Olen 23-vuotias nuori nainen. Olen ollut masentunut monta vuotta ja syön mielialalääkkeitä (pari kertaa olen yrttänyt lopettaa,mutta paniikki- ja ahdistuskohtausten takia en ole pystynyt). Lukioaikana saatoin maata useita päiviä sängyn pohjalla nousten vain vessaan ja välillä syömään. Nyt olen voinut paremmin ja jaksanut pääsääntöisesti käydä osa-aikatöissä. Itsemurhaa ajattelen ajoittain, nyt on ollut taas sellainen jakso, että toteutus on ollut paljon mielessä ja olen yrittänyt löytää 100% varman keinon.
Terapiassa kävin joskus, mutta tunsin, että terapeutti ei ymmärtynyt minua. Kaikista asioistani, (mm. itsetuntooni suuresti vaikuttavista ulkonäkökomplekseista, satunnaisesta runsaasta alkoholin käytöstä, yhdenillan seksisuhteista [seksistä en kyllä ole koskaan erityisemmin nauttinut, en esim. ole kertaakaan saanut orgasmia]) en myöskään häpeän vuoksi pystynyt puhumaan.
En ole päässyt entisen poikaystäväni yli, vaikka erosta on jo vuosia. Hän petti silloin minua parhaan ystäväni kanssa. Mulla ei oikein ole ystäviä,pari kaveria, joiden kanssa silloin tällöin käyn kahvilla tms, mut ei olla niin läheisiä, et voisin heille puhua. Lapsuuden perhe asuu toisella puolella Suomea, vanhempani ovat eronneet. Siskoni kanssa olen riidellyt paljon emmekä juuri pidä yhteyttä. Isä ei ollut lapsuudessa paljon kotona, nykyisin soitan hänelle ehkä 1krt/kk. Olen hänelle vihainen monesta asiasta,mutta kannan myös huolta, koska tiedän hänen olevan yksinäinen ja kärsineen masennuksesta. Äitini kanssa olen melko läheinen, soitellaan pari kertaa viikossa, mutta en haluaisia rasittaa häntä huolillani, koska tiedän, että hänenkään elämänsä ei ole ollut helppoa. Ja olenhan jo aikuinen ihminen, jonka pitäisi pärjätä omillaan.
Olen aika ujo ja huono tutustumaan ihmisiin. Pelkään olevani joko tylsä tai ärsyttävä tai molempia. Painontarkkailuni on jokapäiväistä, suunnittelen aina etukäteen mitä milloinki syön,esim. kuinka monta leipäpalaa tai mehulasillista päivässä on itselleni sallin. En ole koskaan ollut ylipainoinen, painoindeksi on ollut korkeimmillaan 20, nyt olen saanut sen laskemaan takaisin 17,5. Urheilen n. 3-4 kertaa viikossa, en nauti siitä,mutta lihomisen pelko ei jätä rauhaan. Minua on sanottu nätiksi, mutta uskon kommenttien olleen lähinnä miesten yrityksiä päästä sänkyyn. Peilistä kun katsoo ruma kummajainen. :(
Pahinta on etten tiedä miksi elämänhaluni on kadoksissa. Eihän mulle mitään kovin dramaattista ole sattunut. Muut ihmiset on käyneet läpi paljon vaikeampiakin asioita. Tuntuukin, ettei mulla ole oikeutta olla masentunut.
En ole koskaan kirjoittanut keskustelupalstalle omista kokemuksista, lukenut ja kommentoinut keskustelua kylläkin. Enkä oikeastaan tiedä, miksi kirjoitan tämän nyt. Ehkä toivon sääliä tai muutamaa ystävällistä tai kannustavaa sanaa piristämään harmaata päivää. Ehkäpä yritän hieman jäsentää ajatuksiani.Joka tapauksessa kiitos,jos jaksoit lukea ja kaunista loppusyksyä kaikille!
Terapiassa kävin joskus, mutta tunsin, että terapeutti ei ymmärtynyt minua. Kaikista asioistani, (mm. itsetuntooni suuresti vaikuttavista ulkonäkökomplekseista, satunnaisesta runsaasta alkoholin käytöstä, yhdenillan seksisuhteista [seksistä en kyllä ole koskaan erityisemmin nauttinut, en esim. ole kertaakaan saanut orgasmia]) en myöskään häpeän vuoksi pystynyt puhumaan.
En ole päässyt entisen poikaystäväni yli, vaikka erosta on jo vuosia. Hän petti silloin minua parhaan ystäväni kanssa. Mulla ei oikein ole ystäviä,pari kaveria, joiden kanssa silloin tällöin käyn kahvilla tms, mut ei olla niin läheisiä, et voisin heille puhua. Lapsuuden perhe asuu toisella puolella Suomea, vanhempani ovat eronneet. Siskoni kanssa olen riidellyt paljon emmekä juuri pidä yhteyttä. Isä ei ollut lapsuudessa paljon kotona, nykyisin soitan hänelle ehkä 1krt/kk. Olen hänelle vihainen monesta asiasta,mutta kannan myös huolta, koska tiedän hänen olevan yksinäinen ja kärsineen masennuksesta. Äitini kanssa olen melko läheinen, soitellaan pari kertaa viikossa, mutta en haluaisia rasittaa häntä huolillani, koska tiedän, että hänenkään elämänsä ei ole ollut helppoa. Ja olenhan jo aikuinen ihminen, jonka pitäisi pärjätä omillaan.
Olen aika ujo ja huono tutustumaan ihmisiin. Pelkään olevani joko tylsä tai ärsyttävä tai molempia. Painontarkkailuni on jokapäiväistä, suunnittelen aina etukäteen mitä milloinki syön,esim. kuinka monta leipäpalaa tai mehulasillista päivässä on itselleni sallin. En ole koskaan ollut ylipainoinen, painoindeksi on ollut korkeimmillaan 20, nyt olen saanut sen laskemaan takaisin 17,5. Urheilen n. 3-4 kertaa viikossa, en nauti siitä,mutta lihomisen pelko ei jätä rauhaan. Minua on sanottu nätiksi, mutta uskon kommenttien olleen lähinnä miesten yrityksiä päästä sänkyyn. Peilistä kun katsoo ruma kummajainen. :(
Pahinta on etten tiedä miksi elämänhaluni on kadoksissa. Eihän mulle mitään kovin dramaattista ole sattunut. Muut ihmiset on käyneet läpi paljon vaikeampiakin asioita. Tuntuukin, ettei mulla ole oikeutta olla masentunut.
En ole koskaan kirjoittanut keskustelupalstalle omista kokemuksista, lukenut ja kommentoinut keskustelua kylläkin. Enkä oikeastaan tiedä, miksi kirjoitan tämän nyt. Ehkä toivon sääliä tai muutamaa ystävällistä tai kannustavaa sanaa piristämään harmaata päivää. Ehkäpä yritän hieman jäsentää ajatuksiani.Joka tapauksessa kiitos,jos jaksoit lukea ja kaunista loppusyksyä kaikille!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ite olen 21-vuotias nainen. Mulla on ollut ja on edelleen saman kaltaisia ongelmia kuin sullakin. Kuvauksesi sängyn pohjalla vietetyistä päivistä kuulosti tutulta. Olen ollut masennuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia osasto-hoidossakin joitakin vuosia sitten. Nykyään käyn terapiassa.
Minäkin olen huono tutustumaan ihmisiin. Pelot siitä mitä muut minusta ajattelevat, kuulostivat tutuilta. Ulkonäkökompleksejakin minulla on. Olen niistä maininnut omahoitajalleni, mutta hoitaja on vissiin jotenkin "kädetön" sen asian kanssa, kun ei halua käsitellä asiaa. Se tuntuu vähän turhauttavalta...
Niin omista kuin sunkin huonoista terapia-kokemuksista huolimatta kannustaisin sua hakeutumaan "hoito-suhteeseen" vaikka mielenterveystoimistossa.
Kova elämä sulla.
Hienosti olet pärjännyt, mikset pärjäisi jatkossakin.
Totta kai pärjäät!
Miksi tuhoaisit itsesi, se on itsekkäintä mitä voi tehdä. Kerro tunteistasi jollekin ihmiselle. Älä kaikkea, vaan jotain pieniä paloja, vaikka sille yhden illan tuttavuudelle. Valitse joku ujompi mies:)
Et tajua kuinka monta ihmistä voisit saada onnelliseksi.
Yritä edes tajuta!:)