(Oletettavaa on, että ylläpito/Marella saa kohta tiedon, että tämä aloitus pitää poistaa, mutta pyydän häntä miettimään, onko toimenpide tarpeen. Tällä palstalla esimerkiksi nimimerkki Sydänakka saa vapaasti koota pitkiä lainauksia 1977:n kirjoituksista, mutta muiden lainaaminen ilmoitetaan solvaamiseksi.)
Näin pyhäinpäivän kynnyksellä uskallan lainata Kohtusi lämmössä -ketjun aloittajaa (tarkoitukseni ei ole synkistellä, vaikka aihe saattaakin hieman hätkähdyttää):
"Ihminen kammoaa ja välttää luonnostaan kuolemaa ja tappamista. Ne ovat elävälle syvästi vastenmieliisiä asioita. Normaali ihminen suojelee itseään ja läheisiään kuolemalta."
Kirjoituksissaan tällä palstalla abortin tuomitsijat ovat useaan otteeseen kertoneet pelkäävänsä kuolemaa. Ehkäpä siinä syy vastustukseen – argumenttina on usein, että "ainakin saa elää elämänsä", oli se miten ala-arvoinen tahansa. Jumaliin uskomalla saa myös toivon ikuisesta elämästä, ei tarvitse kuolla ollenkaan... vau.
Abortin vastustajat kokevat, että alkio kuolee abortissa – kuolee ennen syntymäänsä. Itse olen sitä mieltä, että jos ei synny, ei kuolekaan. Tästä toki voidaan väitellä loputtomiin. Abortin tekeminen voi olla rakkauden teko siinä missä synnytyskin. Niin elämän alku kuin päätepistekin on tyhjyys, ja aikajana niiden välillä on mikroskooppisen lyhyt.
Pikku Telluksemme on finaalissa ja tulevaisuus tuhoon tuomittu. Toivon, että tämä paljon puhuttu suomalainen yhteiskuntamme yhä kasvavan ikäpyramidin myötä hyväksyy tulevaisuudessa myös eutanasian, jotta täältä pääsisi halutessaan lähtemään.
Yllä siteeraamani henkilö kirjoittaa myös: "normaali ihminen kavahtaa omaisensa kuolemaa".
Minä en varmaankaan ole normaali, sillä en kavahtanut omaiseni kuolemaa. Miten voisin pelätä silloin, kun oma rakkaani tekee lähtöä? En saata ymmärtää, mitä olisi pitänyt kammota ja välttää? Olin läsnä ja pitelin häntä sylissäni, kunnes hän kuoli. Se oli suurin velvollisuuteni ja rakkauden teko. Nyt olen sujut minut synnyttäneen kanssa. Hän hoiti minut, minä hoidin hänet. Nyt olen vapaa eikä yksikään velvollisuus pidättele minua.
Pian minulle vastataan, että tapa itsesi, kalma-akka – siinä tämän palstan meininki. En kuitenkaan ole suisidaalinen, ainoastaan realisti. En arvosta elämää kovin korkealle, ja penään perusteluja, miksi pitäisi? Toki on mukava katsella koiranpentuja ja pieniä lapsia, syödä maittavaa ruokaa, kuunnella hyvää musiikkia ja nauttia taiteesta, mutta haloo!
Eli keskusteltaisiinko kuolemasta, todellisesta faktasta? Ei tarvinne laittaa yhtään linkkiä sen sataprosenttisesta varmuudesta. Miksi se nykysin siivotaan pois näkyvistä, miksi se on tabu? Miksi omaisensa ja omasta kuolemastaan puhuva ihminen on vastustajille kuoleman palvoja?
Onko kuolema vastustuksen sylttytehdas?
Näin pyhäinpäivän kynnyksellä uskallan lainata Kohtusi lämmössä -ketjun aloittajaa (tarkoitukseni ei ole synkistellä, vaikka aihe saattaakin hieman hätkähdyttää):
"Ihminen kammoaa ja välttää luonnostaan kuolemaa ja tappamista. Ne ovat elävälle syvästi vastenmieliisiä asioita. Normaali ihminen suojelee itseään ja läheisiään kuolemalta."
Kirjoituksissaan tällä palstalla abortin tuomitsijat ovat useaan otteeseen kertoneet pelkäävänsä kuolemaa. Ehkäpä siinä syy vastustukseen – argumenttina on usein, että "ainakin saa elää elämänsä", oli se miten ala-arvoinen tahansa. Jumaliin uskomalla saa myös toivon ikuisesta elämästä, ei tarvitse kuolla ollenkaan... vau.
Abortin vastustajat kokevat, että alkio kuolee abortissa – kuolee ennen syntymäänsä. Itse olen sitä mieltä, että jos ei synny, ei kuolekaan. Tästä toki voidaan väitellä loputtomiin. Abortin tekeminen voi olla rakkauden teko siinä missä synnytyskin. Niin elämän alku kuin päätepistekin on tyhjyys, ja aikajana niiden välillä on mikroskooppisen lyhyt.
Pikku Telluksemme on finaalissa ja tulevaisuus tuhoon tuomittu. Toivon, että tämä paljon puhuttu suomalainen yhteiskuntamme yhä kasvavan ikäpyramidin myötä hyväksyy tulevaisuudessa myös eutanasian, jotta täältä pääsisi halutessaan lähtemään.
Yllä siteeraamani henkilö kirjoittaa myös: "normaali ihminen kavahtaa omaisensa kuolemaa".
Minä en varmaankaan ole normaali, sillä en kavahtanut omaiseni kuolemaa. Miten voisin pelätä silloin, kun oma rakkaani tekee lähtöä? En saata ymmärtää, mitä olisi pitänyt kammota ja välttää? Olin läsnä ja pitelin häntä sylissäni, kunnes hän kuoli. Se oli suurin velvollisuuteni ja rakkauden teko. Nyt olen sujut minut synnyttäneen kanssa. Hän hoiti minut, minä hoidin hänet. Nyt olen vapaa eikä yksikään velvollisuus pidättele minua.
Pian minulle vastataan, että tapa itsesi, kalma-akka – siinä tämän palstan meininki. En kuitenkaan ole suisidaalinen, ainoastaan realisti. En arvosta elämää kovin korkealle, ja penään perusteluja, miksi pitäisi? Toki on mukava katsella koiranpentuja ja pieniä lapsia, syödä maittavaa ruokaa, kuunnella hyvää musiikkia ja nauttia taiteesta, mutta haloo!
Eli keskusteltaisiinko kuolemasta, todellisesta faktasta? Ei tarvinne laittaa yhtään linkkiä sen sataprosenttisesta varmuudesta. Miksi se nykysin siivotaan pois näkyvistä, miksi se on tabu? Miksi omaisensa ja omasta kuolemastaan puhuva ihminen on vastustajille kuoleman palvoja?
Onko kuolema vastustuksen sylttytehdas?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olemme kuitenkin vain osa luonnon kiertokulkua ja kuolema korjaa jokaikisen.. Sinänsä ymmärrän kuolemanpelon tunteen, mutta kyllähän se tällä palstalla on hukkunut jonnekin ihan tilpehöörin sekaan.
Yksi tuttu puuskahti kerran turhautuneena ihmisten pelleilyyn, että " tulispa sota tai jotain muuta helvetin isoa ". Ehkä typerä toive, mutta tavallaan näin siinä vähän totuuttakin, täällä voidaan kai liian hyvin ja suomalaisen elämän musta puoli on varmaankin paratiisia verrattuna jonkin muun alueen elämänmenoon..
Kuolemasta on vaikea puhua, varsinkin kun jo koko kuolema-termi pelottaa useita niin paljon,ettei sitä voida käyttää, vaan käytetään eufemistisia ilmaisuja. Mennään pois, nukahdetaan ikiuneen, lennetään taivaaseen, menehdytään... Rakkalla tai pelottavalla lapsella on monta nimeä.
Kuolema tuntuu pelottavalta ja se kuvataan sellaisena televisiossa ja filmeissä. Kuolonkorahtelua ja draamaa. Todellenen kuolema on vähäeleinen, ihminen liukuu hiljalleen pois tästä tietoisuudesta, hengitys harvenee kunnes loppuu kokonaan. Kuollut ihminen on kaunis, vailla ryppyjä ja ilmeitä. Hänestä huokuu rauha. Kuoleen henkilön nähdessään pelko siitä, että joku haudataan elävältä haihtuu. Ihmisestä on enää jäljellä pelkkä kuori.
Ehkä kuolemaa pelätään enemmän silloin, kun ei ole uskallettu elää täysillä, hetkistä nauttien.
Minä olen varmaan outo, mutta kuolema ei pelota minua yhtään jos itse saan päättää milloin lähteä.
Aina joskus liikenteessä iskee pelko läheltä-piti tilanteissa että olisi ollut todella kamalaa jos olisi oikeasti törmännyt toiseen, ja kuollut sinne paikalle. Toisaalta, mitä pelättävää siinäkään olisi? Kuolema kun korjaa ei jää jäljelle mitään, ainoat jotka kärsivät siitä on läheiset.
Olen miettinyt puukottamisia, pahoinpitelyä jne, ja päässyt siinäkin lopputulokseen että on oikeasti pelkää jos niin tapahtuisi minulle, koska siinä kärsisi kivuista hetken ja sitten olisi vapaa...
Elämässäni olen menettänyt monta tärkeää ihmistä ja eläintä, yhden rakkaan ihmisen vierellä istuin loppuun asti ettei hän lähtisi yksin, pari rakasta lemmikkiä kuollut sylissäni. Olihan nämä rankkoja kokemuksia, ja suretti, mutta tiesi että kuolema toi helpotuksen, enää ei olisi kipuja.
Aborttissa en surenu. Tai no, vitutti enemmänkin että oli joutunut siihen tilanteeseen. Ei se ollut mieluisa kokemus, enkä valittaisi jos siihen ei ikinä olisi joutunut, mutta en tuntenut että siinä kuolee jotain minulle tärkeää. Onhan se jo sanomatta selvää että jos olisin kokenut että alkio olisi minulle jo rakas ja tuleva lapseni en olisi voinutkaan mennä aborttiin =)
Minusta laulun rivi "elämä on kuolemista" on niin totta, ihminen syntyy kuollakseen. Kaikki elolliset olennot syntyvät kuollakseen, ja toivon mukaan lisääntyvä ennen kuolemaa että laji säilyy.
Elämä ei ole etuoikeus, se on velvollisuus.