Voimani ovat lopussa, pienen lapsen kanssa olisi jaksettava, ja hänen isänsä aiheuttaa jatkuvasti mielipahaa käytöksellään: on epäluotettava, peruu tapamisia ja pyrkii hallitsemaan elämääni. Koen olevani vankina, välillä olo on itsetuhoinen. Kun saan itseni ylös ja luotan parempaan huomiseen, tapahtuu jotakin, mikä osoittaa luottamukseni perusteettomuuden. Olen hyvin väsynyt, enkä nyt jaksa enää tsempata itseäni lannistavassa tilanteessa.
Millä jaksaa? Elämässäni on paljon antoisiakin asioita, mutta koen eristäytyneisyyttä, kun en pääse toteuttamaan itseäni. Ihmissuhde-yritelmänikin kuihtuu, kun ei ole ajallisia eikä emotionaalisia voimavaroja. Välillä oikein ihmettelen, että tätäkö minusta nyt sitten tuli...
Hyvä näkijä, jos voit jotakin kertoa minulle, niin olisin vastauksestasi kiitollinen.
Millä jaksaa? Elämässäni on paljon antoisiakin asioita, mutta koen eristäytyneisyyttä, kun en pääse toteuttamaan itseäni. Ihmissuhde-yritelmänikin kuihtuu, kun ei ole ajallisia eikä emotionaalisia voimavaroja. Välillä oikein ihmettelen, että tätäkö minusta nyt sitten tuli...
Hyvä näkijä, jos voit jotakin kertoa minulle, niin olisin vastauksestasi kiitollinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
mutta neuvoisin, että lopetat nyt tykkänään murehtimasta sen miehen perään ja alat ajatella, mitä sinä itse tahdot elämältäsi. Harrasta jotain, mistä pidät ja tapaa ikäisiäsi ihmisiä useammin. Elämä on sellaista, miksi sen tekee! Huolehdi itsestäsi, hemmottele itseäsi ja pidä hyvää huolta lapsestasi. Pyri ajattelemaan positiivisesti, vaikka se alkuun voisikin tuntua hankalalta. Älä anna itsesi kuihtua. Muutkin asiat hoituvat sitten paremmin, kun päätät lakata murehtimasta.
nim. itse ollut samassa tilanteessa..
Hei,
kyse ei ole siitä, että haikailisin exän perään, päinvastoin. Minulla on ystäviä ja harrastuksia, joihin en kuitenkaan pääse exän tekemien ohareiden vuoksi. Ts. hän ei tullutkaan lapsensa luo, vaikka olimme niin sopineet. Olen ollut kirjaimellisesti neljän seinän sisällä useita päiviä, kun lapsi on ollut sairaana. Taritsin sen pienen ajan itselleni, että olisin saanut raitista ilmaa ja liikuntaa. Päivien odotuksen jälkeen tämäkin ilo siis peruuntui. Tämä kuvio toistuu säännöllisesti. Olen henkisesti ja fyysisesti uupunut.
Exä syyllistää, pilkkaa, kiusaa...Onko minulla oikeutta katkaista välejä niin, ettei lapseni häntä enää tapaa? Ja millä ajalla hoidan itseäni, kun lapsi on vielä kovin pieni ja tarvitseva, niin vähässä ovat hetket, jolloin voisin itseäni hoitaa.
Jotain valoa ja iloa kaipaisin elämääni, teen töitä, kannan vastuun yksin, mutta pelkään nääntyväni pimeyteen.