Älkää nyt kirjoittako tänne, että et ansaitse lasta tai muuta kun en sitä kysy teiltä.
Tätä kysyn nyt muilta raskaana olevilta: onko normaalia, että välistä tulee voimakas tunne ettei haluaisikaan koko lasta ja parempi kuin ei olisikaan raskaana?
Mietin mitä menetän ja olen jo menettänyt. Mahan kasvaminen pelottaa ja sitä odotan kauhulla. Enkä tiedä onko minusta oikeasti sittenkään tähän. Välillä mietin, että senkun tulkoon vaikka se sikaflunssa, ihan sama!!! :( kauheeta! tiedän.
Olen onnellisesti naimisissa miehen kanssa jota rakastan yli kaiken ja se minua. Muutenkin elämä hyvin ja lapselle tilaa. Mikä minua vaivaa? kertokaa. Nyt menossa 12 raskausviikko. Mieheni tietää asiasta ja tukee minua eli en joudu salailemaan asiaa.
Tätä kysyn nyt muilta raskaana olevilta: onko normaalia, että välistä tulee voimakas tunne ettei haluaisikaan koko lasta ja parempi kuin ei olisikaan raskaana?
Mietin mitä menetän ja olen jo menettänyt. Mahan kasvaminen pelottaa ja sitä odotan kauhulla. Enkä tiedä onko minusta oikeasti sittenkään tähän. Välillä mietin, että senkun tulkoon vaikka se sikaflunssa, ihan sama!!! :( kauheeta! tiedän.
Olen onnellisesti naimisissa miehen kanssa jota rakastan yli kaiken ja se minua. Muutenkin elämä hyvin ja lapselle tilaa. Mikä minua vaivaa? kertokaa. Nyt menossa 12 raskausviikko. Mieheni tietää asiasta ja tukee minua eli en joudu salailemaan asiaa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
itselläni ainakin oli esikoisen kohdalla joskus moisia tuntemuksia ja ajatuksia. Tulevat muutokset kehossa ja elämässä toki pelotti, mutta samalla olin aivan innoissani tulevasta lapsesta.
Minusta ainakin normaalia, koska onhan se iso asia. En alkaisi tuomitsemaan eri asia jos antaisit ymmärtää ettet oikeasti halua lasta ja ajatuksesi olis jatkuvia/itsetuhoisuuteen viittaaviia.
Kuten sanoin minusta aivan normaalia ja asiaan kuuluvaa ajattelua/tuntemusta.
Hei
Itse odottelen esikoistani ja suurimmaksi osaksi olen vain innoissani uudesta tulokkaasta - ihana katsoa kun vatsa kasvaa ja vaavi siellä möyryää.. myös tarvikkeiden ja vaatteiden hankinta on ihanaa puuhaa enkä jaksaisi odottaa vauvelin syntymistä (nyt siis menossa rv 28).
Mutta sitten välillä iskee hetkittäinen paniikki: ei minusta ole tähän! mitä minä oikein ajattelin? Alkuun vatsan pyöristyminen oli vain ihana asia, mutta nyt mietin usein palaudunko enää koskaan takaisin? tuleeko arpia? jos tulee niin kuinka kestän ne? Olen siis aina kamppaillut pääni sisällä ulkonäköasioista ja pelkään kamalasti lihomista... Myös ajatus "onko elämä lapsen tulon jälkeen ohi?" pyörii mielessä, olemme mieheni kanssa 21 vuotiaita ja opiskelijoita. Emme koskaan ole yhdessä käyneet lomamatkalla tms. ja välillä mietin, että pääsemmekö koskaan enää viettämään ihanaa romanttista kahdenkeskistä aikaa..
Mutta sitten tunnen taas pienen hennon potkun vatsassani (tai no ei nykyään enää niin "hento" potku:D) ja muistan kaiken sen, miksi me jätimme ehkäisyn pois melkein vuosi sitten. Kyllä elämä jatkuu vaikka vauva syntyykin - vaikka toki erilaisena. Ja kyllä se keho palautuu sellaiseksi kun palautuu - pitää vain saada oma pää hyväksymään itsensä sellaisena kun se on. Jos minä olen sinut oman kehoni kanssa, niin silloin muutkin ovat.
Luulen että melkein kaikkien - etenkin ensiodottajien - päässä liikkuu välillä kovinkin ristiriitaisia ajatuksia ja pelkoja ja se on täysin luonnollista. Se on sitä vanhemmuuteen valmistautumista. Ja on ihan hyväkin, että raskaus kestää sen 9kk, niin meillä on aikaa käydä päässämme ja muiden odottajien kanssa noita kysymyksiä ja tuntemuksia :) Olen aivan varma, että kun se hetki koittaa, kun saa pienen käärön syliinsä ja näkee ihmeen jonka me kaksi olemme saaneet aikaan, unohtuu kaikki epäluulo ja pelko (ainakin hetkeksi.. luultavasti niitä tulee sitten lisää kun pääsee synnäriltä kotiin ja alkaa arki :))
Ymmärrän sinua täysin, koska itselläni oli AIVAN SAMANLAISIA tuntemuksia ja ajatuksia useamman viikon ajan positiivisen testin tehtyäni. Raskaus ei ollut yllätys, vaan ihan suunniteltu ja tämä lapsi on minulle jo kolmas. Alkuviikot meni itkeskellessä ja joka toinen minuutti toivoen keskenmenoa(!), josta tietysti koin jonkin verran syyllisyyttä (pitäisihän sitä olla onnellinen, kun tulee raskaaksi samantien, kun sitä toivoo?!)
Ajattelin ja pelkäsin ja itkin, että ei s**tana, sama h*lvetin rumba alkaa taas alusta (lapseni ovat jo 8- ja 6-vuotiaita) ja suoraansanoen v*tutti, kun joka paikassa lässytettiin siitä että kuinka päällimmäisenä on kuitenkin mukamas se onnen tunne tulevasta vauvasta, vaikka mietityttää ja pelottaakin jne. jne. Ajattelin, että olen varmaan ainoa, joka tuntee niin ja mietin, että jos en tulekaan ikinä rakastamaan vauvaa, jos sairastunkin kunnolla masennukseen odotusaikana jne. jne. Se, että mieheni halusi koskea vatsaani, sai minut voimaan todella pahoin henkisesti (alussa en antanut hänen koskeakaan) ja hetkittäin vihasin koko pientä ihmisenalkua sisälläni ja sen aiheuttamia muutoksia kehossani. Pääsin/olen päässyt hyvin helpolla tässä(kin) raskaudessa, säästynyt pahoinvoinneilta lähes kokonaan jne., mutta p*skat se mieltäni ylentänyt. Tänään viikkoja on 20 2 ja mieleni on tasaantunut: odotan vauvaa (välillä pelonsekaisinkin tuntein)...en kovin nauti raskaudesta, vaikka hyvin voinkin edelleen (se, etten ole "normaalitilassa" ärsyttää)... En ole mitenkään onneni kukkuloilla ja ostelemassa koko ajan jotakin juttuja jne. jne. Kai meitä on erilaisia ja jokainen raskaus tosiaan erilainen, johon vaikuttaa niin monet asiat elämäntilanteesta omaan ikään jne. Tässä raskaudessa en ole pystynyt edes vähentämään tupakointia ja jollain tapaa vieläkään en tajua, että olen raskaana, vaikka liikkeitä on jo tuntunut ja vatsa kasvanut paljon! Kaikesta huolimatta tässä vaiheessa tiedän, että tulen rakastamaan vauvaani (jollain tapaa rakastan jo nyt), enkä ota stressiä siitä, vaikkeivat rakkauden tunteet tulisikaan pintaan sillä sekunnilla kun saan vauvan syliini ensimmäistä kertaa. Meitä on tosiaan niin paljon erilaisia ja liian vähän puhutaan tunteista, joita esim. me kaksi olemme kokeneet alkuraskaudessa. Joka puolella hössötetään ja puhutaan siitä, että kuinka ihanaa ja sitä ja tätä ja tota kuitenkin hetkittäisistä epävarmuuden tunteista huolimatta... Kun onnen tunteista ei ole tietoakaan, kokee usein syyllisyyttä ja tuntuu, että on ainoa, joka kokee näin... Totuus on kuitenkin toinen ja kovin moni ei uskalla suoraan näistä tunteista aina puhua.
Kaikkea hyvää sinulle ja teille, jaksan oman kokemukseni myötä uskoa siihen, että sinäkin tulet vielä hymyilemään ajatellessasi sitä pikkuista, joka sisälläsi kasvaa! Rakkaus vaatii joskus paljon aikaa
Kyllä helpotti kun luki etten ole ainoa joka ajattelee näin ja tuntee aina välillä. Välillä tunteet ovat niin voimakkaat, että itseäkin pelottaa tämä. Pelkään myös sitä että entä jos en rakasta lasta ollenkaan...mitä sitten teen. Mieheni lohduttaa, että se on mahdotonta kun tuntee minut niin hyvin. Olen todella tunteellinen ihminen ja toimin sen mukaan oikeastaan aina.
Huoh! ...pitää kohdata vain tunteensa rohkeasti ja ehkä ne väistyy tässä ajanmittaan. Lämmin kiitos vielä kerran teille vastanneet ja luen mielellään lisääkin kirjoituksia ja vastaan mahdollisiin kysymyksiin.
Itsellä ihan samat tunteet nyt rv 18... En ole vieläkään suunnitellut / ostanut mitään vauvaan liittyvää. Odotan itsekin jo sitä koska se onnen tunne tulee, ehkä sitten kun konkreettisesti tunnen potkuja tms. Olen paljon pohtinut elämmäni, en tiedä vauvoista mitään ja ajoittain ahdistaa. Olen myös pelännyt etten rakastaisi vauvaa... mutta uskon että vielä tämä iloksi muuttuu. Mitään vauva kuumetta en ole potenut ikinä enkä nyt raskaana ollessanikaan ole vauvoista mitenkään kiinnostunut. En esim tuijottele vauvoja vaunuissa tms. olen erittäin peloissani ja välillä pelkään jääväni lapsen kanssa yksi eli yksihuoltajaksi vaikka ei ole mitään ongelmia parisuhteessani mutta silti pelkään. Ajattelin alkaa ostelemaan joskus ensivuonna jotain. Edes ultrassa jne en uskalla olla onnellinen tai näyttää mitään tunteita kun näen lapseni kuvan monitorissa. En ole masentuvaa sorttia mutta pelkään myös synnytyksen jälkeistä masennusta. En halua puhua raskaudesta muiden kanssa, kun olen vaan kun en olisikaan. Ehkä minua ja sinuakin pelottaa siksi koska ei tiedä oikeasti mitä tuleman pitää, mutta synnytyksen jälkeen sitten on maailman onnellisin olo. Näin ainakin toivon.
Ja joku nyt sanoo ajatteluni olevan sairasta... Ei se ole, kaikki vaan ei ole onnesta soikeena. Elämän muutokset pelottavat jokaista uskon näin.. Itse myös alussa toivoin että kaiken vosi perua.
niin saa lapsesi hyvän kodin,mitä ei teidän tai sinun luotasi tule saamaan. Sairasta ajatella non!!!!!!!!!!! Pääset ajatuksistasi tekemällä oikean ratkaisun.
Jos täällä joku on sairas, niin sinä. Hakeudu hoitoon.
Kyllä on puheet aivan kauheat kun pitäisi omasta lapsesta luopua jos raskauden aikana on eri tuntemuksia. Hyi häpeä mitä kirjoitit! taidat olla niitä lapsettomia, joka ei saa lasta hoidoista huolimatta.
täälä siis kanssa yksi joka ei tiedä mitä ajatella ja kaikki varmana pitää hulluna, kun tälläsiä ajatuksia edes on, aluks oli kauhea vauvakuume jo jonkin aikaa ja nytten kun tärppi kävi ja raskaus ihan aluillaan, niin on tullut kauheita ajatuksia, että mitä jos en olekkaan valmis tähän, jos en tykkääkkään lapsesta, mitä jos tulee vakava masennus (masennus ollut muutama vuosi sitten), pelottaa se mahan kasvu, typerää tämä mutta lihominen hirvittää, synnytys on alkanut nyt jo pelottaan ja tämä vielä kun toi sikalunssa riehuu, että ottaako rokotetta vai eikö.. tää on ihan kamalaa, pää alkaa hajoileen :S ja meneekö tää ees ajan kanssa ohi vai ei.. no onneks on muitakin joilla samaa ajattelua..ettei ihan yksin oo tän asian kanssa.
On nämä ajatukset outoja ja niitä kun ei voi estää. Itse olen tullut siihen tulokseen, että annan kaikkien tunteiden tulla ja en pakene niitä. Hyväksyn, että tuntuu tältä ja katson mitä se tuo tullessaan. Muuten varmasti sekoaisin. Rakkauden häivähdyksiäkin toki on sikiötä kohtaan aina välillä mutta huoli, murhe, pelko ja pakokauhu ainakin tällä hetkellä enemmän pinnassa. Kait tämä on normaalia. Meillä kanssa erittäin haluttu raskaus tämä ja siksi niin paljon hämmentää. Nyt koetan ajatella, että päivä kerrallaan. Jos haluat kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia niin ilmoittele tänne.
Olitteko te normaalipainoisia ennen raskautta? Minä olen ja jouduin pieneen paniikkiin ihan alkuraskaudesta, kun maha turposi valtavasti ja alkoi näyttää epämääräisen taikinaiselta, vaikka alkio oli vain muutaman sentin mittainen. Se turvotus onneksi kuitenkin katosi johonkin viikkoon 10 mennessä ja nyt maha on oikein kauniin näköinen:) Yhtään ylimääräistä painoa ei ole tullut ja maha on sen mallinen, että heti näkee "lihomisen" johtuvan raskaudesta. Toivon pääseväni normaaleihin mittoihin muutamassa viikossa raskauden jälkeen. Joillainhan kaikki ylimääräinen jää jo synnärille.
Minulla oli alussa sellainen epäilys, että haluanko vain olla raskaana, enkä vauvaa ollenkaan, mutta sitten kun olin muutaman kerran nähnyt vauvan ultraääneessä ja lopulta alkanut tuntea potkutkin, tuli malttamaton olo, että haluaisin vauvan heti syliini. Antakaa aikaa itsellenne ja ottakaa rauhassa vastaan kaikki tunteet mitä tulee. Eiköhän se äidinrakkaus herää viimeistään kun on saanut vauvan syliin:)
mollata aloittajaa. Toinen ihan paniikissa ku ei lasta haluakkaan ja antaisi sen tällä hetkellä vaikka surman suuhun ja sinä, sinä saatanan ryökäle kehtaa patistaa häntä hoitoon. Hah, hah, hah,haa hoitoon joutaisit itse
vaan nimimerkille "samoin tein", joka löytyy tuosta suoraan kirjoitukseni yläpuolelta!
luin esikoista odottaessani jostain neuvolan lapuista että suurin osa raskaana olevista jossain vaiheessa raskautta "toivoo" että homman voisi perua. Se on täysin luonnollista kun on niin suuri muutos kyseessä. mutta ei siitä tarvitse huolestua, varsinkin kun vielä on kaiken maailman hormoonimuutokset niin mieli heittelee vielä sinullakin varmaan lukemattomia kertoja puolelle ja toiselle.
ole tuntenut noin, vaikka kohta alkaa kolmas kolmannes ja olen jo lihonutkin :).. mutta se on ihan normaalia ajatella noin. Kunhan lapsi syntyy kaikki on selkeämpää. Pyydä apua neuvolassa jos tunteet vahvistuvat liikaa.
on normaalia ajatella näin ja tulee eri tuntemuksia. Koetan olla liikaa huolehtimatta. Pitää katsoa päivä kerrallaan.
Mulle tulee kans vähän samanlaisia tuntemuksia. Lähinnä ekan raskauden aikana hirvitti jotenkin se peruuttamattomuus ja vastuu tulevasta lapsesta. Kaikenlaiset ajatukset kuuluu raskauteen, eivätkä ne vahingoita vauvaa. Nyt kun odotan kolmatta lasta paniikki iskee välillä ja välillä taas olen tosi onnellinen. Lapset on kuitenkin olleet parasta elämässä, vaikka välillä on olut rankkaakin.
Mulle on tullut joka raskaudessa kauhean iso vatsa ja loppuraskaudesta olo on kuin norsulla. Ei siinä tunne itseään kovin viehättäväksi. Onneksi palautuminen on aika nopeaa synnytyksen jälkeen. On ihana kuulla, että voit jutella avoimesti miehesi kansssa tuntemuksista ja ajatuksista. Mä olen ollut aina vähän yksin ajatusteni kanssa. Tsemppiä teille!
Olemme juuri päättäneet mieheni kanssa jättää ehkäisyn pois ja välillä tulee lieviä epäilyksen tunteita, entä jos en pystykkään tähän jne. Eniten minua pelottaa raskauden jälkeinen masennus, miten yleistä se on? Olen terve enkä masennuksen taipuva joten riski ei kai ole suuri?
Onnea kaikille odotukseen!