Terse!
Nyt päätin kokeilla kirjoittaa tänne, josko jollakulla olisi samanlaisia kokemuksia.
Elämäni suuri mysteeri on seuraavanlainen:
Olen aina ollut hyvin innostuva ja tunteellinen ihminen. Kun muutin pois kotoa 19-vuotiaana, elämä tuntui aivan kihelmöivän jännittävältä. Sen jälkeen menin armeijaan, viihdyin intissä yllättävän hyvin ja kotiuduin 9 kk jälkeen. Hain armeijan jälkeen opiskelemaan psykologiaa, joka oli suuri haaveni, ja pääsin sisälle yliopistoon. Olin tietty ekstaattinen. Aivan ennen Jyväskylään muuttoa tapasin vielä ihanan tytön, ja tunsin olevani rakastunut.
MUTTA
Muutin Jyväskylään. Olin täynnä itseluottamusta, ja halusin näyttää kaikille, kuinka kova jätkä oikein olen. Olin ensimmäisen opiskeluviikon kännissä, toisen myöskin. Huomasin nopeasti, että arkirutiineja ei muodosto ollenkaan entiseen tapaan ja olen jatkuvasti pihalla. Ahdistun, ja olen hämilläni. Tahti ei silti hiljene. Jossain vaiheessa huomaan, että mikään, mistä olen ennen saanut kiksejä, ei tuota minulle nautintoa. En ole kiinnostunut naisista, vaikka niitä on tarjolla, bileistä, en musiikista, joka on ollut suuri rakkauteni läpi vuosien.
Vuoden vaihteessa elämä balanssoituu, koska minun on pakko ottaa hommat haltuun. Jäljelle jää kuitenkin ontto tunne, jonka kanssa taistelen yhä. En jaksa oikeasti innostua mistään. Minua ei enää kiinnosta aikuistuminen, joka on aikaisemmin vetänyt minua pois kodin helmoista magneetin lailla. Koen elämän vain läpijuoksuksi
Moni sanoo tähän, että kyseessä on masennus. Voi olla, mutta kävin lääkärissä, joka ei uskonut masennukseen. Selvisin kuitenkin arjestani niukin naukin. Mutta mikä minua oikein vaivaa? Miksi tuntuu siltä, että millään ei ole mitään väliä.
Huomaan tämän ilmiön itsestäni erityisesti seurassa. Koska en oikein tunne mitään, on käytökseni todella teennäistä, ja se alkaa jo karkoittaa ihmisiä seurastani. Olen siis jollain tavalla hukannut kaiken kunnianhimoni ja haluni olla sosiaalisesti taitava. Olen vain puuta.
Onko kellään edes vähän vastaavanlaisia kokemuksia? Voiko tästä turtuneisuuden tilasta opetella pois? Miten saisin vielä tuntea sitä intohimoa, jota ennen koin niin syvästi?
Auttakaa! Kaikki kommentit ovat tervetulleita!
Nyt päätin kokeilla kirjoittaa tänne, josko jollakulla olisi samanlaisia kokemuksia.
Elämäni suuri mysteeri on seuraavanlainen:
Olen aina ollut hyvin innostuva ja tunteellinen ihminen. Kun muutin pois kotoa 19-vuotiaana, elämä tuntui aivan kihelmöivän jännittävältä. Sen jälkeen menin armeijaan, viihdyin intissä yllättävän hyvin ja kotiuduin 9 kk jälkeen. Hain armeijan jälkeen opiskelemaan psykologiaa, joka oli suuri haaveni, ja pääsin sisälle yliopistoon. Olin tietty ekstaattinen. Aivan ennen Jyväskylään muuttoa tapasin vielä ihanan tytön, ja tunsin olevani rakastunut.
MUTTA
Muutin Jyväskylään. Olin täynnä itseluottamusta, ja halusin näyttää kaikille, kuinka kova jätkä oikein olen. Olin ensimmäisen opiskeluviikon kännissä, toisen myöskin. Huomasin nopeasti, että arkirutiineja ei muodosto ollenkaan entiseen tapaan ja olen jatkuvasti pihalla. Ahdistun, ja olen hämilläni. Tahti ei silti hiljene. Jossain vaiheessa huomaan, että mikään, mistä olen ennen saanut kiksejä, ei tuota minulle nautintoa. En ole kiinnostunut naisista, vaikka niitä on tarjolla, bileistä, en musiikista, joka on ollut suuri rakkauteni läpi vuosien.
Vuoden vaihteessa elämä balanssoituu, koska minun on pakko ottaa hommat haltuun. Jäljelle jää kuitenkin ontto tunne, jonka kanssa taistelen yhä. En jaksa oikeasti innostua mistään. Minua ei enää kiinnosta aikuistuminen, joka on aikaisemmin vetänyt minua pois kodin helmoista magneetin lailla. Koen elämän vain läpijuoksuksi
Moni sanoo tähän, että kyseessä on masennus. Voi olla, mutta kävin lääkärissä, joka ei uskonut masennukseen. Selvisin kuitenkin arjestani niukin naukin. Mutta mikä minua oikein vaivaa? Miksi tuntuu siltä, että millään ei ole mitään väliä.
Huomaan tämän ilmiön itsestäni erityisesti seurassa. Koska en oikein tunne mitään, on käytökseni todella teennäistä, ja se alkaa jo karkoittaa ihmisiä seurastani. Olen siis jollain tavalla hukannut kaiken kunnianhimoni ja haluni olla sosiaalisesti taitava. Olen vain puuta.
Onko kellään edes vähän vastaavanlaisia kokemuksia? Voiko tästä turtuneisuuden tilasta opetella pois? Miten saisin vielä tuntea sitä intohimoa, jota ennen koin niin syvästi?
Auttakaa! Kaikki kommentit ovat tervetulleita!
Vastaukset 4
Vanhimmat
yks juttu et miksi juot ja bailaat?Alkoholi vie aivosi ja sinusta tulee pelkkä puu,kuten kirjoititkin. Joten siis.LOPETA JUOMINEN JA ALOITA TERVEYTESI HOITAMINEN.MASENNUKSEN KYLLÄ HUOMAA.JA MASENNUKSEN LUULISI SINUN ITSESIKIN HUOMAAVAN.EIKS SUO SIT ITKETÄ KOSKAAN?MASISIHMINEN KOLLOTTAA TOISINAAN IHAN HURJASTI.
ALKO AIHEUTTAA MASISTA.KAAMOS AIHEUTTAA MASISTA JA MONI MUU TEKIJÄ AIHEUTTAA MASISTA.
JOS ET PÄÄSE TOLPILLESI NIIN MENE PSYKIATRILLE HAKEMAAN APUA JA KERRO ET OOT JUONU JA BAILANNU MIELETTÖMÄSTI JA OPISKELET PSYKAA.
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00377
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaamosmasennus
http://www.youtube.com/watch?v=a9YLxUTOsB4
http://www.youtube.com/watch?v=S3tTqKvZVZw&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=xh3oRNd2TN4&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=PJI4kax4P40
Mullakin hirvee elämänhlau.
Tarpeeksi runkkailtuani alkoi siinä melkein 20 veenä lievä erektiöhäiriö..
Sen jälkeen kaikki tuntuu ahistavalt:(
No, toivon että löydän sen fetissini jostain
naisen tai koiran tai jonkun
joka mua kiihottais niin että mulla seisois taas kovaa ja kunnolla
oon niin vitun kyllästynyt kaikkeen..
Nykyään ei mikään kiinnosta. Suljeudun täysin omaan yksinäiseen maailmaani, jossa kärsin myös. Kaipaan ihmisiä, mutta kuitenkin torjun heidät. Minua ei enää kiinnosta baarit eikä miehet/seurustelu. Ehkä ympäristö vaikuttaa negatiivisella tavalla, koska jatkuvasti kuulee vaan sitä, kuinka huonosti kaikilla menee, kuinka kaikki pettää ja kohtelee toisiaan huonosti. Ihmiset kärvistelee yhdessä aikansa, kunnes eroaa. Myös ystävyyssuhteet ovat selkäänpuukottamista ja kilpailua sekä lähinnä kännisekoilua viikonloppuisin. Ihan oikeasti en kohta enää kestä maailmanmenoa. Sen ei saisi antaa vaikuttaa omaan toivoon, mutta kun itsellänikin on näitä huonoja kokemuksia, vaikka olen yrittänyt kohdella muita hyvin. Ei auta. Alan menettämään toivon ja usko on jo mennyt. Läheisten ongelmat painavat myös ihan sairaasti mutta esitän vahvaa ja reipasta. Voi olla että lanka napsahtaa ihan kohta ja teen itselleni jotain.