Olen 19 vuotias nuori nainen, jolle todettiin 16 vuotiaana vakava masennus.sain lääkkeeksi citalopramin.
En aluksi kärsinyt paniikkihäiriöistä ollenkaan, kunnes meni noin puoli vuotta, niin aloin saada niitä: Paha olo, Sydän löi todella kovaa, Ahdistuin ja en saanut katsettani kohdistettua yhteen paikkaan, oli pakko päästä liikkeelle.
Sain aluksi lääkkeeksi Diabamin.
Kun olin syönyt jonkin aikaa diabamia vähän ennen kohtauksen tulemista, niin se alkoi oikeasti auttaa, Paniikki meni ohitse, ja pystyin taas elämään normaalia elämää.
Kunnes parin vuoden päästä, kohtaukset alkoivat taas, En enää saanu lääkkeeksi Diabamia sen takia kun jotkut ihmiset myyvät diabameja huumeeksi! Nyt olen kaksi vuotta ollut ilman lääkettä, paniikissa, ja jaksaminen alkaa horjua.
Nykyiset oireeet ovat: Todella paha olo, tunne että täytyy päästä kotiin, tai sitten suihkuun, rintaan koskee, mahassa kiertää, silmät harhailee,ja sydän lyö.
Joiden johdosta, en enää pysty syömään muualla kuin kotona, ja en pysty istumaan autossa puolta tuntia pidempään.Olen päättänyt hakea apua, Mutta mitä oikeasti lääkärit voivat tehdä?
En halua elää enää näin, ja tuntuu kuin kukaan ei oikeasti enää auttaisi. Lääkäritkin tuntuvat tekevän asioita ihan pakosta!
Kertokaa kokemuksia, miten saitte apua, ja minkälaista, ja onko auttanut. Haluan elää normaalia elämää!!!
En aluksi kärsinyt paniikkihäiriöistä ollenkaan, kunnes meni noin puoli vuotta, niin aloin saada niitä: Paha olo, Sydän löi todella kovaa, Ahdistuin ja en saanut katsettani kohdistettua yhteen paikkaan, oli pakko päästä liikkeelle.
Sain aluksi lääkkeeksi Diabamin.
Kun olin syönyt jonkin aikaa diabamia vähän ennen kohtauksen tulemista, niin se alkoi oikeasti auttaa, Paniikki meni ohitse, ja pystyin taas elämään normaalia elämää.
Kunnes parin vuoden päästä, kohtaukset alkoivat taas, En enää saanu lääkkeeksi Diabamia sen takia kun jotkut ihmiset myyvät diabameja huumeeksi! Nyt olen kaksi vuotta ollut ilman lääkettä, paniikissa, ja jaksaminen alkaa horjua.
Nykyiset oireeet ovat: Todella paha olo, tunne että täytyy päästä kotiin, tai sitten suihkuun, rintaan koskee, mahassa kiertää, silmät harhailee,ja sydän lyö.
Joiden johdosta, en enää pysty syömään muualla kuin kotona, ja en pysty istumaan autossa puolta tuntia pidempään.Olen päättänyt hakea apua, Mutta mitä oikeasti lääkärit voivat tehdä?
En halua elää enää näin, ja tuntuu kuin kukaan ei oikeasti enää auttaisi. Lääkäritkin tuntuvat tekevän asioita ihan pakosta!
Kertokaa kokemuksia, miten saitte apua, ja minkälaista, ja onko auttanut. Haluan elää normaalia elämää!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lopetin täydellisesti kofeiininkäytön, se riitti lopettamaan yli 20 vuoden ajan vaivanneet oireet, joiden vuoksi jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle jo -86 aivan turhaan.
http://qmies.blogit.fi/
Minulla on aika täsmälleen samoja oireita alkanut tulla ihan vasta. Luulen että stressaava työ ja oma hällä väliä -asenteeni kunnon lepoa kohtaan aiheutti tämän, mutta onneksi minulla on ihana mies ja nyt myös lääkäriapua haettuna. Että jospa tämä alkaa tästä valaistua... Päivänvalossa on tietty hyvä kirjoittaa näin koska iltaisin tulee sitten ihan mielettömiä itkukohtauksia, välillä istun vain hiljaa, teen jotain 'normaalia' ja sitten yhtäkkiä taas vollotan kymmenen minuuttia. Töissä minulla tulee just tuota että pakko päästä kotiin, en voi syödä, on vaan selittämätön paha olo ja pelkään olevani vaivaksi muille jos kerron että nyt on tosi huono. Koska olen tehnyt niin jo usein... Mutta ei auta kuin uskoa huomiseen ja siihen että väliaikaiseksi avuksi saatu lääke auttaa pahimman yli. Mieheni on tällä hetkellä ainut henkilö joka pystyy minua rauhoittamaan, mutta töissäkin minulla tulee ahdistava olo jos tiedän että hän on aamusta töissä eikä voi tulla minua 'pelastamaan' jos jotain kauheaa sattuu. Tiedän, minulla on aina ollut vilkas mielikuvitus ja nyt se käyttää vilkkauttaan huonoon tarkoitukseen. Välillä on ihan hyviä hetkiä varsinkin päivällä siis, illalla ne pahimmat ahdistukset iskevät ja aamulla ennen kuin päivä nousee ja alkaa tulla valoisaa. Olen saamassa keskusteluapua psykologilta, toivonkin siis tässä että jotain saan selvitettyä hänen kanssaan niin että olo alkaa tuntua paremmalta tai sitten hän keksii minulle toisen lääkeratkaisun, noita nyt käyttämiäni kun ei ole tarkoitettu jatkuvaan käyttöön.