Niin sä mulle sanoit viimeisiksi sanoiksi, "kun tulin sua moikkaamaan" sun työpaikallesi. En kerennyt sit kysymään sua ulos saakka, mikä oli mun alkuperäinen suunnitelmani sun suhteesi. Ne asiakkaat, koeaika, sun pomos jne. Ymmärrän vallan hyvin, et se oli sulle kiusallinen tilanne. Mun oli vain pakko saada sut viimeinkin tietoiseksi siitä, et mä välitän susta - edelleenkin. Ja Kyllä mä vielä tulenkin uudestaan ja annan sulle pienen lappusen jossa on mun puhelinnumero. Ja sit poistun heti häiritsemästä! Sä sit harkitset (toivon mukaan), soitatko, lähetätätkö viestiä tai edes käyntikorttia mulle, et mä voisin vaik sit soittaa sulle päin (käy niinkin aivan hyvin). Empähän sit ainakaan häiritse sun työskentelyäsi.
Olen kaiketikin "mielessäni" antanut sulle nyt "tän kuukauden" aikaa miettiä ja harkita mitä oikein haluat ylipäätään elämältäsi, ja mitä musta ajattelet. En halua ahdistaa sua. Jo sekin, et jouduin tulemaan sun työpaikallesi ja tekemään selväksi sen, et mä en ole sua unohtanut, enkä halua unohtaa. Tuotti myös mulle kiusaantunutta oloa, kun tuntui et ahdistan sua. Ei vain ollut oikein muutakaan mahdollisuutta! Olisi niin paljon puhuttavaa ja selitettävääkin tietyiltä osin mun puoleltani.
Ja sä saat olla kylmäkiskoinenkin mua kohtaan, jos niin haluat. Mun ei auta kuin hyväksyä se ja tyytyä sit siihen kohteluun ja kohtaloon. Toivoisin vain sitä, et kuuntelisit edes miksi silloin olin sellainen kuin olin - mistä se oikein johtui. Yli 12 vuotta on kumminkin pitkä aika rakastaa ihmistä aina jollain tapaa. Joskus pulpahdellen mielessä ja muistoissa silloin tällöin, tai kuten silloin alussa taukoamatta, kun sut ensimmäisen kerran olin nähnyt eläessäni. Nyt olet sitten taasen ollut parina viime vuotena mun mielessäni ja hereillä ollessani lakkaamatta ja loppua ei vain näy. Niin ja mun uniinkin olet tullut!
Olen kaiketikin "mielessäni" antanut sulle nyt "tän kuukauden" aikaa miettiä ja harkita mitä oikein haluat ylipäätään elämältäsi, ja mitä musta ajattelet. En halua ahdistaa sua. Jo sekin, et jouduin tulemaan sun työpaikallesi ja tekemään selväksi sen, et mä en ole sua unohtanut, enkä halua unohtaa. Tuotti myös mulle kiusaantunutta oloa, kun tuntui et ahdistan sua. Ei vain ollut oikein muutakaan mahdollisuutta! Olisi niin paljon puhuttavaa ja selitettävääkin tietyiltä osin mun puoleltani.
Ja sä saat olla kylmäkiskoinenkin mua kohtaan, jos niin haluat. Mun ei auta kuin hyväksyä se ja tyytyä sit siihen kohteluun ja kohtaloon. Toivoisin vain sitä, et kuuntelisit edes miksi silloin olin sellainen kuin olin - mistä se oikein johtui. Yli 12 vuotta on kumminkin pitkä aika rakastaa ihmistä aina jollain tapaa. Joskus pulpahdellen mielessä ja muistoissa silloin tällöin, tai kuten silloin alussa taukoamatta, kun sut ensimmäisen kerran olin nähnyt eläessäni. Nyt olet sitten taasen ollut parina viime vuotena mun mielessäni ja hereillä ollessani lakkaamatta ja loppua ei vain näy. Niin ja mun uniinkin olet tullut!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuo viesti on Tuulin kuikaus,ahhhhhhhhhhhhhhhhhhhh>on se niin kiva ämmä.
.. elä sen kanssa..
Soitan sitten kun mua huvittaa, siihen saakka luukut on kiinni. Älkää soitelko meille, me soitamme teille.. Sun kanssasi olisi hyvä olla mutta..
Kylmää tylyä, yksipuolista.. ja minä menin ja rakastuin.
Olisikin niin helppoa, sanoin, että olisi todella hienoa kun osaisi laitta tunteensa syrjään niinkuin sinä laitat.
Eteenpäin, jollain tapaa.
sä olet kerran "jo mennyt" ja rakastunut toiseen, on mun kuoletettava rakkauteni suhun ja unohdettava viimeistään nyt lopullisesti haaveilut siitä yhteisestä tulevaisuudesta. Ei keretty olemaan yhdessä ja kokeilla mitä se olisi voinut tuoda tullessaan meille kahdelle. Sä kyllästyit viimein odottamaan ja mä en ollut varma sun jäljellä olevista tunteistasi tarpeeksi ajoissa. Kuvittelin vain, että aikaa oli kulunut jo liian kauan ja että sä et voisi ajatella enää samoin, kuin mitä silloin joskus kauan sitten sun silmistäsi ja käytöksestäsi olin tulkinnut. Sä olit kumminkin ensirakkaus mun rinnassani... ja lämpesivätpähän mun tunteeni puolitoista vuotta sitten taas uudelleen sua kohtaan, yhtä voimakkaina. Palasit mun muistoissani ja tunteissani niin elävästi mieleen, enkä voinut tukahduttaa niitä itse millään, enkä kenenkään avulla. Kiva että sä autoit mua siinä asiassa lopulta!
Ellen silloin kuukausi sitten olisi tullut sua tapaamaan, selvittäen olisiko se molemminpuolista, niin tuskin ikinä voisin olla susta kokonaan vapaa lopullisesti. Mä tein sen siis myös itseni takia, tunsin että nyt oli pakko. Tein sen myös siksi, koska "tunsin olevani sen velkaa sulle ja mulle", etenkin sulle. Sähän lähestyit mua silloin kauan sitten ja mä vain käänsin selkäni ja lähdin pois (vaikka olinkin suhun rakastunut). Ristiriitaista käytöstä... tiedän. Sunkin aikaisempi, että myöhempi käytökses mun katseeni edessä (tietyt asiat, mitä rakastuneen silmät eivät kestä / saisi ikinä nähdä) vaikutti kyllä omalta osaltaan, mutta sitä nyt on tähän enää ala puimaan. Luulen, että ymmärrät kumminkin mitä tarkoitan.
Nyt sitten taas kun mä olisin ollut viimeinkin valmis unohtamaan menneet ja tarpeeksi myös kypsä ihminen sun rakkauteesi uudelleen (uskonut meihin kahteen ja meidän rakkauteen), sä käännät katseesi lopulta pois musta. En enää nähnyt rakkautta sun silmistäsi... se oli sammunut mua kohtaan, kokonaan. Pelkäsin tuota kaikkea edellämainittua, ennen kuin lähdin tulemaan tunnustelu matkallani sua kohden. Oli kumminkin otettava selvää senkin uhalla - enhän voinut jäädä enää iäksi epätietoisuuteen. Ymmärrän hyvin kyllä miksi teit sen, enkä siis ole sulle kyyninen, katkera tai vihainen mistään menneestä. Haluan kumminkin muistaa sut siinä hyvässä mielessä. Sitten joskus kun olen vanhus, joka katsoo taakse kaikaisuuteen ja muistelee menneitä tapahtumia elämästään. Sinua, vaikkei rakkautta varmaan kohta olekkaan enää sua kohtaan olemassa, tän todellisen "kylmäkäsittelyn" jälkeen (sanot rakastavasi toista - se on myrkkyä rakastuneelle ja se auttaa mua onneksi unohtamaan nopeammin). Nyt kun tiedän jo varmasti, että meistä kahdesta ei koskaan voisi mitään tulla. On siis pakko munkin viimein ymmärtää jättää jäähyväiseni sulle ja jatkaa matkaani tällä omalla elämänpolullani. En voi odottaa sinua tai sun soittoasi, vaikka se niin kauniilta ja jalolta kuulostaisikin. En voisi itse koskaan rakastua kehenkään muuhun ja olla onnellinen, jos jäisin haikailemaan edelleenkin sinua. Olen pahoillani.
Arvaan myös, että sun (teidän häissä) tulee kyllä varmasti olemaan paljon jalokiviä, kultaa ja hopeaa. Heh! No joo, kyllä se oli jokseenkin helposti pääteltävissä "siinä tilanteessa".
Mä haluan kumminkin vilpittömästi ja kaikesta tapahtuneesta huolimatta... toivoa sulle koko sydämestäni hyvää ja onnellista jatkoa sun elämässäsi, vaikken siihen ikinä koskaan voikkaan tulla kuulumaan - siten kuin olisin halunnut. On vain hyväksyttävä ja päästettävä viimein irti... lopullisesti. Meitä ei ollut, ei tullut!
Mä toivoisin myös, että sä voisit antaa anteeksi mielessäsi sille varhaisnuorukaiselle, joka ei... en pysty enempää siitä asiasta, tulen liian surulliseksi. Mut nyt... pää pystyyn, kyl se tästä. Elämä voittaa... aikanaan!
Ja mä en nyt keksinyt sit parempaa kappaletta tähän mielentilaan. Toivottavasti saan kumminkin tämän luvan jäähyväistanssiin sun ajatuksissasi. Ajattelin sillä, kun mehän silloin joskus tanssittiinkin parina oikeasti ja kun kerran oli varmasti molemmilla niitä toteutumattomia unelmia toisistamme. Mitä se kaikki olisikaan voinut olla parhaimmillaan todellisuudessa, sitä ei saada ikinä enää tietää. Kaikkihan oli kumminkin vain toteutumatonta unta ja haavetta. Salli mun nyt kumminkin viedä! :)
http://www.youtube.com/watch?v=a3Jsjp2Eokg