Kun yleensä painotetaan, että masennus on jatkuva olotila. Että esimerkiksi diagnoosin tekemiseen vaaditaan, että oireet ovat kestäneet _yhtäjaksoisesti_ 2 viikkoa. Minulla ei kuitenkaan näin ole.
Vuosi sitten minulle tapahtui asioita, joista uskon ajoittaisen, hyvin voimakkaankin ahdistukseni johtuvan. Välillä saattaa olla kuukausikin, etten koe masentuneisuutta ollenkaan ja oloni on suht. normaali. Välillä epätoivo ja muut ikävät tuntemukset kestävät yhden päivän, pahimmillaan ne ovat kestäneet kuukaudenkin putkeen ja toimintakyky on ollut selvästi heikentynyt. Nämä tuntemukset alkoivat voimakkaimmin viime keväänä, ja ovat sen jälkeen tulleet esiin eripituisissa jaksoissa.
Näinä "masennuskausina" oireitani ovat:
- Jatkuva ärtyneisyys. Vittuilu muille ihmisille ja kaiken ottaminen henkilökohtaisesti. Ärtyneisyyttä on kyllä tarkemmin ajateltuna jatkuvasti, muttei ehkä niin pahana kuin pahimpina kausina.
- Surullisuus ja alakulo.
- Epätoivo.
- Tulevaisuus pelottaa ja tuntuu ettei se anna minulle mitään. Vain pahoja asioita tulee tapahtumaan, enkä tule koskaan olemaan onnellinen. En edes ansaitse onnea.
- Voimakkaat itkukohtaukset, jotka saattavat kestää useampia tunteja.
- Itsemurha-ajatukset. En kuitenkaan tosissani pystyisi tekemään niin, mutta käy usein mielessä, että olisi parempi vain kuolla.
- Fyysiset tuntemukset, etenkin se, että tekee mieli oksentaa. Kokonaisvaltainen paha olo.
- Menettämisen pelko, takertuminen ihmisiin. Pelkään ja vahdin, ettei heille ole tapahtunut mitään esimerkiksi soittamalla. Jos ei heti vastaa, saatan ahdistua ja pelätä, että jotain on tapahtunut hänelle. Saatan tarkistaa toisen nukkuessa, että hengittääkö hän vielä.
- Itsetunnon alentuminen, voimakkaat itsesyytökset
- Syömisellä reagoiminen; joko ahmin kerralla paljon ruokaa yksin tai jätän syömättä kokonaan.
- Silloin tällöin univaikeuksia, herään keskellä yötä tai en saa illalla unta.
- Yritän helpottaa välillä oloani runsaalla alkoholinkäytöllä
Olen käynyt vertaistukiryhmässä käsittelemässä asiaa, mitä minulle tapahtui vuosi sitten, ja olen kokenut puhumisen asiasta auttavan jonkin verran. Tuntuu kuitenkin, että ryhmä loppuu ennen kuin olen päässyt kunnolla asiaan "sisälle". Ja ryhmässä ei ole ketään "mmattilaista" mukana, he eivät voi antaa mitään diagnooseja.
Pitäisiköhän minun mennä lääkärille? Aina kun masennusjakso menee ohi, tuntuu että olen ihan terve ja etten tarvitsekaan lääkäriä. Tulevaisuus tuntuu hyvältä jne. Mutta sitten PAM, kaikki onkin säpäleinä. Masennusjaksot tulee kuitenkin aina takaisin. Beckin depressioasteikosta sain pisteitä äsken kun sen tein 29.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea viestini.
Vuosi sitten minulle tapahtui asioita, joista uskon ajoittaisen, hyvin voimakkaankin ahdistukseni johtuvan. Välillä saattaa olla kuukausikin, etten koe masentuneisuutta ollenkaan ja oloni on suht. normaali. Välillä epätoivo ja muut ikävät tuntemukset kestävät yhden päivän, pahimmillaan ne ovat kestäneet kuukaudenkin putkeen ja toimintakyky on ollut selvästi heikentynyt. Nämä tuntemukset alkoivat voimakkaimmin viime keväänä, ja ovat sen jälkeen tulleet esiin eripituisissa jaksoissa.
Näinä "masennuskausina" oireitani ovat:
- Jatkuva ärtyneisyys. Vittuilu muille ihmisille ja kaiken ottaminen henkilökohtaisesti. Ärtyneisyyttä on kyllä tarkemmin ajateltuna jatkuvasti, muttei ehkä niin pahana kuin pahimpina kausina.
- Surullisuus ja alakulo.
- Epätoivo.
- Tulevaisuus pelottaa ja tuntuu ettei se anna minulle mitään. Vain pahoja asioita tulee tapahtumaan, enkä tule koskaan olemaan onnellinen. En edes ansaitse onnea.
- Voimakkaat itkukohtaukset, jotka saattavat kestää useampia tunteja.
- Itsemurha-ajatukset. En kuitenkaan tosissani pystyisi tekemään niin, mutta käy usein mielessä, että olisi parempi vain kuolla.
- Fyysiset tuntemukset, etenkin se, että tekee mieli oksentaa. Kokonaisvaltainen paha olo.
- Menettämisen pelko, takertuminen ihmisiin. Pelkään ja vahdin, ettei heille ole tapahtunut mitään esimerkiksi soittamalla. Jos ei heti vastaa, saatan ahdistua ja pelätä, että jotain on tapahtunut hänelle. Saatan tarkistaa toisen nukkuessa, että hengittääkö hän vielä.
- Itsetunnon alentuminen, voimakkaat itsesyytökset
- Syömisellä reagoiminen; joko ahmin kerralla paljon ruokaa yksin tai jätän syömättä kokonaan.
- Silloin tällöin univaikeuksia, herään keskellä yötä tai en saa illalla unta.
- Yritän helpottaa välillä oloani runsaalla alkoholinkäytöllä
Olen käynyt vertaistukiryhmässä käsittelemässä asiaa, mitä minulle tapahtui vuosi sitten, ja olen kokenut puhumisen asiasta auttavan jonkin verran. Tuntuu kuitenkin, että ryhmä loppuu ennen kuin olen päässyt kunnolla asiaan "sisälle". Ja ryhmässä ei ole ketään "mmattilaista" mukana, he eivät voi antaa mitään diagnooseja.
Pitäisiköhän minun mennä lääkärille? Aina kun masennusjakso menee ohi, tuntuu että olen ihan terve ja etten tarvitsekaan lääkäriä. Tulevaisuus tuntuu hyvältä jne. Mutta sitten PAM, kaikki onkin säpäleinä. Masennusjaksot tulee kuitenkin aina takaisin. Beckin depressioasteikosta sain pisteitä äsken kun sen tein 29.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea viestini.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Iltaa! Olin kaatumassa sönkyyn kuorsaamaan mutta pitää vielä tähän vastata. Toivon että otat yhteyttä lääkäriin ja pääset juttelemaan tilanteestasi. Kynnys saattaa olla korkea mutta tämä helpottaisi sinua kyllä. Kun soitat tai muuten varaat aikaa esim. terveyskeskukseen, ÄLÄ yhtään vähättele asioita joita tuossa kirjoitit koska nykyisin saattaa olla vaikeampaa saada apua kun siellä luurin toisessa päässä oleva hoitsu arvioi tarpeesi ja jollei tajua mikä hätä sinulla todellakin on niin joudut siihen suureen ryhmään joka ei yksinkertaisesti saa apua. Apua on nykyisin vaadittava, joskus tiukastikin. Tämä toki riippuu paikkakunnasta mutta näin takuulla on täällä meillä mitä olen ihmisten puheita kuunnellut (hakeuduin yksityiselle). Omaisten/omaisen/läheisen ystävän mukana olo apua vaatimassa on erittäin suositeltavaa ja samoin lääkärillä, lääkärit mielellään kuuntelevat myös läheisen ihmisen huomiot sinusta sillä he osaavat kertoa näkemyksensä ns. puolueettomasti eli kuinka he ovat kokeneet muutoksesi tai yleensäkin miten sinulla menee. Mieheni oli mukana kun vihdoin uskaltauduin itkien mennä vastaanotolle ja kun en meinannut saada kerrottua asiaani mies aloitti puhumisen.
Onpa joku todennut tulevansa sitten saman tien heiluttelemaan kirvestä tk:een jos muuten ei sitä hoitoa ala tulla, tepsii mutten suosittele.
Minulla on keskivaikea masennus ja oloni ei ollut koko ajan masentunut/ahdistunut eli voit olla masentunut hyvinkin.
Ehkäpä sinulla on kaksisuuntainen mielialahöiriö, johon kuuluu kahdanlaisia jaksoja. Ymmärtääkseni siihen liittyy masennuksen tunnetta. Itse olen tuntenut itseni masentuneeksi ja huomannut paljon samoja oireita itselläni. En saa nukuttua, herään aamulla viiden aikaan, mikään ei kiinnosta enää samalla tavalla kuin ennen. Itsemurhaa ajattelen päivittäin. Minulla olisi elämä vielä edessä, mutta en näe tulevaisuudessani mitään. Pitäisi minunkin varmaan hakeutua hoitoon tai johonkin, mutta en jaksa edes yrittää koska kukaan ei edes tiedä masennuksestani. Eikä minulla sellaista ole edes diagnosoitu, mutta voin olla varma että kärsin ainakin siitä lievästä masennuksesta.
Ja uskon että sinun kannattaisi hakeutua lääkärille.
Jaksamista sinulle!
PS. Sain itse 36 pistettä Beckin testissä, että ehkä se kertoo jotain.
Ehdottomasti lääkäriin! Jotkut masentuvat kerran elämässään, esimerkiksi kuukaudeksi ja se parannetaan yhdellä lääkekuurilla. Jotkut, kuten minä, ovat pitkin elämäänsä ahdistuneita ja masentuneita. Itse pystyin käymään töissä, aina olen pystynyt, mutta silti kaikki masentuneisuuden oireet täsmäsivät. Kukaan ulkopuolinen ei olisi voinut uskoa minusta, koska olen sosiaalinen ja ihan iloinen. Ainoastaan poikaystävä näki sen todellisen minän ja joutui siitä myös kärsimään. Alkoholi pahensi asiaa radikaalisti aina. Olin todella mustasukkainen, soittelin aina jos hän oli jossain perään (näin toimin myös aiemmassa suhteessa, eli jopa vainoharhainen), esitin uhkavaatimuksia ym. Mietin itsemurhaa, uhkailin poikaystävää sillä myöskin. Se oli aivan kamalaa. Työterveyden kautta sain lähetteen psykologille, jolla käyminen auttoi. Sain myös lääkkeet ja sitten lähetteen psykiatriselle, jossa kävin reilun vuoden. En oikein koskaan saanut selitettyä lääkärille mikä oikeasti oli vikana, häpesinkin sitä ja tapani mukaan olin reipas ja "fiksu". Lääkkeitä söin pari vuotta jonka aikana huomasin eron itsessäni. Minulle oli todella tärkeää saada mielialat tasoittumaan, koska yltiöllinen ahdistuminen, vainoharhaisuus ym. pilaa niin suhteen kuin oman itsensäkin. Masennuspotilaana minua kai virallisesti hoidettiin, mutta en saanut mitään täydellistä diagnoosia muuta kuin että ahdistaa ja masentaa.. Ahdistustilat ovat tulleet pienestä lähtien kun on alkoholistiperheessä kasvanut. Kaikesta noista on tärkeä jutella ammattilaisenkin kanssa. Tsemppiä ja älä vähättele oloasi!
Minulla on samanlaisia oireita kuin sinulla Masentunutk0.
Kaiken pitäisi olla hyvin. On rakas avopuoliso ja hyvä työ. Tuntuu, että en ansaitsisi onnea tai en uskalla olla onnellinen, koska pelkään, että jotain pahaa tapahtuu, jos alan iloitsemaan siitä mitä minulla on.'
Ajattelen vain negatiivisia asioita, jotta minun tulisi näin paha olo. Kaikki negatiiviset asiat liittyy minuun ihmisenä. Olen huono siinä ja siinä, kukaan ei pidä minusta, miksi en osaa olla oma itseni vieraiden tai puolituttujen seurassa, onko minusta koskaan äidiksi (pärjäisinkö), miksi jännitän, miksi syön vaikka ei ole nälkä, miksen jaksa kuntoilla, miksi itken (vaikka ei minulla ei olisi syytä, vai onko?), miksi seksi ei kiinnosta. Nytkin tätä kirjoittaessani mietin, että ei minulla ole syytä valittaa. Tätä on vain jatkunut monta vuotta, joskus olo on parempi, lähinnä silloin kun en mieti asioita vaan unohdan ne.
Jaksan ehkä viikon hoitaa itseäni, kuntoilla, panostaa ulkonäkööni, mutta sitten väsyn ja alan itkemään (koitan itkeä salaa). En pysty tuhlaamaan itseeni rahaa. Jos käyn parturilla, tunnen siitä huonoa omaatuntoa, että en olisi ansainnut tätä.
Miten saisin negatiiviset asiat pois mielestäni ja pystyisin nauttimaan siitä mikä on hyvin?
Ehkä kaikki tämä johtuu lapsuudestani... Perheessäni riideltiin joka päivä, isäni joi ja äiti huusi. Jo ala-asteella tiesin, että vanhempani eivät ole onnellisia. Ehkä en anna itselleni oikeutta onneen tämän takia, tunnen syyllisyyttä. Tuntuu, että pilaan kohta parisuhteeni, kun kieriskelen itsesäälissä..
Lapsena jouduin kokemaan usein häpeää vanhempieni vuoksi. Olen usein kiukkuinen äitilleni, ehkä syytän häntä alitajuisesti. En haluaisi olla kiukkuinen, koska äitini on tehnyt niin paljon hyväkseni.
No ehkä tämä tästä..
Luepa alkulämmittelyksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa-kirja, ja/tai niin paljon saman kirjoittajan tekstejä kuin saat käsiisi. Melkein vihaksi pistää kun ajattelee miten huonosti moni ihminen kohtelee ja hoitaa itseään, keksii syitä miksi ei hakeudu terapiaan tai lääkäriin, pilaa parisuhteensa oman huonon olonsa takia jne. Jos ystävä kertoisi samanlaisista asioista, huolestuisitte ja haluaisitte auttaa..
Rakastakaa hyvät ihmiset itseänne niin paljon, että annatte itsellenne luvan olla onnellinen ja tyytyväinen. Oman hyvän olon esteet ja tukkeet on raivattava tavalla tai toisella.
Aloittajalle, oireesi minun mielestäni tuntuvat posttraumaattiselta stressireaktiolta. Se voi jäädä päälle kuukausien, jopa vuosien ajaksi siten, että tietyt aistihavainnot, paikat tms. laukaisevat oireet taas. Sikäli aloittajalle hyviä uutisia, että kuitenkin posttraumaattinen stressireaktio jossakin vaiheessa "paranee" eli loppuu, sitä nopeammin mitä paremmin asia hoidetaan (ammattilaisen avulla). Googleta lisää tietoa asiasta. Hyvää, parempaa jatkoa kaikille ketjun kanssaihmisille!