Eräs päivä koulussa opettaja puhui tästä. Tuntui aivan kuin olisi minusta puhunut. Nousi jopa kyyneleet silmiin kun tajusin, että minulla saattaa tämä olla...
Seurustelen. Seurustelen vaikka olen pääni puhki miettinyt, että miksi. Poikaystävä on pahoinpidellyt kerran ja kerran uhannut (ei tosin ole tehnyt tätä n. vuoteen). Hän tuntuu olevan suhteen pää ja pelkään _jatkuvasti_ eroamista, nään jopa pahoja painajaisia siitä. Silti kaikesta huolimatta menen hänen pillinsä mukaan ja teen _ihan_ kaikkeni pysyäkseni tässä suhteessa. Hän on monet kerrat uhannut jättää ja minä ruikutan ja itken ja huudan että ethän sä voi mulle näin tehdä. Lopuksi saamme asiat sovittua ja näin... Pelkään, että hän pettää, vaikka ei ole sellaista tyyppiä.
Sitten on ystävät. Teen myös kaikkeni, jotta pysyn ystävyyssuhteessa ja ystävän lähdettyä luotani otan kaiken kovasti itseeni ja se on minulle kova paikka.
Inhoan kaiken tämän takia itseäni. Se vaikeuttaa joka ikistä päivääni kaikella turhan miettimisellä ja itsensä syyttämisellä ja se, että en vaan yksinkertaisesti voi lähteä tai pelkään jääväni ihan yksin.
Lapsuudessani minua kiusattiin ja itsetuntoni poljettiin ihan maahan, eikä se ole sieltä vieläkään noussut. Sain tapella kavereista jne. En siis ihmettelisi vaikka tätä "sairastaisin".
Mutta mikä avuksi? En tosiaan tahdo kärsiä omassa helvetissäni oman pääni sisällä lopun elämääni!
Seurustelen. Seurustelen vaikka olen pääni puhki miettinyt, että miksi. Poikaystävä on pahoinpidellyt kerran ja kerran uhannut (ei tosin ole tehnyt tätä n. vuoteen). Hän tuntuu olevan suhteen pää ja pelkään _jatkuvasti_ eroamista, nään jopa pahoja painajaisia siitä. Silti kaikesta huolimatta menen hänen pillinsä mukaan ja teen _ihan_ kaikkeni pysyäkseni tässä suhteessa. Hän on monet kerrat uhannut jättää ja minä ruikutan ja itken ja huudan että ethän sä voi mulle näin tehdä. Lopuksi saamme asiat sovittua ja näin... Pelkään, että hän pettää, vaikka ei ole sellaista tyyppiä.
Sitten on ystävät. Teen myös kaikkeni, jotta pysyn ystävyyssuhteessa ja ystävän lähdettyä luotani otan kaiken kovasti itseeni ja se on minulle kova paikka.
Inhoan kaiken tämän takia itseäni. Se vaikeuttaa joka ikistä päivääni kaikella turhan miettimisellä ja itsensä syyttämisellä ja se, että en vaan yksinkertaisesti voi lähteä tai pelkään jääväni ihan yksin.
Lapsuudessani minua kiusattiin ja itsetuntoni poljettiin ihan maahan, eikä se ole sieltä vieläkään noussut. Sain tapella kavereista jne. En siis ihmettelisi vaikka tätä "sairastaisin".
Mutta mikä avuksi? En tosiaan tahdo kärsiä omassa helvetissäni oman pääni sisällä lopun elämääni!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja lisäten vielä, että masennustakin olen sairastanut/sairastan.
Monesti lapsuuden ja nuoruuden hyljätyksitulemis-kokemukset vaikuttavat koko elämän juuri noin, ihmissuhteissaan tulee läheisriippuvaksi. Tiedän tunteen. Sellainen särkynyt ihminen on helppo saalis mm. narsistille. Kun pelkää menetystä, kestää melkein mitä vain.
Itsetuntoa pitäisi kohottaa joo, mutta vaikeata se on. Jokin irtiotto vaikka muutto auttoi minua, katselin tilannetta kauempaa ja kriittisemmin ilman toista.
itseäsi ulkopuolelta sillä tavalla, että tämä kaikki tapahtuisi jollekulle muulle, vaikka läheisellesi tai jollekulle toiselle herkälle ihmiselle. Mitä silloin neuvoisit häntä tekemään? Mitä mukavimpia ihmisiä kohdellaan, ikävä kyllä, kaltoin eikä heille tahdo löytyä luotettavaa ystävää. Ei silti kannata tyytyä huonoon. Jokaisella on sataprosenttinen ihmisarvo, ei toisella toista enemmän, oli itsetunto mitä luokkaa tahansa.