Lemmensairaus – onko se sairaus vai sydänsuru?
Lemmensairaus liittyy rakastumiseen ja sen aiheuttamaan onnentunteeseen, ja toisaalta niihin pettymyksen tunteisiin, joita rakkauden haaveiden toteutumatta jääminen tai niiden päättyminen aiheuttavat. Lemmensairaus on kuvausten mukaan sielullista riemua tai tuskaa, joka vaikuttaa eri tavoin ja joskus vakavasti ihmisen mielentilaa häiriten, ja saattaa sitä kautta aiheuttaa jopa ruumiillisia oireita. Aikaisemmin sielun uskottiin asustavan ihmisen sydämessä ja sen vuoksi lemmensairauden oireita onkin usein sanottu sydänsuruiksi.
Lemmensairaus ja sen hoito
Kirjallisuuden mukaan lemmensairauden vakavimmat oireet ovat kuoliaaksi riutuminen ja itsemurha. Tästä taudista puhutaan enemmän kirjallisuudessa, runoudessa ja arkielämän tapahtumissa kuin lääketieteessä. Kirjalliset lähteet kertovat kuitenkin, että varsinkin keskiajalla lemmensairautta on pidetty oikeana sairautena, johon on etsitty apua lääkäreiltä ja heidän määräämistään hoidoista sekä toisaalta myös magian keinoista.
Varhaisin lääketieteellinen kuvaus lemmentaudista on kuuluisan roomalaisen lääkärin Claudios Galenoksen (129–n. 200 jKr.) kirjoituksissa. Hänellä oli kerran potilaana nainen, Justuksen puoliso, joka kärsi salaperäisestä, unettomuutta aiheuttavasta sairaudesta. Hän kieltäytyi vastaamasta Galenokselle taudin vaiheita koskeviin kysymyksiin. Silloin Galenos arveli, että naisella oli salainen suru tai että hän oli masentunut. Potilaan valtimonsykettä tutkiessaan Galenos mainitsi nimen Pylades, joka oli eräs ihailtu miestanssija. Silloin potilaan valtimonsyke kiihtyi ja salaisuus paljastui. Näin Galenos saattoi päätellä, että potilaan oireet johtuivat lemmentaudista.
Galenoksen kertoma tapaus oli sikäli harvinainen, että aina 1500-luvulle saakka lemmensairautta katsottiin esiintyvän yleensä vain miehillä. Keskiajalla lemmentauti saattoi olla munkkiluostareissa suorastaan levottomuutta herättävä asia. Hovien rakkaustarinoissa puolestaan ylistettiin miehen ihanteelliseen naiseen kohdistuvaa rakkautta. Lemmensairautta pidettiin niin olennaisesti seurusteluun kuuluvana ilmiönä, että eräässä hovitapojen käsikirjassa neuvottiin, miten aatelismies saattoi teeskennellä lemmensairauden oireita, korostaakseen tunteitaan rakkautensa kohteelle. Lemmensairauden oireiksi tulkittiin mm. syvälle painuneet silmät, kellertävä ihonväri, unettomuus, ruokahaluttomuus sekä masennus, joka saattoi pahentua synkkämielisyydeksi.
Renessanssin seurauksena keskiajan lopulla tapahtui suuria muutoksia vallitsevassa kulttuurissa. Hovirakkauden ihanteet haalistuivat ja kirjailijoiden mukaan sekä miehet että naiset olivat yhtäläisesti alttiina rakastumisen vaaroille. Lisäksi lääketieteen edustajat alkoivat pitää lemmensairautta enemmän seksuaalisena kuin sielullisena tautina. Koska naisia oli vanhastaan pidetty rakkaudessaan kiihkeämpinä kuin miehiä, tuli lemmensairaudesta uuden ajan alkaessa naisille ominainen tauti. Ranskalainen Jacques Ferrand, joka laati renessanssin ajan johtavan teoksen lemmensairaudesta, perusteli naisten alttiutta taudin esiintymiselle kohdun lämpenemisellä ja häpykielen (clitoris) paisumisella.
Pitkälle uudelle ajalle saakka lääketiede perustui uskomuksiin ja pohdiskeluihin nojaaviin teorioihin, minkä lisäksi astrologialle annettiin suuri paino tautien synnyssä, oireissa ja hoidon valinnassa. Psyykkisiä oireita pidettiin seurauksina ruumiillisista eli somaattisista tapahtumista. Siten myös lemmensairauden taustalta etsittiin somaattiseen elimistöön vaikuttavia syitä ja hoitomenetelmät valittiin samalla perusteella kuin muissakin taudeissa. Yleisesti selitettiin, että lemmensairaus johtui rakastetun viehkeydestä, mutta lisäksi taudin arveltiin voivan puhjeta lemmenjuoman tai muiden taikakeinojen seurauksena. Keskiajalla uskottiin myös, että paholainen eli riivaaja saattoi sairastuttaa rakastuneen ihmisen.
Lääketieteessä lemmensairautta pidettiin siis muiden sairauksien tavoin ensisijaisesti elimistön ruumiillisen häiriön ilmauksena. Hoitojen tarkoituksena oli saattaa elimistön nesteiden ja niiden perusominaisuuksien välinen epätasapaino jälleen oikeaksi. Siihen päästiin vaikuttamalla veren, sapen, mustan sapen ja liman määriin sekä elimistön kylmyyteen, kuumuuteen, kosteuteen ja kuivuuteen. Elimistön kuivuuden vähentämisellä parannettiin erityisesti mustan sapen liiallista vaikutusta ja siitä johtuvaa raskasmielisyyttä. Siksi lääkkeet, ruokajärjestys, kylvyt, kuppaus, suonenisku ja muut hoidot valittiin tätä ajatellen. Renessanssin aikana miehille ehdotettiin hoidoksi myös viiniä, lauluja ja seksuaalista kanssakäymistä prostituoitujen kanssa. Eräät asiantuntijat suosittelivat ilmaston vaihdosta, mutta toisten mielestä siitä ei olisi hyötyä, ellei asianomainen itse hylkäisi häntä vaivaavaa pakkomiellettä.
LUE LISÄÄ
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/lemmensa.htm
Lemmensairaus liittyy rakastumiseen ja sen aiheuttamaan onnentunteeseen, ja toisaalta niihin pettymyksen tunteisiin, joita rakkauden haaveiden toteutumatta jääminen tai niiden päättyminen aiheuttavat. Lemmensairaus on kuvausten mukaan sielullista riemua tai tuskaa, joka vaikuttaa eri tavoin ja joskus vakavasti ihmisen mielentilaa häiriten, ja saattaa sitä kautta aiheuttaa jopa ruumiillisia oireita. Aikaisemmin sielun uskottiin asustavan ihmisen sydämessä ja sen vuoksi lemmensairauden oireita onkin usein sanottu sydänsuruiksi.
Lemmensairaus ja sen hoito
Kirjallisuuden mukaan lemmensairauden vakavimmat oireet ovat kuoliaaksi riutuminen ja itsemurha. Tästä taudista puhutaan enemmän kirjallisuudessa, runoudessa ja arkielämän tapahtumissa kuin lääketieteessä. Kirjalliset lähteet kertovat kuitenkin, että varsinkin keskiajalla lemmensairautta on pidetty oikeana sairautena, johon on etsitty apua lääkäreiltä ja heidän määräämistään hoidoista sekä toisaalta myös magian keinoista.
Varhaisin lääketieteellinen kuvaus lemmentaudista on kuuluisan roomalaisen lääkärin Claudios Galenoksen (129–n. 200 jKr.) kirjoituksissa. Hänellä oli kerran potilaana nainen, Justuksen puoliso, joka kärsi salaperäisestä, unettomuutta aiheuttavasta sairaudesta. Hän kieltäytyi vastaamasta Galenokselle taudin vaiheita koskeviin kysymyksiin. Silloin Galenos arveli, että naisella oli salainen suru tai että hän oli masentunut. Potilaan valtimonsykettä tutkiessaan Galenos mainitsi nimen Pylades, joka oli eräs ihailtu miestanssija. Silloin potilaan valtimonsyke kiihtyi ja salaisuus paljastui. Näin Galenos saattoi päätellä, että potilaan oireet johtuivat lemmentaudista.
Galenoksen kertoma tapaus oli sikäli harvinainen, että aina 1500-luvulle saakka lemmensairautta katsottiin esiintyvän yleensä vain miehillä. Keskiajalla lemmentauti saattoi olla munkkiluostareissa suorastaan levottomuutta herättävä asia. Hovien rakkaustarinoissa puolestaan ylistettiin miehen ihanteelliseen naiseen kohdistuvaa rakkautta. Lemmensairautta pidettiin niin olennaisesti seurusteluun kuuluvana ilmiönä, että eräässä hovitapojen käsikirjassa neuvottiin, miten aatelismies saattoi teeskennellä lemmensairauden oireita, korostaakseen tunteitaan rakkautensa kohteelle. Lemmensairauden oireiksi tulkittiin mm. syvälle painuneet silmät, kellertävä ihonväri, unettomuus, ruokahaluttomuus sekä masennus, joka saattoi pahentua synkkämielisyydeksi.
Renessanssin seurauksena keskiajan lopulla tapahtui suuria muutoksia vallitsevassa kulttuurissa. Hovirakkauden ihanteet haalistuivat ja kirjailijoiden mukaan sekä miehet että naiset olivat yhtäläisesti alttiina rakastumisen vaaroille. Lisäksi lääketieteen edustajat alkoivat pitää lemmensairautta enemmän seksuaalisena kuin sielullisena tautina. Koska naisia oli vanhastaan pidetty rakkaudessaan kiihkeämpinä kuin miehiä, tuli lemmensairaudesta uuden ajan alkaessa naisille ominainen tauti. Ranskalainen Jacques Ferrand, joka laati renessanssin ajan johtavan teoksen lemmensairaudesta, perusteli naisten alttiutta taudin esiintymiselle kohdun lämpenemisellä ja häpykielen (clitoris) paisumisella.
Pitkälle uudelle ajalle saakka lääketiede perustui uskomuksiin ja pohdiskeluihin nojaaviin teorioihin, minkä lisäksi astrologialle annettiin suuri paino tautien synnyssä, oireissa ja hoidon valinnassa. Psyykkisiä oireita pidettiin seurauksina ruumiillisista eli somaattisista tapahtumista. Siten myös lemmensairauden taustalta etsittiin somaattiseen elimistöön vaikuttavia syitä ja hoitomenetelmät valittiin samalla perusteella kuin muissakin taudeissa. Yleisesti selitettiin, että lemmensairaus johtui rakastetun viehkeydestä, mutta lisäksi taudin arveltiin voivan puhjeta lemmenjuoman tai muiden taikakeinojen seurauksena. Keskiajalla uskottiin myös, että paholainen eli riivaaja saattoi sairastuttaa rakastuneen ihmisen.
Lääketieteessä lemmensairautta pidettiin siis muiden sairauksien tavoin ensisijaisesti elimistön ruumiillisen häiriön ilmauksena. Hoitojen tarkoituksena oli saattaa elimistön nesteiden ja niiden perusominaisuuksien välinen epätasapaino jälleen oikeaksi. Siihen päästiin vaikuttamalla veren, sapen, mustan sapen ja liman määriin sekä elimistön kylmyyteen, kuumuuteen, kosteuteen ja kuivuuteen. Elimistön kuivuuden vähentämisellä parannettiin erityisesti mustan sapen liiallista vaikutusta ja siitä johtuvaa raskasmielisyyttä. Siksi lääkkeet, ruokajärjestys, kylvyt, kuppaus, suonenisku ja muut hoidot valittiin tätä ajatellen. Renessanssin aikana miehille ehdotettiin hoidoksi myös viiniä, lauluja ja seksuaalista kanssakäymistä prostituoitujen kanssa. Eräät asiantuntijat suosittelivat ilmaston vaihdosta, mutta toisten mielestä siitä ei olisi hyötyä, ellei asianomainen itse hylkäisi häntä vaivaavaa pakkomiellettä.
LUE LISÄÄ
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/lemmensa.htm
Vastaukset 2
Vanhimmat
tällaista tarinointia kirjoittelisi?
oh,hoh! sairastunu?