Sairastuin masennukseen ensimmäisen kerran jo muutama vuosi sitten. Olin pitkällä sairaslomalla ja söin masennuslääkkeitä. Toivuin aikanani takaisin työelämään ja elämäni sujui hyvin viime kevääseen saakka, jolloin sairastuin psykoosiin. Jouduin (tai pääsin) sairaalaan kuukaudeksi. Selvisin psykoosista ajan myötä, jonka jälkeen tuli psykoosin jälkeinen masennus. Taas pitkä sairasloma. Palasin syksyllä töihin. Muutaman päivän jaksoin töissä, jonka jälkeen uudestaan sairaslomalle. Olin muutaman työpäivän jälkeen aivan loppu ja väsynyt. Olisin voinut nukkua 24/7.
Tilanne on nyt se, että mikään ei tunnu miltään. Minuutit, tunnit, päivät menevät eteenpäin ja minä tunnun olevan vain jossain syvässä unessa. Aivan kuin elämä olisi tuolla jossain kaukana ja minä olen vain sivustaseuraaja, jonkinlainen oman elämäni statisti. Puuduttaa olla tällainen elävä kuollut. Tulevaisuuttani en näe kovin valoisana. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa palata entiseen työhöni, mutta en toisaalta tiedä mitä muutakaan tekisin. Seurustelen kivan miehen kanssa, mutta mies tuntuu pelkästään "ihan kiva kaverilta" en siis tunne olevani kovinkaan rakastunut häneen, ainakaan sillä tavalla mitä ajattelen rakastumisen parhaimmillaan olevan. Tiedä sitten kuinka paljon masennukseni vaikuttaa tuohon rakkauden tunnottomuuteen. En siis ole varma johtuvatko puuttuvat rakkauden tunteet minusta itsestäni ja masennuksestani vaiko siitä, että hän ei ole minulle se oikea. Kavereitakin minulla on, mutta koska olen koko ajan väsynyt, en jaksa heitä tavata. Läheisiä ihmisiä on paljon, joten en kärsi yksinäisyydestäkään. Toki minullakin on hyviä päiviä jolloin olen aikaansaava ja reipas. Niitä päiviä tuntuu vain olevan niin harvassa.
En todellakaan ole ihminen, joka viettäisi sairaslomalla koko elämäänsä. Olen (tai ainakin ennen olen ollut) jossain määrin kunnianhimoinen, vaikken varsinaisesti mikään uraihminen olekaan. Haluan saada aikaan elämäni aikana jotain. Nyt vain kaikki elämäni palaset tuntuvat olevan niin hukassa ja saavuttamattomissa. Kaipaan jotain, mutta en tiedä mitä se jotain on ja kuinka sen voisin saada. Odotan sitä päivää, jolloin tuntisin taas "normaaleja" tunteita ja kokisin olevani elossa. Pelkään vain kovasti, ettei sitä päivää tule. Jaksan kuitenkin toivoa.
Tilanne on nyt se, että mikään ei tunnu miltään. Minuutit, tunnit, päivät menevät eteenpäin ja minä tunnun olevan vain jossain syvässä unessa. Aivan kuin elämä olisi tuolla jossain kaukana ja minä olen vain sivustaseuraaja, jonkinlainen oman elämäni statisti. Puuduttaa olla tällainen elävä kuollut. Tulevaisuuttani en näe kovin valoisana. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa palata entiseen työhöni, mutta en toisaalta tiedä mitä muutakaan tekisin. Seurustelen kivan miehen kanssa, mutta mies tuntuu pelkästään "ihan kiva kaverilta" en siis tunne olevani kovinkaan rakastunut häneen, ainakaan sillä tavalla mitä ajattelen rakastumisen parhaimmillaan olevan. Tiedä sitten kuinka paljon masennukseni vaikuttaa tuohon rakkauden tunnottomuuteen. En siis ole varma johtuvatko puuttuvat rakkauden tunteet minusta itsestäni ja masennuksestani vaiko siitä, että hän ei ole minulle se oikea. Kavereitakin minulla on, mutta koska olen koko ajan väsynyt, en jaksa heitä tavata. Läheisiä ihmisiä on paljon, joten en kärsi yksinäisyydestäkään. Toki minullakin on hyviä päiviä jolloin olen aikaansaava ja reipas. Niitä päiviä tuntuu vain olevan niin harvassa.
En todellakaan ole ihminen, joka viettäisi sairaslomalla koko elämäänsä. Olen (tai ainakin ennen olen ollut) jossain määrin kunnianhimoinen, vaikken varsinaisesti mikään uraihminen olekaan. Haluan saada aikaan elämäni aikana jotain. Nyt vain kaikki elämäni palaset tuntuvat olevan niin hukassa ja saavuttamattomissa. Kaipaan jotain, mutta en tiedä mitä se jotain on ja kuinka sen voisin saada. Odotan sitä päivää, jolloin tuntisin taas "normaaleja" tunteita ja kokisin olevani elossa. Pelkään vain kovasti, ettei sitä päivää tule. Jaksan kuitenkin toivoa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin tuttu tunne mullekin "mikään ei tunnu miltään". On jatkunut jo niin kauan, että ystävät on kyllä jääneet, kun en jaksa yhteyttä pitää ja osallistua mihinkään. Perheellinen olen kyllä. Tunnollisuuttakin löytyy ja töissä olen käynyt vielä, vaikka illalla en mitään enää jaksa. Masennuslääkkeitäkin joskus pyysin pitkän arastelun jälkeen, mutta käskettiin ulkoilla ja harrastaa ja suositeltiin terapiaa muttei lääkkeitä. En kylläkään ole pystynyt terapiaan hakeutumaan koskaan. Varmaan olis tarvinnut jo kymmenen vuotta sitten. Jotenkin vaan odottaa, että joskus olo muuttuis ja taas elämä kiinnostaisi. Miten epätodellinen olo psykoosissa oli, tuliko oireet pikkuhiljaa vai äkillisen voimakkaina? Oletko jaksanut ystäviin pitää yhteyttä niinä parempina päivinä, että tukiverkosto pysyy? Entä onko kellään muulla ahdistuspäiviä, sellainen arvoton olo tai jotenkin sekavan usvainen olo , mulla kun sellaistakin on ja kaikennäkoistä, varmaan hormoonit jotenkin sekaisin myös.. Mutta päivä kerrallaan mennään.
Psykoosi hiipi salakavalasti pikkuhiljaa. Ensin oireet vaikuttivat minuun positiivisesti olin mm. paljon normaalia tarmokkaampi ja aikaansaavempi. Juuri ennen sairaalajaksoa oireet muuttuivat vainoamisajatuksiksi ja olin varma, että minua vastaan oli salaliitto. Ei mikään mukava tunne, aiheutti lähinnä pakokauhua enkä voinut luottaa keneenkään. Pikkuhiljaa sairaalajakson jälkeen realiteetit palautuivat ja sain otteen normaalista todellisuudesta.
Ystäviin olen voimieni mukaan pitänyt yhteyttä. Välillä enemmän välillä vähemmän, mutta ystävät ovat kuitenkin säilyneet. En siis ole kokonaan erakoitunut, vaikka en aina niin sosiaalinen jaksakaan olla.
Hyvää talven jatkoa ja voimia sinulle!
Nuo kertomasi tuntemukset kuuluvat masennukseen. Olen käynyt läpi aivan samoja asioita. Parin vuoden turtumuksen jälkeen luulin etten voi enää tuntea oikeasti. Elämä juoksi ohitse ja itse olin kuin halvaaantunut. Toipumisen yhteydessä tuneet alkoivat kuitenkin palata.
Lääkehoidon ja terapian avulla olen saanut elämänilon takaisin, eikä tulevaisuuskaan näytä niin ankealta. Viitisen vuotta olen tätä sairautta katsellut, enkä tiedä lähteekö se ikinä kokonaan, mutta tällä hetkellä riittää että on jonkinlainen ote omasta elämästä.
Yritä vain pysyä elämässä kiinni, tavata ystäviä ja tehdä miellyttäviä asioita, vaikkei se miltään tuntuisikaan. Paikalleen pysähtyminen vain pahentaa asioita. Toisaalta pitää myös antaa itsensä levätä.
Minullakin on tunne, että kaipaan jotain, mutten tiedä mitä se on. Niinä hetkinä kun pystyn luomaan jotain uutta, maalaamaan tai kirjoittamaan, se kaihertava tunne katoaa hetkeksi. Inspiraatio taitaa olla siis minun puuttuva palaseni. Sinun on vain löydetävä omasi
Samanlaista olotilaa poden täällä, mikään ei tunnu miltään. Olen ajatellut samoilla sanoilla
että olen elävä kuollut. Aamulla töihin, töistä kotiin, syö, tiskaa ja töllää telkkaa. Odottaa viikonloppua ja silloinkaan en jaksa, ei huvita tehdä mitään erikoista. Taas sama kuvio alusta.
En ole vuoteen saanut mitään aikaiseksi, ei mitään tavoitteita elämällä. Työpaikalla ei ole mahdollista ylentyä. Työni ei anna mielihyvää, käyn töissä että elän. Ei kutsumusammattini. Perheen perustaminen ahdistaa. Pysyvää harrastusta ei ole. Ei huvita yksinkertaisesti mikään. Olisi ihanaa, kun jaksaisi nähdä vaivaa ja pukeutua muodikkaisi, laittaa itseään.
Ainoa asia joka tuntuu on rakkaus avopuolisota kohtaan. Se on ainut millä jaksan ja siskoni tuki. Pelkään vain, että avopuoliso ei jaksa enää katsella minua. Haluaisin tämän ahistuksen pois ja kai masennuksenkin. Haluaisin olla iloinen. Jokin puuttuu elämästä mutta en tiedä mikä. Olen niin vihainen itselleni, kun en osaa iloita siitä mitä minulla on. Ei asiat voi olla näin huonosti.
masennuksessa on niin paljon just tuollaisia oireita. Väsymystä ja voimattomuutta ,sillä se alkaa aina syksyllä minullakin. Pahassa masennuksessa on todellakin psykoosimaisia piirteitä, maailma tuntuu niin uuvuttavalta. Mutta minulla on noin vuosi takaperin aloittamani keskustelupalsta Muuttolinnut Verkkoklinikan puolella. Tule sinne jutustelemaan. Meitä on siellä ihan muutamia tällä hetkellä. Minulla on itsellä syys ja talviaikaan liittyvää masennusta. Pohditaan siellä niitä tuntoja ja ajatuksia ja jokainen saa kertoa kaikkea masennukseen liittyvää, mitä mieleen tulee. Tervetuloa.