Moi,
haluaisin vähän neuvoja, että mitä pitäisi tehdä. Puolisollani nuorella naisella todettiin juuri pakko-oireisuushäiriö ja tämä siis ilmenee jatkuvana pettämisen epäilynä tai ajatteluna minusta toisen naisen kanssa.
Suhteemme on ollut aika myrskyisä viimeisen vuoden ajan, yhteistä historiaa 2 vuotta. Masennuslääkitystä kultani on käyttänyt koko seurustelun ajan. Seronilia 10-20mg, yleensä 10mg. Lopetti lääkityksensä pari kuukautta sitten ja sen jälkeen on tätä helvettiä tullut. Aina ennenkin on ollut hyvin vaikea ihminen elää. Kaikki on minun vikaani ja anteeksipyyntöä häneltä on turha melkein koskaan odottaa tai sitten se on sellainen 4 vuotiaan kiukunoloinen se anteeksipyyntö.
Olen kolmisen kertaa aikaisemmin jo kyllästynyt siihen, että yritetään minun elämääni rajoittaa ja sanonut että tämä on nyt tässä mutta silti aina palannut, kun on sanottu että aion olla niin hyvä. Mutta mikään ei ole ollut samanlaista kuin viimeiset 2kk. JATKUVAA epäilyä mitä typerimmistä asioista, telkkariakaan saa rauhassa kattoa ja AINA pitäs vaa puhua ja puhua näistä suhdeasioista kun mun mielestä ei ole mitään helvetin ongelmaa. Miksi ei voi elää rauhassa onnellisena. Ja nää pettämispuheet astu kuvioon kun kävin viimeisen jättämisskenaarion aikana baarissa vähän tanssimassa. Mutta ne on nyt vaan pahentunut vaikka mitään ei edes tapahtunut ja asia on jo puoli vuotta vanha. Kun olen hänelle sanonut, että joko annat anteeksi ja annat asian olla tai sitten et anna ja erotaan. Ja monesti olen sanonut, että tämä on sitten viimeine kerta ku puhutaan siitä, sit on asia käsitelty.
Eli siis kotielämä on yhtä helvettiä, minua epäillään jatkuvasti. Toisista naisistani puhutaan vaikka semmoisia ei ole. Koko ajan tivataan ja kiukutellaan, saadaan raivonpuuskia. Nyt alkaa olemaan mitta täynnä. Ollaan oltu erossa muutama päivä ja kultani haluaa minut takaisin ja on käynyt lääkäreillä, lääkkeet nostettu nyt 20mg ja ehkä hetkellisesti isommaksikin, jotta käyttäytymismalli muuttuisi. Alkaa myös käymään psykoterapiassa 2 kertaa viikossa ja ajattelin suositella että lukisi yhtä kirjaa minkä löysin kun tarkastelin wikipediasta sairautta. Mutta alkaa olla vaan oma mitta täynnä.. on tullut niin monta paskaa viikkoa putkeen. Olen nukkunut aivan liian vähän, usein aletaan keskellä yötäkin vatvomaan ja uhkailemaan erolla, eikä ajatella yhtään että joudun nousemaan töihin aamulla kuudelta. Pelkään, että sairastun itsekin, olen peilin rikkonut ja huonekaluja jo potkinut kun meinannut kilahtaa. Pelkään vaan ihan saatanasti mennä takaisin. Työpäivätkin menee ihan vituilleen kun ei tarvi kun yks puhelu soittaa/saada niin on taas paska olo kun haukutaan ja epäillään ja tivataan. Haluaisin kultani takas.. Kovasti vakuuttelee, että hän on muuttunut ja tajunnut miten paha on ollut minulle, ilman syytä.
En tiedä mitä tehdä, asun porukoillani nyt väliaikaisesti kunnes saa selvyyden. Pari viikkoa kestää ainakin ennen kuin lääkkeen vaikutus näkyy. Ehkä yritän kysyä, että voiko noin sairaan ihmisen kanssa mitenkään elää? Aiemmin ei pystynyt, nyt tyttöni saa kunnon hoitoa ensimmäisen kerran. Ja kun haluaisin tosiaan vakiintua, onko kuinka periytyvää, saako sitä pelätä sitten pirusti kuinka pimahtanut lapsikin on? Sen vain tiedän, että sama meno ei enää jatku, sitten lähden lopullisesti. Olen jo ajatellut, että takaisin porukoilleni muuttaisin ainakin, oman terveyteni tähden. Suhdetta voisi sitten jatkaa vähän etäisempänä. En vaan voi kuvitella elämää ilman häntä.. toisaalta satuttaa, kun hän ajattelee samalla lailla ja kohtelee kun paskaa, oli se sitten tahdosta riippumatonta tai ei. Kertokaa neuvoja/kokemuksia kiitos, olen aika rikki asian kanssa ja on hirveä ikävä kultaani.
haluaisin vähän neuvoja, että mitä pitäisi tehdä. Puolisollani nuorella naisella todettiin juuri pakko-oireisuushäiriö ja tämä siis ilmenee jatkuvana pettämisen epäilynä tai ajatteluna minusta toisen naisen kanssa.
Suhteemme on ollut aika myrskyisä viimeisen vuoden ajan, yhteistä historiaa 2 vuotta. Masennuslääkitystä kultani on käyttänyt koko seurustelun ajan. Seronilia 10-20mg, yleensä 10mg. Lopetti lääkityksensä pari kuukautta sitten ja sen jälkeen on tätä helvettiä tullut. Aina ennenkin on ollut hyvin vaikea ihminen elää. Kaikki on minun vikaani ja anteeksipyyntöä häneltä on turha melkein koskaan odottaa tai sitten se on sellainen 4 vuotiaan kiukunoloinen se anteeksipyyntö.
Olen kolmisen kertaa aikaisemmin jo kyllästynyt siihen, että yritetään minun elämääni rajoittaa ja sanonut että tämä on nyt tässä mutta silti aina palannut, kun on sanottu että aion olla niin hyvä. Mutta mikään ei ole ollut samanlaista kuin viimeiset 2kk. JATKUVAA epäilyä mitä typerimmistä asioista, telkkariakaan saa rauhassa kattoa ja AINA pitäs vaa puhua ja puhua näistä suhdeasioista kun mun mielestä ei ole mitään helvetin ongelmaa. Miksi ei voi elää rauhassa onnellisena. Ja nää pettämispuheet astu kuvioon kun kävin viimeisen jättämisskenaarion aikana baarissa vähän tanssimassa. Mutta ne on nyt vaan pahentunut vaikka mitään ei edes tapahtunut ja asia on jo puoli vuotta vanha. Kun olen hänelle sanonut, että joko annat anteeksi ja annat asian olla tai sitten et anna ja erotaan. Ja monesti olen sanonut, että tämä on sitten viimeine kerta ku puhutaan siitä, sit on asia käsitelty.
Eli siis kotielämä on yhtä helvettiä, minua epäillään jatkuvasti. Toisista naisistani puhutaan vaikka semmoisia ei ole. Koko ajan tivataan ja kiukutellaan, saadaan raivonpuuskia. Nyt alkaa olemaan mitta täynnä. Ollaan oltu erossa muutama päivä ja kultani haluaa minut takaisin ja on käynyt lääkäreillä, lääkkeet nostettu nyt 20mg ja ehkä hetkellisesti isommaksikin, jotta käyttäytymismalli muuttuisi. Alkaa myös käymään psykoterapiassa 2 kertaa viikossa ja ajattelin suositella että lukisi yhtä kirjaa minkä löysin kun tarkastelin wikipediasta sairautta. Mutta alkaa olla vaan oma mitta täynnä.. on tullut niin monta paskaa viikkoa putkeen. Olen nukkunut aivan liian vähän, usein aletaan keskellä yötäkin vatvomaan ja uhkailemaan erolla, eikä ajatella yhtään että joudun nousemaan töihin aamulla kuudelta. Pelkään, että sairastun itsekin, olen peilin rikkonut ja huonekaluja jo potkinut kun meinannut kilahtaa. Pelkään vaan ihan saatanasti mennä takaisin. Työpäivätkin menee ihan vituilleen kun ei tarvi kun yks puhelu soittaa/saada niin on taas paska olo kun haukutaan ja epäillään ja tivataan. Haluaisin kultani takas.. Kovasti vakuuttelee, että hän on muuttunut ja tajunnut miten paha on ollut minulle, ilman syytä.
En tiedä mitä tehdä, asun porukoillani nyt väliaikaisesti kunnes saa selvyyden. Pari viikkoa kestää ainakin ennen kuin lääkkeen vaikutus näkyy. Ehkä yritän kysyä, että voiko noin sairaan ihmisen kanssa mitenkään elää? Aiemmin ei pystynyt, nyt tyttöni saa kunnon hoitoa ensimmäisen kerran. Ja kun haluaisin tosiaan vakiintua, onko kuinka periytyvää, saako sitä pelätä sitten pirusti kuinka pimahtanut lapsikin on? Sen vain tiedän, että sama meno ei enää jatku, sitten lähden lopullisesti. Olen jo ajatellut, että takaisin porukoilleni muuttaisin ainakin, oman terveyteni tähden. Suhdetta voisi sitten jatkaa vähän etäisempänä. En vaan voi kuvitella elämää ilman häntä.. toisaalta satuttaa, kun hän ajattelee samalla lailla ja kohtelee kun paskaa, oli se sitten tahdosta riippumatonta tai ei. Kertokaa neuvoja/kokemuksia kiitos, olen aika rikki asian kanssa ja on hirveä ikävä kultaani.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulostaa siltä että olet itsekin todella väsynyt tilanteeseen. Neuvoisin sinua jättämään kultasi tai ainakin ottamaan etäisyyttä. Tämä kuulostaa tietenkin pahalta, eihän toista saa jättää sairauden takia. Sehän on itsekkäin teko minkä voi tehdä. Mutta joskus on oltava itsekäs. Ja veikkaisin tarinasi luettuani että olet kuitenkin vielä suhteellisen nuori?
Mielenterveysongelmat eivät tartu, mutta ovat rankkoja myös läheisille. Löydät kyllä vertaistukea, mikäli sitä haluat. Jos päätät tilanteeseen jäädä.
Helpoin sinun olisi kuitenkin lähteä. Jo itsesi kannalta, onhan sinun ajateltava myös omaa jaksamistasi. Ei se tietenkään ole helppoa, kummallekaan teistä. Mutta uskoisin kuitenkin että tyttöystäväsi ymmärtää joskus miksi sinun oli päätöksesi tehtävä. Vaikka se nyt tuntuisikin pahalta.
Mielenterveysongelmista kärsivä ei parannu hetkessä. Tilanne voi rauhottua. Ja olen onnellinen siitä että hän pääsee psykoterapiaan. Mutta mielestäni olisi helpompi toipua ilman parisuhdetta. Silloin voi keskittyä ainoastaan omiin ongelmiin ja niiden ratkomiseen. Parisuhde tulee elämään taas ajallaan, sitten kun mieli on tasapainoisempi.
Noihin lapsihaaveisiin sanoisin sen verran.. Että kukaanhan meistä ei voi tietää mitä eteen tulee, mutta jos lähtökohta on noin hankala niin nyt tuskin oikea aika siihen on. Ja se onko mielenterveysongelmat periytyviä en sano mitään. Vaan ainoastaan sen että voiko kukaan oikeasti olla 100 prosenttisen varma ettei koskaan sairastu?
Ihminen joka on kohdannut elämässään ongelmia, kokenut masennuksen, jne. Mutta toipunut ja käsitellyt asiat on varmasti ihan yhtä hyvä ihminen kuin kuka tahansa muukin.
Nyt on asiat hieman edennyt, eli kyse on tosiaan jonkinomaisista pakko-ajatuksista. Mutta lääkäri sanoo, että hän itse valitsee käyttäytymisensä, kun siis käyttäytyy kuin pikkulapsi. Eli käyttäytymismalliterapiaan ja niitä lääkkeitä ei lääkärin mielestä edes välttämättä olisi tarvittu, että asia voisi korjaantua ilman niitäkin.
Tiedän, että nyt tämän erossa olon aikana kultani on kerran käyttäytynyt kuin pikkulapsi, eli asia ei ole korjaantunut vielä ja jos saman katon alle mentäisiin, niin olisin varmaan kohta taas riekaleina. Kun ei millään haluaisi jättää niin mitä tässä on vaihtoehtoja? Ottaa takapakkia ja muuttaa pois, katsoo miten hän saa parannettua itseään, josko vielä voisi muuttoa yhteen suunnitella. Vai onko ihan pöljä ajatus? Että jos ei nyt saman katon alla onnistu niin ei ole mitään järkeä tollai ottaa takapakkia, että josko vielä kun hän paranee. Näistä ikävän tunteista on tosi vaikea päästä ja huolehdin miten hän pärjää..
sun kannaattaa vaan mun mielestä pitää vähän aikaa etäisyyttää muijaasi ja myöhemmin katsoo että onko parantunut sen verran että voisitte taas elää yhdessä.
jos ei tunnu vielä sittenkään homma toimivan niin kannattaa vaan kylmästi erota.
mut se on vaan mun mielipide..:)
Halusin vastata tähän vanhaan ketjuun, koska itse olen samanlaisessa tilanteessa kuin aloittaja. Tyttöystäväni halusi äskettäin päättää kolme vuotta kestäneen parisuhteemme. Syitä parisuhteen päättymiseen hän ei osannut sanoa, häntä vain ahdisti. Omasta mielestäni parisuhteemme oli toimiva, olimme ”samalla tasolla” ja pidimme samanlaisista asioista.
Eksälläni oli jo pitkään ollut lääkitys OCD:hen. Hän ei kovin paljoa puhunut pakkoajatustensa luonteesta ja ajattelin niiden liittyvän vain lieden tai oven tarkastamiseen. Nyt jälkeenpäin olen lukenut ROCD:stä ja huomannut surullisen paljon yhtymäkohtia: tyttöystäväni halusi jatkuvasti puhua parisuhteestamme ja uhkaili erolla, hän epäili omaa kykyään rakastaa, hän vertaili minua esimerkiksi elokuvatähtiin, hänellä oli ollut useita samalla tavalla päättyneitä parisuhteita. Yritin olla vahva ja määrätietoinen, mutta toisinaan tuntui että itsekin vajoan samanlaiseen ahdistukseen.
Ilmeisesti ROCD:sta kärsivät ihmiset ovat hyvin rakastettavia ihmisiä, mikä onkin meille heidän kumppaneilleen niin ristiriitaista. Nyt eron jälkeen olen täysin lohduton. Menetin ihmisen, jota rakastin kaikista vaikeuksista huolimatta ja pidin tavattomasti hänen seurastaan. Tuntuu pahalta, että olen aiheuttanut hänelle ahdistusta ja ”aktivoinut” näitä pakkoajatuksia.
hei,
olen 40v mies ja sairastan itse pakko-oiretta ja tehnyt sitä jo 15v joten tiedän mistä puhun. Tuo pakko-ajatus epäilyjen suhteen pitää käsitellä vielä mistä se johtuu. Onko häntä siis petetty kun se on noin voimakas entisessä suhteessa jonkun kanssa, tiedätkö. Joku yleensä laukaisee pakko-oireen. mulla se oli stressi. Eli siihen kannattaa paneutua, mikä mahdollisesti on alunperin aiheuttanut tämän ongelman. se on yksi tekijä josta kannattaa lähteä purkamaan tilannetta.
Kyse voi olla myös liiallisesta mustasukkaisuudesta ja omistushalusta sua kohtaan ja yrittää hallita siten jotta saa paremman olon. ehkä narsistinenkin, en tiedä.
Musta sun ei kannata jättää häntä vielä. Tiedän että ilman tukijaa en olisi selvinnyt 15v sitten vaan olisin tappanut 100% varmasti. Kukaan joka ei itse sairasta tätä, ei voi tajuta kuinka rasittavaa se on itselleen joskin on myös läheisille. aivan varmasti on. Sun täytyy nyt vaan jotenkin mennä vaikka parisuhde terapeutin luokse hänen kanssaan ja jutella asiasta jotta hänkin tajuaa ettei ole syytä pelkoon. Etenkään jos se on totuus. pärjäile.