Aloin tässä mietiskellä (nettidiagnoosit tehtyäni ;)), että omaankohan huomionhakuisen persoonallisuuden. En hae huomiota näkyvästi esim. pukeutumalla räikeästi tai kiinnittämällä ihmisten huomiota väkisin itseeni, koska minusta se näyttäisi säälittävältä ja kaikki arvaisivat, mistä on kyse. Säälittävä en missään nimessä halua tunnustaa olevani. Huomaankin, että haen huomiota ns. piiloreittejä pitkin. Saatan esim. vakavan masennuskauden koettuani kuvailla sen ensin kaikessa karmeudessaan kuuntelijalle (olipa se sitten terapeutti, kaveri tai oikeastaan kuka vaan), selitellä kuinka jo heittelin toista jalkaa parvekkeen kaiteen yli ja harkitsin kirjoittavani jäähyväiskirjeet jne. Tämän jälkeen toisen osoittaessa myötätuntoa/kauhua tms. riemastun saamastani huomiosta ja alan vähätellä koko asiaa toivoen, että kuuntelija kertoisi minulle, että olen todella vakavassa tilanteessa ja että tarvitsen apua. Oikein janoitsen tätä vakuuttelua ja huolta. Nautin myös ylimalkaisen paljon esimerkiksi jonkun kehuessa minua kauniiksi. Usein minulla on olo, että olen parempi kuin muut. Jos kuitenkin tapahtuu jotakin ikävää, yhtäkkiä olenkin maailmankaikkeuden kurjin olento, joka ei saisi edes elää. Tällöin tarvitsen taas hirveästi huomiota, että kokisin olevani edes jonkin arvoinen.
Mitä mieltä?
Mitä mieltä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voisitko kertoa ikäsi?
19.