin, väsytettynä ja nöyryytettynä ja kiusattuna huutanut, itkenyt, halunnut kuolla niin väsynyt olen ollut.
Ja nyt se tapahtui. Löin miesystävääni. Siis vedin sellaset hullun raivarit tästä kaikesta, että kädetkin rupes viuhtomaan. Ambulanssi enää puuttui. Huusin ja huidoin. Mies laittoi kätensä kasvojen eteen ja nauroi tietysti, samaa tunteetonta nauruaan jota aina, ja joka tällä kertaa meni yli hilseen ja aiheutti reaktion (olin ajanut 300 km turhaan. En puhu tunnistamisen pelossa mutta yleisesti: mies haluaa tuhota kaikki harrastukseni/opiskeluni/urani, ei pitäisi kertoa tärkeistä suunnitelmista koskaan, tuhoaa aina jos tietää että mulla on esim tentti, valvottaa koko ed. yön tahallaan. Olen ajatellut niin, että haluaa musta heikon, jotta voisi sitten hallita paremmin.)
Ja on onnistunutkin tässä täysin. Muu ryhmä valmistuu, minä en. Täysi sadistim uutenkin, mustamaalaa mua suvulleen, eristää, jättää yksin vaikka lupaa yhteistä vkl-matkaa. Ja nauttii kyynelistäni. Kiusaa ja provosoi työkseen. Olen ajatellut selvinä hetkinäni (siis ne epäselväthän ovat: rakastunut nainen näkee sumua) että mies haluaa musta vain esiin reaktiot. Laskelmoi ja käyttää ihmisiä hyväkseen.
Luulen, ettei edes tiedä, mitä tunne tarkottaa. Ei auta omia lapsiaankaan. Ottaa, ei anna. En usko että on koskaan rakastanut ketään. On jollain tapaa sitoutunut ihmisiin jotka liittyvät omaan narsismiinsa (omat lapset, omaa verta ja lihaa, vanhuuden turva) mutta kaikissa on aina se hyöty. Helposti suuttuu ja katkoo suhteita jos kaikki ei mene hänen ehdoillaan
Kaikesta hirveintä on, että juoksin jo psykologilla ja syytin itseäni narsistiksi. Ja tänä syksynä ajatus on muuttunut: tuon lyömisen jälkeen varsinkin syytän itseäni jo psykopaatiksi... mulla todettiin masennus ja kehotettiin käymään terapiassa siihen asti että pääsen miehestä irti. Ammattilaisen mielipide on, että olen tekemisissä psykopaatin kanssa ja äkkiä karkuun.
Miksi hän aina luikertaa elämääni takaisin? Tärkeä kysymys. Ehkä se on niin, että välillä uskallan nähdä, välillä toivon. Siis toivon, että rakkaus parantaa...
Mutta rakkaus ei paranna yhtä ihmislajia. Psykopaattia.
tsemppiä kaikille meillle
Nuo hirveän suuret välit. En tiedä näkyykö teille. Laitoin enterillä vain yhden rivin, ihme juttu. Sama
Mitä tuohon nyt sanos. Rakkaus tuntuu olevan sellainen asia mitä nämä psykopaatit tykkää käyttää hyväksi. Sinun ei auta muuta kuin koittaa ajatella ettei hän muutu, mikä on äärimmäisen vaikeaa jos on rakastunut korviaan myöten.
Itse koitin ja koitin, mutta se olin aina minä joka otti yhteyttä ja tyyppihän tuli kuin kutsuttuna. Nautti siitä että piti mua otteessaan sillä lailla, että lähti riidan päätteeksi( siihen ei paljoa vaadittu )
ja jätti vastaamatta puhelimeen moneksi päiväksi, minun riutuessa kotona, ja sitten kun sadannen kerran soitin niin tyyppi vihdoin vastasi puhelimeen ja lateli listan millä ehdoilla tulisi.
Itse tajusin tilanteeni vasta tässä kun kirjotin, jotenkin näen nyt asiat aivan selvänä, niinkuin lasit ois ollu silmillä kaikki nämä vuodet.
Ei kannata murehtia tuota lyömistä, älä ainakaan ala itseäsi syyttämään siitä. Kaikkien pinna katkeaa tietyssä vaiheessa, kun henkisesti kidutetaan tarpeeksi kauan.
Hälyttävää tuo on vain siinä mielessä että omassa tapauksessani sen ekan lyönnin jälkeen alkoin reipas alamäki..Joten kannattaa lähtiä ennenkuin tilanne riistäytyy lopullisesti käsistä.
Hyvä että sulla on terapia-apua. Itselläni sitä ei ollut. Olin niinkuin hiiri loukussaan, eikä olisi ollut edes mahdollista hakea apua. ( syitä en ala luetteleen, ettei tunnisteta. )
Toivottavasti pääset nyt lopullisesti irti, vaikka arvet tuollainen suhde jättää aina. Sitä syvemmät mitä kauemmin suhteessa roikkuu.
Olen elänyt luonnehäiriöisen kanssa kymmenen vuotta. Narsistinenkin, ehkä. En osaa diagnostisoida.
Kamalinta on se miksi olen itse muuttunut. En ole koskaan aiemmin kuvitellut pystyväni siihen että itse raivostun ja käyn väkivaltaiseksi toista kohtaan, se on hävettävää. Ymmärrän kyllä se on viimeinen keino puolustautua kun koko elämä on ollut puolustautumista ja hyökkäystä ja varuillaan oloa.
Siinäkin syy koituu itselle, aiheutanko todella sen tunnetilan jossa puolustautuminen on pakollista. Vai aiheuttaako sen toinen ja itse reagoin? suurentelenko tapahtumia, väkivaltaa henkistä ja fyysistä jota kohtaan? Olen aika väsynyt, oma mielenterveys on tähän asti ollut hallittavissa, mutta nyt on todella vaikeaa jaksaa. Mietin aina sitä omaa osaani parisuhteessa, mikä on minun viestini toiselle, aiheutanko tiedostamattani tuskaa, olenko itse ongelmieni takana.
Samaa mietin minäkin välillä, että entäs jos olenkin kaiken pahan takana.
Epäilen kuitenkin vahvasti, sillä muistan alussa yrittäneeni kaikkeni että
asiat saataisiin selvitettyä puhumalla, luin asioista tietoa mistä vain sain, kuten
miten riidellä oikein, miten tehdä missäkin tilanteessa, mutta mikään ei riittänyt.
Jossain vaiheessa väsyin ja aloin maksamaan vain samalla mitalla takasin, että
saisin edes vähän ihmisarvoani takaisin, vaikka teinkin sen väärällä tavalla,
mutta kun kaikki inhimilliset tavat oli käyty läpi, eikä mikään auttanut,
niin sitä epätoivoisena tekee epätoivoisia tekoja.
Onko syy sitten itsessä. En todellakaan osaa sanoa. Tiedostan omat virheeni, mutta
siinä tilanteessa en nähnyt muuta ulospääsyä ja toisen käytös tavallaan antoi
ainoan aseen vastahyökkäykseen, kun puhe ei auttanut missään tilanteessa, eikä
pakeneminen ollut mahdollista. Kai se nurkkaan ahdistettu eläinkin ensin alistuu ja
lopulta puolustautuu.
Toivoin myös, että toimimalla samalla tavalla kuin tämä ex-mieheni saisin tämän tajuamaan
kuinka pahalta se tuntuu ja kuinka väärin se on. Myös henkinen sairastumiseni
sai minut taistelemaan elämästä ja kuolemasta.
Olin masentunut ja halusin kuolla ja päästä pois, mutta siitä huolimatta halusin
myös elää, keinolla millä hyvänsä. Jälkeenpäin sitä on helppo tuomita omat
tekonsa ja syyttää kaikesta itseään kun ei muista enää tarkalleen miten kaikki menikään.
Tässä kirjoittaessani sain vasta kunnolla varmuuden siihen, etten yksinkertasesti voinut
toimia toisin. Jos olisin toiminut, olisi se syönyt kaiken ihmisarvoni ja arvottomana olisin
varmasti ottanut hengen vain itseltäni enkä tässä olisi kirjoittamassa tätäkään tarinaa.
Ainoa mikä minua tässä huolestuttaa on nyt se, miten pääsen tästä opitusta käyttäytymisestä eroon. Reagoin helposti muiden ikäviin sanomisiin ja tekemisiin, kun
taka-alalla on muisto monen vuoden kärsimyksistä. Toivon todella että psykiatrini
kanssa puhuminen saisi minustakin paremman ihmisen, sitä ennen en uutta ihmissuhdetta uskalla
aloittaa. Pelkään jotenkin, että alan toistamaan samaa kaavaa kuin exäni. Ja
sitä helvettiä en toivo kenellekään.
Tämänkin asian tiedostaminen, saa minut ajattelemaan ja toivomaan ettei syy ollut minussa, sillä
jos olisin syypää tuskin pohtisin sitä miten pääsen näistä aggressiivisista tavoista eroon.
Täytyy vain toivoa, että vuosikausien aivopesu että itse on ongelmien takana, on ainoa syy tuntemuksiini, eikä se että todella olisin ongelmien aiheuttaja. Mutta kun ulkopuolisetkin ovat syyllistäneet minut, miten tietää varmasti..?
Syy ulkopuolisten näkemyksiinkin on se, että tämä tyyppi hakkasi minua monesti piilossa muiden katseilta, sitten kun raivostuin niin tottakai sen näki nämä muutkin ihmiset, itse en osannut niin hallita tunteitani, että olisin pitänyt ne piilossa. Vaan raivoissani kävin tähän mieheen käsiksi ja tämä vain huusi tyyliin, katsokaa nyt miten hullu se on..! Itse olin jo valmiiksi ruhjeilla ja mustelmilla hänen edellisen raivokohtauksen jälkeen, mutta eihän sitä kukaan tiennyt.
Olinhan jo kauan sitten oppinut olemaan huutamatta hänen lyödessä milloin milläkin 'kättä pitemmällä' mitä vain oli lähettyvillä. Sitä tyydytystä nyt viimeiseksi halusin hänelle antaa, että huutaisin kivusta. Oli kyllä niitäkin hetkiä, jolloin huusin silloin kun tiesin toisten olevan jossain lähettyvillä, mutta jotenkin kumman tavalla kukaan ei tullut apuun kuin joskus aniharvoin, johtuen varmaankin siitä että tämä exäni oli näiden ihmisten kanssa paremmissa väleissä kuin minä, eikä kukaan halunnut riskeerata kaveruutta.
Tässä eräs esimerkki siitä, miten hän sai muut uskomaan syyllisyyteeni: Jos hän kävi kimppuuni, kuten kerran nakkasi seinään niin että jäin lojumaan lattialle( meteli kuului vierreiseen huoneeseen ) hän vain käveli tyynesti toiseen huoneeseen missä oli eräs perheenjäseneni ja väitti että minä olin käynyt hänen kimppuunsa, kohta seinän takaa kuului kun tämä eräs perheenjäsen huusi minua rauhoittumaan.! Tämä exäni vain katsoi huoneen ovelta kun lojuin lattialla ja virnuili pirullisesti. Olisin voinut kuristaa sen tyypin siihen paikkaan...Olin masentunut ja hysteerinen, joten siis selvä syyllinen kaikkeen, muiden mielestä. Kukaan ei uskonut eikä kuunnellut, käyttäydyinhän niin sekopäisesti, kun tämä toinen oli tyyneyden perikuva.
Tulipa pitkä tarina..
Näin juuri se menee. Sitä vähättelee toisen osuutta, suurentelee omaansa. Elää harhaisessa maailmassa itse ja pelkää siihen harhaan sairastuvansa. Toinen osaa koukuttamisen niin halutessaan. Vieraalle ollaan ihmisiä, läheisille piruja. Se loistava taito olla miellyttävä, pahoillaan ja selittää asiat toisen syyksi kun toinen on pohjaltaan jo valmiiksi itseään syyllistävä, on taitolaji sekin.
tähän hyvyyden kohtaan sitten tarttuu kaksin käsin ja antaa taas harhan viedä mennessään. Mietinkin mitä on todellinen parisuhde? Kuuluuko siihen jossain vaiheessa huorittelu, joka elämän osa-alueen arvostelu. Lasten nimittely. Lähisuhteiden nimittely sairaaksi. Jotenkin tiedän että ei varmaan siinä mittakaavassa kuin itse olen kokenut. Kyllä sitä on itse ihmisenä aika repaleisessa kunnossa.................
Molempien kannattaa lukea artikkeleja Narsistien Uhrien Tuki ry:n sivulta:
http://www.narsistienuhrientuki.info/index.php?alasivu=100&valikko=1
Minulla ei ollut narsua miesystävänä, mutta ystävänä oli. Hairahduin alkukosiskeluun, siihen mitä narsisti tekee koukuttaakseen uuden lähteen. Luulin löytäväni todellisen ystävän. Kun olin uskonut hänelle synkimmät ja arimmat asiani hän alkoi kohdella minua ensin välinpitämättömästi, sitten pikkuhiljaa aina vain törkeämmin. Ilkeili ja oli julma aina sopivan tilaisuuden tullen, mitä enemmän yleisöä seuraamassa julkista nöyryytystäni, sitä parempi. Seuraavaksi hän uhkaili hänelle uskomieni asioiden paljastamisella kaikille. Ja muuta kivaa...
Kun lopulta totesin, ettei tämä ihminen ole minulle terveellinen ja vetäydyin ystävyydestä, ja se oli narsulle liikaa ja alkoi kosto.
Uhri nro 999 kirjoitti:
"En puhu tunnistamisen pelossa mutta yleisesti: mies haluaa tuhota kaikki harrastukseni/opiskeluni/urani, ei pitäisi kertoa tärkeistä suunnitelmista koskaan, tuhoaa aina jos tietää että mulla on esim tentti, valvottaa koko ed. yön tahallaan. Olen ajatellut niin, että haluaa musta heikon, jotta voisi sitten hallita paremmin.)
Ja on onnistunutkin tässä täysin. Muu ryhmä valmistuu, minä en. Täysi sadistim uutenkin, mustamaalaa mua suvulleen, eristää, jättää yksin vaikka lupaa yhteistä vkl-matkaa. Ja nauttii kyynelistäni. Kiusaa ja provosoi työkseen. Olen ajatellut selvinä hetkinäni (siis ne epäselväthän ovat: rakastunut nainen näkee sumua) että mies haluaa musta vain esiin reaktiot. Laskelmoi ja käyttää ihmisiä hyväkseen.
Luulen, ettei edes tiedä, mitä tunne tarkottaa. Ei auta omia lapsiaankaan. Ottaa, ei anna. En usko että on koskaan rakastanut ketään. On jollain tapaa sitoutunut ihmisiin jotka liittyvät omaan narsismiinsa (omat lapset, omaa verta ja lihaa, vanhuuden turva) mutta kaikissa on aina se hyöty. Helposti suuttuu ja katkoo suhteita jos kaikki ei mene hänen ehdoillaan"
JUURI NOIN NARSISTI TOIMII!
Pahinta on, että narsisti ilmeisesti aivan oikeasti itse uskoo, että hänellä on oikeus tuhota toinen ihminen sen takia ettei se toinen toimikaan hänen haluamallaan tavalla. Narsisti ei tosiaan missään vaiheessa pysähdy miettimään olisiko omassa itsessä jotain korjaamisen varaa, kun ihmissuhteet menee aina vain pahasti pieleen. Vika on AINA siinä toisessa osapuolessa, ja jollei narsisti löydä uutta mielenkiinnon kohdetta suht pian, narsisti laittaa edellisen uhrinsa kärsimään kaikin mahdollisin tavoin.
Tuttua tekstiä... melkein kuin olisin itse kirjoittanut...
"Samaa mietin minäkin välillä, että entäs jos olenkin kaiken pahan takana.
Epäilen kuitenkin vahvasti, sillä muistan alussa yrittäneeni kaikkeni että
asiat saataisiin selvitettyä puhumalla, luin asioista tietoa mistä vain sain, kuten
miten riidellä oikein, miten tehdä missäkin tilanteessa, mutta mikään ei riittänyt."
Minä tein ystävyytemme alkuaikoina kardinaalimunauksen. Pyysin, että jos joskus tulee riitaa, riideltäisiin rehellisesti ja toinen toistamme kunnioittaen. Ettei kumpikaan löisi vyön alle. Narsu lupasi. Ja todennäköisesti riemuitsi. Annoin tietämättäni sillä hänelle mahdollisuuden ja eväät monenlaiseen julmuuteen.
nimeät suhteen tuhoksi toisen narsismin, ei vielä tarkoita, että hän sellainen olisi.
Et ukso olevasi narsisti? Mutta senhän päättääkin muut kuin sinä........Kyllä narsisti myöntää olevansa narsisti, silloin kun hänelle itselleen on siitä hyötyä - kuten juuri sinulle on!
Luulen kuuluneeni narsistin "hoviin". Useita vuosia sain osakseni halveksuntaa, mollaamista, nolaamista. Kuitenkin välillä oli myös hyviäkin päiviä tämän ihmisen kanssa, jonka avulla jotenkin jaksoin aina palata hänen luo. En uskalla nyt tarkemmin ihmisestä tai suhteestamme kertoa, sanotaan näin, että on läheinen ihminen.
Joka tapauksessa olen näiden vuosien saatossa ihmetellyt, miten suht' nuori ihminen ei käy töissä (elää puolisonsa varoilla), sukulaisia on paljon, mutta välit huonot/ riitaisat ja joihinkin jopa välit poikki kokonaan.
Tuntuu, että kaikki keskustelut tämän ihmisen kanssa menivät aina jonkinasteiseksi väittelyksi ja tuntui, että hän yritti jotenkin opettaa minua paremmaksi. Ei kuitenkaan suoraan koskaan haukkunut, vaan kautta rantain "piilovittuili", nolasi muiden ihmisten läsnä ollessa, toi omaa paremmuuttaan ja osaamistaan aina tilaisuuden tullen esille. Koskaan en saanut minkäänlaista kiitosta tai kehua mistään, mutta aina hänen tekemisiään piti kovasti kehua ja ihailla. Ja minähän kehuin ja ihailin.
Joka tapauksessa aloin jo ahdistumaan pelkästään siitä ajatuksesta, että joudun tämän ihmisen näkemään. Aina tapaamistemme jälkeen tunsin olevani huono ihminen, aivan nolla. Yritin aina myös miellyttää tätä ihmistä kaikin keinoin, kuitenkaan en kokenut siinä mitenkään onnistuvani. Aina löytyi joku uusi mollaamisen aihe. Tuntui, että hän imi minut kuiviin.
Nyt sitten mittani tuli täyteen ja rohkaistuin kertomaan ajatuksistani asiallisesti tälle ihmiselle. Kerroin vain suoraan, että hänen käytöksensä tuntuu välillä todella pahalle. Tämä henkilö oli aivan pöyristynyt, ei voinut millään nähdä, että itsessä olisi mitään vikaa. Selitti, kuinka hyvä hän on minulle ollut ja nyt tulee tällaista ilmi. Sanoi, että kaikki hänen juttunsa (siis haukkumiset ym) on ollut vain vitsiä ja hän on aina vain halunnut auttaa. Sanoi, että minä olen kuulemma liian herkkänahkainen.. Yritin selittää tilannetta monin tavoin ja kertoa, kuinka paha mieli minulla on ollut, mutta ei hän käsittänyt millään. Ei ollut pahoillaan. Syytteli vain, kuinka herkkänahkainen olen. Sanoi sitten lopuksi, että täytyy varmaan välit pistää poikki, kun hänestä ei tykätä.
Nyt tämä riita siis jäi tähän ja hän ilmeisesti odottelee anteeksipyyntöäni. Nyt aloin jopa itse kuvitella, että minä se hullu olen ja kauheaa, jos sain toiselle ihmiselle pahan mielen.. Mutta itse koen, että hänen tulisi pyytää anteeksi tai olla edes pahoillaan.. No joka tapauksessa en aio antaa periksi tai muuten hän pääsee taas "niskan päälle". Luulenpa vaan, että sitä anteeksipyyntöä ei ainakaan sieltä suunnalta heru..
Kuvaukseni oli nyt kyllä aikamoisen huono, koska en uskalla kovin tarkkaan kertoa kaikkea, mutta mahtaisikohan kyseessä olla ihka oikea narsisti? Olen jonkin verran perehtynyt aiheeseen ja tuntuu, että palaset ns. loksahtivat paikoilleen. Tottahan jokaisessa ihmisessä voi nähdä narsistisia piirteitä, mutta hänessä oikeastaan kaikki piirteet. Tämä hänen välien poikki laittaminen vaan ihmetyttää, koska kuitenkin kyseessä erittäin läheinen ihminen. Mietinkin vain itsekseni, kukakohan se herkkänahkainen on.. :) Tämä siis on ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin osoittamaan minkäänlaista kritiikkiä hänen toimiaan kohtaan ja tämä oli lopputulos..
Oli "ystäväsi" sitten mikä tahansa, niin tuo käyttää hyvin paljon samoja keinoja kuin eräs entinen "ystäväni", jolla on kyllä selkeimmät narsistiset piirteet mitä olen koskaan tavannut . Monet lauseesi voin allekirjoittaa täysin. Tapaukseni on sikäli "helpompi" etten edes pitänyt ko. ihmistä ystävänäni missään vaiheessa vaan jouduin tekemisiin sattumien summana. Minulla ei siis ollut mitään tarvetta korjata välejä kun kerran pääsin hänestä eroon, olin pelkästään iloinen.
Hän itse päätti että olemme ystäviä, tarvitsi siis minua kai johonkin. Yritin olla kohteliaan ystävällinen jotta mitään konfliktia ei tulisi koska pakko oli kuitenkin tavata, mutta viilensin käytöstäni aste asteelta jotta hän ei tunkisi seuraan. Alkoi käydä rasittavaksi kuunnella tuota jatkuvaa "piilovittuilua", itsensä korostamista, tarinoiden vääristelyä ja suoranaisia valheita. Tympi kun hän oletti minun kadehtivan ja ihailevan häntä, ihmistä joka pääasiassa elää loisimalla, ei oikeasti osaa mitään eikä ole todellakaan mikään välkky. Ihmistä joka kiusaa perhettään. Ihmistä joka kiukutteleee kuin kakara eikä tajua kuinka naurettava hän on. Muiden takia, annoin asian olla ja kirosin itsekseni. Mutta koska hän on narsisti, tapahtui väistämätön eli hän loukkaantui minulle. En ole edes varma mikä häntä niin loukkasi mutta narsistiseen tapaan hän väänteli asiaa moneen suntaan saadakseen minut häpeämään ja syyllistymään. Yritti ensin väitää että usemapikin ihminen ihmettelee käytöstäni. Kun nauroin tuolle väitteelle hän perui jutun ja kokeili sekoittaa puolisoni kuvioon. Kun puolison ei lähtenyt mukaan hän yritti vielä panetella minua muille yhteisille tutuille, mikä sekään ei tuottanut tulosta. Viimeisissä yhteydenotoissa tein selväksi että hän on vitsi. Ilmeisesti hän tajusi että minulta on turha odottaa anteeksipyyntöä ja nöyristelyä, minua hän ei pysty huijaamaan, näen mikä surkimus hän on. Nyt hän pelkää minua, jopa näkee vaivaa sen eteen ettei osu tielleni . Nyt olenkin elänyt joitakin vuosia ilman tuota rasitetta ja kivaa on. Varmasti hän haukkuu minua edelleen suuntaan jos toiseen mutta en ole ainoa joka on nähnyt kulissin taakse joten harva häntä enää kuuntelee.
Tavallaan säälin häntä mutta enemmän säälin hänen perhettään. Mies yrittää edelleen pitää kulissia ulospäin vaikka vaimo on ajanut perheen sekoilullaan todelliseen ahdinkoon. Rahat on loppu, töitä niukasti, koti uhkaa lähteä alta, terveys pettämässä, lapset oireilee ja vaimo riidoissa joka suuntaan. Silti pitää esittää että lujaa menee...niin meneekin, alaspäin.
Kyllä on hyvin samankaltaista noissa sinunkin kokemuksissasi! Samoin hän myös yritti tässä riidassa laittaa kaikki syyt minun niskoilleni. Ja osittain tunnekin nyt jonkinkaltaista syyllisyyttä, sen manipuloimisenhan hän osaa..
No paljastettakoon nyt sen verran, että kyseessä on anoppini. Enpä usko, että sattuis tätä tekstiä löytämään.. sillä en oman otsikon alle viittinytkään kirjottaa.
Ja tämän meidän "riidan" jälkeen mieheni (eli hänen poikansa) yritti myös kertoa ja selventää puhelimessa tätä, että olemme kärsineet hänen neuvomisistaan, jotka oikestaan aina menevät tuon piilovittuilun kannalle. Oli myös miehelleni sanonut, että "ei ois sinustakaan uskonut, että olet noin herkkänahkainen! Ja varmaan välit poikki laitettava, kun tällasta tulee ilmi". Meillä on myös kohta vuoden ikäinen lapsi ja appivanhemmille kohtapuoliin tulossa toinen lapsenlapsi toiselta pojalta.. Tähänkin anoppi oli vaan todennut, että "onneksi on uusi lapsenlapsi tulossa, jospa he ottaisivat hänen vauvanhoitovinkkinsä paremmin vastaan!" Luulisi, että olisi tästä opikseen ottanut, eikä niin tunkisi nokkaansa joka paikkaan, mutta ei. Ja kun tässä nyt ei todellakaan ole kyse mistään pelkistä neuvomisista. Oikeastaan koskaan ei häneltä mitään neuvoja ole saanut, vaan hän on korostanut sitä, miten hän asian on tehnyt ja tekee ja se on se ainut oikea tie.
Meidän välillä tämä ongelma ei ole tosiaankaan alkanut viime aikoina, vaan alusta asti olen tuntenut olevani heidän perheessään täysin ulkopuolinen ja jotenkin tuntunut, kuin anoppi olisi jollain sairaalla tavalla ollut mustasukkainen pojastaan. Monia vuosia olen saanut nieleskellä monenmoista, välillä olen yrittänyt myös kettuilla takaisin, mutta ei sille samalle röyhkeyden tasolle kyllä pääse.. Olen myös pyytänyt miestäni puuttumaan tilanteeseen, mutta hän ei ole uskaltanut nousta äitiään vastaan. (On todella hallitseva persoona ja miehessä vähän mammanpojan vikaa..) Olen tässä saanut sivusta seurata heidän perheensä elämää ja tullut siihen tulokseen, että anoppi on narsisti, ainakin jonkun asteinen. Usein olen jopa viikon tuntenut pahaa oloa näkemisemme jälkeen ja sitten jo melkein onkin tullut ns. uusi isku. Nyt mittani tuli todellakin täyteen ja asiallisesti mainitsin tästä, että usein olen tuntenut pahaa mieltä. Ja ei mennyt jakeluun, ei nähnyt käytöksessään mitään vikaa ja haukkui minut, mutta en enää jaksanut provosoitua.. Ihmettelen vain hänen voimakasta reaktiotaan tähän. Oliko tämä sitten ensimmäinen kerta, kun joku nousi häntä vastaan? Ja tämä kävi sitten niin luonnonpäälle, että välit olisi heti poikki laitettava. Yritin kyllä sanoa, että tarviiko tämän takia nyt ihan välejä olla poikki laittamassa. Omalla kohdalla välien poikki laittaminen ei todellakaan kyllä haittaisi, pikemminkin olisi helpotus. Mutta ihmetyttää, miten on valmis omaan lapseensa ja lapsenlapseensa katkaisemassa yhteyden, kun ei voi myöntää tehneensä väärin? Eikös tämä ole kanssa aika tyypillistä narsun käytöstä?
Sillä tavalla myös tietysti oli väärin, että olisi aiemmin pitänyt suoraan sanoa itse. Siitä anoppikin oli pahoillaan, että kun ei aiemmin ole tullut ilmi. Mutta en uskaltanut nousta häntä vastaan.. Toisaalta sitten mietin, että mitä se olisin hyödyttänyt, jos hän ei näe itsessään mitään vikaa? Sanoi vaan, että on niin kuin omaa tytärtä pitänyt ja ollut niin hyvä mulle. Meinasin sisimmässäni kuolla nauruun tämän kommentin jälkeen!:D
Onhan miniä ja anoppisuhteet usein hankalia, mutta tässä ei siitä ole kyse. Anopilla on jopa osaan omista sisaruksistaan mennyt välit poikki ja monien kanssa sukset ristissä. Koskaan aiemminkaan hän ei ole riidoissaan nähnyt itsessään mitään vikaa ja ollut joihin jopa vuoden pitämättä yhteyttä, kunnes toinen osapuoli on madellut hänen luokseen. Sitä varmaan nytkin odottaa, että me mentäis hänen luo nöyrinä ja pyydettäis anteeksi. Mutta nyt on miehellänikin silmät auenneet äitinsä suhteen ja itse en todellakaan aio mennä anteeksi pyytämään. Sieltä suunnasta taas en sitä usko saavani. Jos nyt antaa periksi, niin hän on taas niskan päällä ja sama show jatkuu..
Appiukko on myös aivan anopin tossun alla. Maksaa kaiken ja passaa, koittaa olla kaikin tavoin mieliksi. Mutta aina anopii mollaa häntä.. Appi taas loppupeleissä puolustelee anoppia, kuuluhan hän vielä anopin "hoviin".
Nytpä tässä siis taidetaan käydä tahtojen taistelua, kuka antaa anteeksi ensin.. En edes ymmärrä, miten joku jaksaa koko ajan olla jonkun kanssa riidoissa tai riidankylväjänä. Itse inhoan riitatilanteita, enkä tätä ennen ole ollutkaan vastaavassa tilanteessa. Huoh. Toisaalta tunnen myös valtavaa helpotusta, että tilanteelle tuli joku päätös, eikä tarvitse koko ajan olla varpaisillaan, että mistähän tällä kertaa tuulee.
Tulipahan vuodatus ja kirjoitusvirheitäkin varmaan, mutta toivottavasti on edes jotain ymmärrettävästi kirjoitettu.. :)
...Narsistilta on turha odottaa myötätuntoa periksiantoa tai anteeksipyyntöä ei tunneköyhä ihminen tunne sellaista:)
No niinhän se kyllä taitaa olla.. ja oikeastaan ennalta jo arvasin anopin reaktion, että kaikki syy on tietysti minussa. Jotenkin vaan puistattaa, miten on valmis jopa oman poikansa & lapsenlapsensa "hylkäämään", kuin että hieman tulisi vastaan ja myöntäisi omassa käytöksessään vikaa! Itsellä oli jo aikoja sitten tullut kuppi täyteen ja kaatunut jo nurinkin, että ei sillälailla harmita, pikemminkin päinvastoin. Miehen & lapsen puolesta vaan harmi.. Vaikea käsittää, miten joku voi olla niin tunteeton ja kylmä.
Kaikki tuntuu pyörivän vaan oman navan ympärillä.. Tuolla menolla kyllä kohta ei ole enää ihmisiä ympärillä.. no eipä niitä nytkään montaa ole, kun moniin huonot välit tai kokonaan poikki menneet. Luulisi pikkusen alkavan jo miettivän, että oisko itsessä mahdollisesti jotain vikaa.. mutta ei niin ei. Toisaalta huvittaakin koko ihminen omassa pienuudessaan:)
Olin aviossa 20 v narsistin kanssa ja elämä oli yhtä helvettiä.Valehteli mennentullen,manipuloi,alisti aina omaan tahtoonsa,uhkaili,oli itsekeskeinen,hän aina oikeassa olipa asia mikä hyvänsä ja minä aina väärässä.Empatiakyky puuttui.Kun itkin usein hänen käytöksensä takia,raivostui.Kaikki piti tehdä kuten ex sanoi,en uskaltanut sanoa vastaan.Kun sitten hain eroa ja erottin,ei hyväksynyt sitä,että hänet voidaan jättää,kun hän omasta mielestään täydellinen.Erosta nyt melkein 10 v ja edelleen sotkee elämääni.Näitten erovuosien jälkeen olen koettanut pari kertaa rueta seurustelemaan,mutta niin kovasti uhkaillut,että oli laitettava välit poikki.On sairaan mustis.Luki kaikki viestini ja piti kertoa kuka soitti ja mitä asia koski.Ei laskenut minua edes kavereiden kanssa mihinkään,hänen piti kuunnella aina mitä puhuin,etten vaan puhuisi pahaa hänestä.Jos sain yksin lähteä kaupalle,sielläkin piti kiiruhtaa,etten liikaa käyttänyt aikaa siellä.Loppujen lopuksi masennuin hänen käytöksensä takia minua kohtaan.