vaihtelevaa

alakuloa, ylä ja alavirettä v.99- 00
tässä tarinani.
äitini teki itsemurhan, parvekkeelta ALAS, OLI SYVÄSTI MASENTUNUT.
silloinen poikaystäväni painosti minua tekemään abortin. tein sen, minä siis tapoin lapseni muiden painostuksesta. tästä masennuin todella syvästi, en vain ymmärtänyt hakea apua mistään.nuo 2 asiaa ovat mielessäni lähes päivittäin.v. 01 tapasin ensirakkauteni, meillä ei vain koskaan ollut tilaisuutta olla yhdessä, olosuhteet olivat kammmottavat, olin silloin erehtynyt väärään seuraan, entiseen linnakundiin, joka pahoinpiteli minua, muutin pois paikkakunnalta missä tuo linnalundi asuu. soitteli pitkään perääni ja lopulta kuitenkin jätti minut rauhaan.vaivuin syvään masennukseen. tuntuu jälkeenpäin että tuo tila oli minulla oli niin pelottava, ellei jopa psykoottinen.minäkin ole kerran yrittänyt itsemurhaa hyppäämällä parvekkeelta alas.en tuntenut enään mitään toivoa paremmasta.olin työtön ja yksinäinen vieraalla, uudella paikkakunnalla, kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan, en päässyt kouluun, en töihin, niimpä muutin takaisin kotiseudulleni jossa minut otettiin hyvin vastaan. olin syvästi järkyttynyt ja masentunut kokemuksistani, mielialani oli pelottavan alhaalla. ajattelin että jos äitini tappoi itsensä niin minulla on matala kynnys toteutta aikeeni ja hypätä alas parvekkeelta. en uskaltanut, jokin toivo kuitenkin pilkahti mielessäni ja jätin aikeeni toteuttamatta, onneksi.kun mietin tuota aiettani nykyisin pelottaa jopa kirjoittaa siitä, ei ole enään järki kädessä jos katsotaan alas parvekkelta ja mietitään että mittenköhän käy jos hyppään, meneekö jalka poikki, lähteekö henki, meneekö kallo halki. ajattelin omaisiani, ystäviä minulla ei tuolloi ollut, kaikki olin antanut mennä seurustellessani tuon linnakundin kanssa ja uskoen se mustasukkaisia tarinoita rakkaudesta ja omasta talostamme, kattia kanssa, miten sellanen nyt pystys mitään REHELLISESTI mitään minulle tarjoamaan joka ei ole aikoihin tehnyt rehellistä työtä.
vielä itsemurhasta.en ajatellut miten lopullinen se olisi, kun olin sen partaalla ajattelin että haluan vain pois sen ahdistuksen sisältäni , sen toivotttomuuden. ei sitä kun on todellinen hätä niin ihminen pysty ajattelemaan järkevästi, jos olla öllöttää vaan asunnossa yksinään, samalla yksinäisyys seuranain, kun kuulin että mummoni kuoli tuntui että ruumisarkku valkoinen värilrään olisi ollut seuranani, niin lähellä kuolema oli mielessäni, surin pitkään ja pääsin lopussa töihinkin ja mummoni kuolema alkoi hälvenemään, sain uusia ystäviäkin jopa tällä uudella omalla kotiseudullani ja elämä on tällä hetkellä ihan mallillansa.