Olen 18-vuotias nainen, joka painaa n. 56kg ja on 162cm pitkä. Tarvitsisin vähän apua. Aloin viime joulukuussa laihduttamaan ja painoin silloin n. 70kg. Jätin hiilarit, rasvat ja herkut pois ja söin vaan proteinia ja kasviksia. Kävin melkein päivittäin salilla ja vaa`alla kävin myös usein. Maaliskuussa painoin n. 65kg ja joskus niinä aikoina alkoi muodostua pakkomielle kaloreihin ja liikuntaan jatkuvaan vaa`alla käymiseen. Samoihin aikoihin alkoi myös viikonloppumässäilyt, mitä ei voinut estää, vaikka olisi kuinka halunnut ja yrittänyt. Arkisin söin suht terveellisesti: kaksi lämmintä ateriaa kolme välipalaa. Syömisen kanssa olin tarkka: Vain kolmen-neljän tunnin välein sain syödä. Jos söin kolmelta välipalan, niin aikaisintaan klo. 6 sain syödä, en minuuttiakaan aikasemmin, vaikka olisi ollut kuinka kova nälkä. Join ihan kamalasti vettä, koska en voinut syödä kuin vain tarkkoina ruoka-aikoina. Jos nyt satuin vaikkapa kaverilal syömään arkena jonkun keksin tai vähän karkkia, niin päätin, että menen vetämään kunnon hikitreenin tai, että paastoan loppuillan tai seuravaana päivänä söisin superkevyesti. Toukokuussa painoin 57-58 kg ja silloin aloin jo vähän hellittää ruokatottumuksissa, mutta päässä jäi ruuvi kuitenkin vähän kireelle ja koko ajan stressasin vähän, että mitä syön ja milloin.
Joulukuun jälkeen jäi jossain vaiheessa menkat pois ja rupesin palelemaan koko ajan ja kauhean helposti.
Vanhempani ovat alkoholisteja. Äitini on melkein aina humalassa kun tulee töistä kotiin ja isä ryyppää usein viikonloppuisin ja vetää sillon täysin överiksi. Hän kehuu olevansa sovinistisika, rasisti ja rikkoo tavaroitamme, hakkaa reikiä seiniin jne. En tule ollenakaan toimiin vanhempieni kanssa. Isään minulla on jonkinmoinen yhteys, mutta en kestä äitiäni enää ollenkaan. En kestä, että hän koskee minuun tai juttelee minulle, en pysty olemaan hänelle kohtelias. En vain pysty siihen enää vaikka kuinka haluaisin.
Kavereita minulla on kolme. Näen heitä aina silloin tällöin, mutta he ovat niin kiireellisiä koulujensa kanssa, että yleensä näemme vain viikonloppuisin jos näemme. Itse en käy koulussa, lopetin opintoni lähihoitajaksi n. vähän yli vuosi sitten syksyllä ja silloin alkoi myös jo vähän kehittymään pakkomielteisiä oireita ruokaan ja liikuntaan, kun olin kaiket pvät yksin kotona. Nykyään olen töissä, mutta olen sielläkin vähentänyt vuoroja, koska minua ahdistaa ja pelottaa siellä. Työni on osaksi asiakaspalvelua; olen töissä kauppakeskuksesn pullohuoneessa ja joudun myös tekemisiin asiakkaitten kanssa. Pelkään jatkuvasti, että ne automaatit menevät rikki ja asiakkaat alkavat huutaa minulle, tai muuten vaan tulee joku hankala asiakas , joka alkaa väittelemään kanssani jne. Pelkään etten pysy siellä menossa mukana, että koneet menevät rikki ja samaan aikaan kaupan edustalta loppuvat ostoskärryt(yhtiömme siirtelee myös ostoskärryjä).
Minulla on erittäin heikko itsetunto. Minä' en ole hyvä missään, en ole koskaan seurustellut ja kavereitakaan ei ole paljon. En ole päässyt opiskelemaan, eikä minulla ole muita harrastuksia kun liikunta. En tajua, miten ihmiset pystyvät koskemaan edes minua. Esim. eilen olin kaverini äidin pilates-tunnilla, enkä voi koskaan ymmärtää, miten hän pystyy koskettamaan minua, jos avustaa jossain liikkeessä.
Olen varma, että minussa on jotain vikaa, koska tuntuu, ettei kukaan tuntematon koskaan halua jutella kanssani. Duunissa aina silloin tällöin joku asiakas saattaa alkaa vähän juttelemaan, mutta ei muuta. Olen yrittänyt olla avoin; hymyilen paljon, pidän katsekontaktin juttelen takaisin ja kyselen. Ennen olin erittäin ujo ja sulkeutunut, mutta sitten päätin yrttää muuttua. No, ihmiset eivät silti tyyliin edes hymyile minulle jos kohteliaasti jotain sanon heille, joten vian on pakko olla minussa.
En enää näe itselläni minkäänlaista tulevaisuutta. En tarkoita, että aikoisin tehdä itsemurhan, mutta ennen näin tulevaisuudessani perheen, miehen ja pari lasta, hienon talon jne. Nykyään en näe mitään. Alkaa pelottaa, etten saavuta elämässäni mitään ja että kaikki on samantekevää. Ennen minulla oli vahvat periaatteet esim. alkoholin suhteen. Ei ihminen tarvitse sitä myrkkyä mihinkään. Nykyään minulle olisi aivan sama jos vetäisin perskännit ja saisin vaikka alkoholimyrkytyksen. Tai sekään ei enää kiinnosta, jos vaikka jäisin auton alle tms. Ei kiinnosta...
Joulukuun jälkeen jäi jossain vaiheessa menkat pois ja rupesin palelemaan koko ajan ja kauhean helposti.
Vanhempani ovat alkoholisteja. Äitini on melkein aina humalassa kun tulee töistä kotiin ja isä ryyppää usein viikonloppuisin ja vetää sillon täysin överiksi. Hän kehuu olevansa sovinistisika, rasisti ja rikkoo tavaroitamme, hakkaa reikiä seiniin jne. En tule ollenakaan toimiin vanhempieni kanssa. Isään minulla on jonkinmoinen yhteys, mutta en kestä äitiäni enää ollenkaan. En kestä, että hän koskee minuun tai juttelee minulle, en pysty olemaan hänelle kohtelias. En vain pysty siihen enää vaikka kuinka haluaisin.
Kavereita minulla on kolme. Näen heitä aina silloin tällöin, mutta he ovat niin kiireellisiä koulujensa kanssa, että yleensä näemme vain viikonloppuisin jos näemme. Itse en käy koulussa, lopetin opintoni lähihoitajaksi n. vähän yli vuosi sitten syksyllä ja silloin alkoi myös jo vähän kehittymään pakkomielteisiä oireita ruokaan ja liikuntaan, kun olin kaiket pvät yksin kotona. Nykyään olen töissä, mutta olen sielläkin vähentänyt vuoroja, koska minua ahdistaa ja pelottaa siellä. Työni on osaksi asiakaspalvelua; olen töissä kauppakeskuksesn pullohuoneessa ja joudun myös tekemisiin asiakkaitten kanssa. Pelkään jatkuvasti, että ne automaatit menevät rikki ja asiakkaat alkavat huutaa minulle, tai muuten vaan tulee joku hankala asiakas , joka alkaa väittelemään kanssani jne. Pelkään etten pysy siellä menossa mukana, että koneet menevät rikki ja samaan aikaan kaupan edustalta loppuvat ostoskärryt(yhtiömme siirtelee myös ostoskärryjä).
Minulla on erittäin heikko itsetunto. Minä' en ole hyvä missään, en ole koskaan seurustellut ja kavereitakaan ei ole paljon. En ole päässyt opiskelemaan, eikä minulla ole muita harrastuksia kun liikunta. En tajua, miten ihmiset pystyvät koskemaan edes minua. Esim. eilen olin kaverini äidin pilates-tunnilla, enkä voi koskaan ymmärtää, miten hän pystyy koskettamaan minua, jos avustaa jossain liikkeessä.
Olen varma, että minussa on jotain vikaa, koska tuntuu, ettei kukaan tuntematon koskaan halua jutella kanssani. Duunissa aina silloin tällöin joku asiakas saattaa alkaa vähän juttelemaan, mutta ei muuta. Olen yrittänyt olla avoin; hymyilen paljon, pidän katsekontaktin juttelen takaisin ja kyselen. Ennen olin erittäin ujo ja sulkeutunut, mutta sitten päätin yrttää muuttua. No, ihmiset eivät silti tyyliin edes hymyile minulle jos kohteliaasti jotain sanon heille, joten vian on pakko olla minussa.
En enää näe itselläni minkäänlaista tulevaisuutta. En tarkoita, että aikoisin tehdä itsemurhan, mutta ennen näin tulevaisuudessani perheen, miehen ja pari lasta, hienon talon jne. Nykyään en näe mitään. Alkaa pelottaa, etten saavuta elämässäni mitään ja että kaikki on samantekevää. Ennen minulla oli vahvat periaatteet esim. alkoholin suhteen. Ei ihminen tarvitse sitä myrkkyä mihinkään. Nykyään minulle olisi aivan sama jos vetäisin perskännit ja saisin vaikka alkoholimyrkytyksen. Tai sekään ei enää kiinnosta, jos vaikka jäisin auton alle tms. Ei kiinnosta...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Haluaisin kuulla ihmisten mielipiteitä tilanteestani. Kysyin yhdeltä palstalta apua yksi pvä riippuen tohon minun syömisongelmaan( siis syön arkena terveellisesti mutta viikonloppuisin ahmin ihan hullun lailla. En pysty estämään itsenäni. Etenkin jos noin mun vanhemmat vetävät perskännit, niin voi olla aivan varma, että minä totetan itselleni, että ihan sama, minä syön tosta nyt tota, ja tota ja tota.. vähän niin kuin varmaan tunnesyömistä) ja sieltä tuli paljon linkkejä syömishäiriöiden hoitoon sun muuta. Mutta minulle tuli tunne, että, en ole oikeudellinen hakemaan apua. En mä ole oksennellut ruokaa pois mahastani tai paastonnut jollain omenadieetillä, enkä mä edes ole alipainonen. Kun on lukenut näitä tarinoita täällä oikeista syömishäiriöisistä, niin tuntuu, etten mä edes ole sairas, että mut käännytettäis pois lääkäriltä tms. Mä en tunne olevani mitään.
Vaikuttaa siltä, että stressaat ihan ihan kamalasti. Jos ottaisit asiat vähän rennommin. Ei monella muullakaan asiat ole viimesen päälle hyvin. Toisaalta itse niistä asioistaan on huolehdittava, ei muut tee kenenkään puolesta kovin paljoa.
Moni muukaan ei jaksa olla jatkuvasti iloinen ja hymyilevä, vielä tällaisena vuodenaikana. Ei ole mitenkään ihmeellinen asia. Muutaman ylimääräisen(?) kilon vuoksi ei kannata elämäänsä pilata. Ehkä olet vielä sen ikäinen ja kokematon, että murehdit asioita noin kauheasti. Asiat yleensä järjestyvät ajallaan..
tunne syistä itsekkin ahmin..
162/56 ... sähän olet ihan sopivissa mitoissa.
"Take it easy, don't let the sound of your own wheels drive you crazy." Se on Eaglesin laulusta. Siinä on vinha perä. Ota vähän iisimmin. Suhtaudu muihin positiivisemmin ja sinuunkin suhtaudutaan (oikeastaan alat vain rekisteröidä positiivisia merkkejä enemmän.)
Enpä tiedä onko sanoistani mitään apua. Ne ovat vain sanoja, mutta silti tarkoitan hyvää ja sitä mitä sanon.
Ja laihduttamisesta sen verran, että jos pidät tiukkaa kalorirajaa, niin elimistö menee säästöliekille ja tulee esim. amenorheaa. Laihduttaessa tulisikin aina yhtenä päivänä viikossa syödä vähän enemmän kaloreita "elimistön narraamiseksi" niin, ettei se tipu säästöliekille.
Nauti elämästä. Se on aika lyhyt. Se on helvetin paljon lyhyempi kuin luulet. Yksi aamu heräät ja olet 50 ja ihmettelet, että minne ne kaikki vuodet hävisivät.